Presidentti Tarja Halonen lisäsi viime viikolla löylyä keskusteluun turvapaikanhakijoista lehtikirjoituksessaan, jossa hän vaati pakkopalautuksien keskeyttämistä.
Halonen mainitsi erikseen, että Suomessa islamista kristinuskoon kääntyneitä ei pidä palauttaa. Hänen perusteensa ei ole se, että kyseiset henkilöt ovat kristittyjä vaan se, että islamista luopuminen voi vaarantaa heidän asemaansa vanhassa kotimaassaan.
Halosen ajatuksia on kommentoitu eri tahoilla. Joukossa on sekä ymmärtämystä että torjuntaa.
Vertailun vuoksi on muistettava, että toissa vuonna ulkoministeri Timo Soini ehdotti kristittyjen suosimista vastaanottamisessa. Silloinkin suhtautuminen oli ristiriitaista.
Yksi ajan merkki on kristinuskon palaaminen myös poliittisen keskustelun ytimeen.
Kirkon mission kannalta, siis teologisesti kääntyminen lienee parasta, mitä muslimille voi tapahtua. ”Tehkää kansat minun opetuslapsikseni.”
Mutta totta on myös se, että kristityksi kääntyneen ex-muslimin osa voi Afganistanissa, Somaliassa tai monissa arabimaissa olla karmea. Siellä ei olla näissä asioissa suvaitsevaisia. Tästä taas seuraa meille joukko poliittisesti hankalia kysymyksiä.
Tehdäänkö palautuspäätöksillä siis liukuhihnoittain uusia marttyyreja? Tuskin aivan automaattisesti kuitenkaan, mutta mahdotonta sellainen ei ikävä kyllä ole.
Onko turvapaikanhakijan kääntyminen aitoa, voi joku kysyä. Viranomaiset ovat hankalassa tilanteessa. Ihmisen sisimpiä motiiveja voi olla liki mahdotonta arvioida, eikä uskontokunta voine ratkaista turvapaikan saamista.
Realistisesti voisi ajatella, että jos kaste olisi pääsylippu Eurooppaan, uusia kristittyjä tulisi nopeasti aika paljon, jonoiksi asti. Kun hätä on suuri, tarkoitus voi pyhittää keinot. Kaikki ei ole maailmassa sitä, miltä näyttää.
Mutta toisaalta on varmasti paljon niitäkin muslimeja, jotka sydämestään tahtovat tilaisuuden tullen uskoa Jeesukseen ylösnousseena Jumalan Poikana. Palautus EU:sta voi olla heille erityisen käsittämätön ja tyly viesti.
Kuinka aitoa sitten on itse kunkin lapsena kastetun kristityn usko? Ja kuinka ihmeessä me sen mittaamme?
Jos pidämme omaa kristityn rimaamme alhaalla, ei sitä saisi korottaa myöskään uusien kristittyjen edessä.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Uusi DigiMarkus on parissakin mielessä erikoinen
Kolumni: Kaikissa meissä piilee pieni katolilainen
Kolumni: Helvetti ei kieltämällä katoa
Kolumni: Luterilaisuus – reformikatolisuutta jo vuodesta 1517
Kolumni: Kirkollisvero pitää kirkon koossa