Kolumni: Helvetti ei kieltämällä katoa

Eräs viime päivien teema Kotimaassa ja somessa on ollut helvetti ja mahdollinen lasten pelottelu sillä.

Nythän on niin, että lapsille on puhuttava uskonasioissakin heidän ymmärrystään vastaavalla tavalla. Helvetin kauhujen hehkutus ei kuulu asiaan. Sellainen voi olla hengellistä väkivaltaa.

Mutta mitä lapselle pitäisi opettaa helvetistä? Tai ylipäätään Raamatun kovista ja pelottavista kohdista?

Nuorena pappina kävin hiljaisella viikolla päiväkodeissa hartauksia pitämässä. Jossakin toivottiin, että ristiinnaulitsemisesta ei sitten saa puhua mitään. Vastasin kohteliaasti, että kyllä siitäkin on puhuttava: pääsiäinen eli ylösnousemus menettää merkityksensä ilman ristinkuolemaa.

Pääsimme yhteisymmärrykseen. Naperot kuuntelivat korvat höröllään, kun kerroin ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisestä. Lopuksi laulettiin kurkku suorana Lensi maahan enkeli.

Mistähän muuten johtuu, että lapset ovat aina mielellään kuunnelleet myös hyvin jännittäviä satuja? Eivät Pahattaret ja piparkakkutalon noidat ole mitään pehmohahmoja. Mutta hyvä voittaa lopulta. Sadut valmentavat kohtaamaan oikean elämän pelkoja.

Helvetti, kadotus, tuomio. Oikeanlainen evankeliumin julistus ei kiellä helvettiä, mutta ei myöskään ratsasta kadotuksella. Raamattu ei mässäile helvettikuvilla. Jeesus julisti evankeliumia, parannusta, armoa ja oikeudenmukaisuuden toteutumista kaikille köyhille syntisille.

Mutta kyllä Jeesus käytti myös kovaa kieltä. Helvetti on paikka, ”missä mato ei kuole eikä tuli sammu” (Mark. 9:48). Väärin tehneet tuomitaan kirottuina ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” (Matt. 25:41).

Vaikka tulkintoja on monia, kadotus ei katoa kristinuskosta mihinkään. Se on osa lopullisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Taivas ja helvetti ovat, vaikkei uskoisikaan.

Kristinopin päivittämiseen esimerkiksi kadotuksettomaksi ei ole mitään syytä. Jos sille tielle lähdetään, loppua ei näy, ennen kuin Jeesuksesta jää jäljelle vain jonkinlainen Sokrateen tai Kungfutsen kaltainen etiikan opettaja – loppujen lopuksi siis vain lakia saarnannut ihminen.

Kuva: Noora Wikman-Haavisto

Lue myös:

Kolumni: Luterilaisuus – reformikatolisuutta jo vuodesta 1517

Kolumni: Kirkollisvero pitää kirkon koossa

Kolumni: Tämän presidentti Donald Trump unohti Ruotsista

Kolumni: Liberaali vastaan konservatiivi -asetelma ammentaa voimansa hyvän ja pahan välisestä taistelusta

Kolumni: Luomiskertomuksen ”viljellä ja varjella” 
ei saa olla uusi lähetyskäsky

Kolumni: Sallikaa lasten olla – estäkää heitä joutumasta pahantekijöiden otteeseen

Edellinen artikkeliOulussa syötiin biriania ja baklavaa yhteisvastuun hyväksi
Seuraava artikkeliUusi suomennos Markuksen evankeliumista ilmestyy suoraan mobiilialustalle

Ei näytettäviä viestejä