Kolumni: Luterilaisuus – reformikatolisuutta jo vuodesta 1517

Reformaation muistovuonna ilmestyy alan kirjallisuutta niin hevijuusereille kuin myös jokamiehelle.

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu Kuopion piispa Jari Jolkkosen pieni mutta tymäkkä kirjanen Reformaation tarina (Kirjapaja 2016).

Vain 45-sivuinen painotuote jakautuu sisällöllisesti neljään osaan: ”Miten kaikki alkoi”, ”Luterilainen identiteetti syntyy”, ”Mihin luterilaiset uskovat” ja ”Tulevaisuus ja toivo”.

Voi tarinan näinkin kertoa. On hyvä, että tätä pientä kirjaa jaetaan siellä täällä esimerkiksi kinkereillä.

Jolkkosen monista teemoista voisi nostaa esille yhden: Augsburgin tunnustus painottaa, että luterilaiset tunnustavat samaa Raamattuun perustuvaa uskoa ja katolista oppia kuin Rooman kirkko.

Vaikka tässä ei ole mitään uutta, vaikka asiaa ei ole aina haluttu ymmärtää ja vaikka luterilaisella kirkolla on Lutherin jälkeen ollut omat teologiset omaperäisyytensä, olisi meidän nykyaikanakin muistettava, että luterilaista kirkkoa ei todellakaan perustettu 1517.

Me olemme luterilaisesti reformoitu osa katolista kirkkoa.

Tämän tiedostaenkin Augsburgin tunnustus ylpeänä esittää, miten luterilaisuus kuitenkin on korjannut keskiajalla syntyneitä kirkollisia tapoja. Vaikkapa pappien pakkoselibaatti, pyhitetyn ehtoollisviinin panttaaminen maallikoilta ja ankarat paastosäännöt ovat olleet sellaisia.

Reformaation tarina -kirjanen muistuttaa myös monista oppikeskusteluista, joita luterilaiset ja katolilaiset ovat käyneet. Vaikka molemmissa kirkoissa on niitäkin, jotka eivät näitä ykseyspyrkimyksiä arvosta, on suunta konfliktista kommuunioon oikea.

Ekumenian tarkoitus ei ole jonkinlaisen ylikirkon aikaansaaminen, ei silloinkaan, vaikka joku kirkko arvelisi jo itsessään sellainen olevansa. Jo yhteisymmärrys pelastuksesta, virasta ja ehtoollisesta olisi pieni askel kardinaaleille ja luterilaisille piispoille, mutta valtava harppaus laajasti ymmärretylle katoliselle kirkolle.

Yhdessä olisi helpompi todistaa Kristuksesta maailmalle, joka kuohuu entistä myrskyisempänä. Joskus tuntuu jopa siltä, että tässä turmiovoimien riivaamassa maailmassa jonkinlainen nykyistä vahvempi side Rooman kanssa on oikeastaan meidän kirkkomme ainoa toivo.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Kolumni: Kirkollisvero pitää kirkon koossa

Kolumni: Tämän presidentti Donald Trump unohti Ruotsista

Kolumni: Liberaali vastaan konservatiivi -asetelma ammentaa voimansa hyvän ja pahan välisestä taistelusta

Kolumni: Luomiskertomuksen ”viljellä ja varjella” 
ei saa olla uusi lähetyskäsky

Kolumni: Sallikaa lasten olla – estäkää heitä joutumasta pahantekijöiden otteeseen

Edellinen artikkeliKirkon työntekijäksi monissa paikoissa tunkua – miltä teologin tulevaisuus näyttää Joensuusta käsin?
Seuraava artikkeliKinnulan kirkkovaltuutettu ja 33 lapsen isoisä: ”Lapset ovat ykkösjuttu”

Ei näytettäviä viestejä