Tänään ei useinkaan ole helppoa olla kirkossa sitä, mitä on. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä monella tavalla hysteeriseksi ja polarisoituneeksi muuttunut yhteiskunnallinen ilmapiiri säteilee tietysti kirkkoonkin. Viisas usein vaikenee, vaikka piispalla ei olisikaan vaatteita.
Uusi piirre on sekin, että olennaista ei usein enää ole se, mitä joku sanoo ja varsinkaan tarkoittaa, vaan mitä sanoja hän käyttää. Ajatusrikokset ja niiden etsiminen ovatkin 2010-luvun varsinainen yhteiskunnallinen uutuus.
Uusi aika luo paitsi uudet rikokset ja sankarit myös uudet haukkumasanat. Yksi keskeisimmistä merkityksen siirtymisistä on käsiteparin konservatiivi(nen) – liberaali(nen) matka merkitsemään varsinaisen tarkoitteensa ohella kirkkopoliittisessa mielessä ”huonoa, pahaa, ei-toivottavaa” vs. ”hyvää, oikeaa, toivottavaa”. Näkökulma ratkaisee, kummasta on kyse.
Uuskieltä kaikki tyynni.
Yksi syy joidenkin sanojen viljelemiseen on tietenkin se, että parempiakaan ei välttämättä ole tarjolla. Mutta todellisuus ei ole koskaan noin mustavalkoinen. Joku on konservatiivinen eli perinteinen jossakin, mutta samalla liberaali eli vapaamielinen jossakin.
2000-lukua on sekin, että liberaali voi olla hyvinkin suvaitsematon ja erilaisuutta kavahtava, ja käytännössä suvaita vain itsensä kaltaisia. On myös ihan hyvä kysymys, pitääkö suvaitsemattomuutta suvaita. Koska termien määrittelyt kuitenkin ovat epämääräisiä, vastauksen luulisi olevan helppo.
Konservatiivi – joka tätä nykyä ainakin vaikuttaisi olevan usein se altavastaaja – voikin tietynsorttisessa jäykkäniskaisuudessaan olla se todellinen uudistaja ja Erilainen Nuori. Tai sitten ei.
Tietysti kaikki erilaiset osapuolet osaavat aika hyvin pahoittaa toistensa mielen, myös kirkossa. Onhan loukkaantumisen määrä ja laatu nykyisin vain loukkaantujan itsensä määriteltävissä. Sitten someraivo kiihottaa massat.
2000-luku onkin julkisuudessa jossain määrin korvannut aikuisen ihmisen käyttäytymisessä järjen tunteella ja syvällisen sivistyksen käytöstapoineen kulttuurimme lyhytjännitteisissä pintailmiöissä piehtaroimisella. Tämä selviää helposti tarkastamalla yhden illan tv-tarjonta.
Kummallisimmillaan jotkut kirkolliset demonstraatiot ja puheenvuorot eivät ikävä kyllä juuri eroa tosi-tv:stä.
Kuva: Gustave Dorén Raamattu-aiheinen kuvitus.
Lue myös:
Kolumni: Luomiskertomuksen ”viljellä ja varjella” ei saa olla uusi lähetyskäsky
Kolumni: Sallikaa lasten olla – estäkää heitä joutumasta pahantekijöiden otteeseen