Markku
Kilpiö esittelee itsensä espoolaiseksi eläkeläiseksi ja maallikkoteologiksi. Espoon seurakuntien musiikkisihteerinä ja viimeiseltään Suomen Kirkkomusiikkiliiton toiminnanjohtajana työskennellyt Kilpiö toteaa, että virsien kanssa on tullut askarrelluksi.
– Olen saanut olla mukana kahdessa Siionin virsien uudistuksessa ja nykyistä virsikirjaa valmistaneessa komiteassa.
Kun Leena Ravantin vuoden 2008 Espoon herättäjäjuhlille kirjoittama Jeesus, ristinpolkuasi eli Espoolaisen virsi valittiin virsikirjan lisävihkoon, sen sävelmänä oli Kilpiön koraali.
– Virsisävelmän tekeminen on todella vastuullista ja vaikeaa. Musiikillisesti kyse on miniatyyrimuodosta, jonka täytyy olla ehjä, looginen kokonaisuus, sisältää karaatteja, ja parhaimmillaan siitä tulee timantti, joka lähettää valonsäteitä, Kilpiö luonnehtii.
Virren 964 sävelmää Kilpiö luonnehtii perinteisistä perinteisimmäksi luterilaiseksi koraaliksi. Ennen nuottipaperin esiin ottamista Kilpiöllä on kuitenkin tapana opetella sävellettävä runo ulkoa.
– Maistelen sanoja ja rytmiä. Leena puhuu vaikeista asioista: ”Huutaa väärä elämämme / luomakunnan tuskassa”. Mikään kepeä rallatus ei voi tulkita eikä kantaa tällaisia asioita. Sanojen ja sävelmän pitäisi puhua samaa kieltä.
Kilpiön sävelmässä alkusäkeet kerrataan, joita seuraavat sekvenssoivat säkeet vievät melodiaa nousujohteisesti kohti lakipistettä, ja viimeinen säe rauhoittavasti palauttaa koraalin kohti perussäveltä.
– Ehdoton körttiläisestä käytännöstä nouseva lähtökohtani on, että sävelmä toimii yksiäänisenäkin, ilman säestystä. Ehkä koraalini ei ole helpoimpia eikä kertakuulemalta korvaan jäävä. Olisiko niinkin, että se ei ole paras tae onnistuneesta sävelmästä?
Markku Kilpiö kuuluu niihin ihmisiin, joille virsi on veisattu ihon alle.
– Virsikirja ei ole enää aikoihin ollut kaiken kansan kirja, ja se löytyy enää harvasta kodista. Virsikirjasta on tullut kirkon omien tilaisuuksien kirja. Virren valitsijoilla on suuri vastuu. Monet aarteet jäävät löytämättä, kun pelätään ottaa käyttöön oudoiksi oletettuja virsiä.
Jumalanpalvelusmusiikissa Kilpiö kuulee viihteellisyyden viettelyksiä: tätähän kansa haluaa ja kuuntelee kaiket päivät! Miksi ei myös kirkossa?
– Kirkko voisi ainakin yrittää olla vastakulttuurinen voima. En tuomitse viihteen verkkoon jo lapsesta joutuneita, mutta suren sitä, että klassisen musiikin satoja kertoja rikkaampi sointu-, rytmi- ja harmoniamaailma, tuo ihmistä henkisesti ja fyysisestikin ravitseva, jää kokematta.
Viime kesänä Kilpiö tapasi virsityöparinsa Leena Ravantin herättäjäjuhlilla.
– Sanoin hänelle, että meidät on nyt kanonisoitu virsikirjakastiin. Nauroimme yhdessä. Onhan se tietysti juhlallista olla Jaakko Finnon jalanjäljissä, mutta viimeistään seuraava virsikirjaremontti osoittaa, kuinka kestävän sävelmän olen luonut, Kilpiö päättää.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Tytti Issakainen: Virret ovat superfoodia
Jyrki Linjama: Virren ei pidä olla väistelevä
Pekka Kosonen: Virsi on suomalaisen bluesia
Pirjo Vahtola: Virret ovat uskon kieltä
Olli Kortekangas: Ehtoollisvirsi ilman tunnevetoista mollia
Virrentekijä Jukka Salminen: Lepään vanhoissa virsissä
Joonatan Rautio: Virsi ei ole kertakäyttötavaraa
Sirkku Rintamäki: Virsi humahduttaa toiseen todellisuuteen
Mari Torri-Tuominen: Virsi eletään kaikilla aisteilla
Säde Bartling: Virret ovat kirkon suurinta pääomaa
Timo Alakotila: Virren säveltäminen oli kuin sudokun tekoa
Sheldon Ylioja: Virttä ei saa tappaa huonolla säestyksellä
Vuokko Kortekangas ja aran ehtoollisvieraan virsi: ”Ehtoollinen on herkkä ja vaikea asia”