Viime elokuussa tapahtui arkinen ihme. Se tapahtui viljankorsien tasolla eikä siitä kerrottu valtakunnan uutisissa. Vanha leikkuupuimuri käynnistyi vuoden hiljaiselon jälkeen.
Ihme tosin vaati tällä kertaa sekä uuden starttimoottorin että akun. Onneksi ystävällinen varaosamyyjä näki vaivaa ja tilasi sopivan startin entisen tilalle. Seuraavana päivänä ajoin etananvauhtia kylätietä ruishalmeelle.
Rauhallisesti pellolla kaarrellen vilja tuli puiduksi. Työmäärään nähden sato jäi vähäiseksi, sillä vuosi sitten syksyllä rukiinkylvö viivästyi ja talvi tuhosi osan hennosta oraasta. Seuraavaan kylvöön ja talven puurotarpeiksi jyviä sentään kertyi.
Siemen on vanhaa maatiaisruista, pitkäkortista ja pienijyväistä, lähtöisin alkujaan Sortavalasta. Lajiketta on vaalittu sotien jälkeen samalla tilalla Liperissä läpi vuosikymmenten.
Kävin ostamassa muutaman säkin vuosia sitten. Se taisi olla samana vuonna, kun Liperin maineikas mylly tuhoutui tulipalossa. Viljelyolojen muuttuessa on tärkeää säilyttää vanhojen viljelykasvien geenivarantoja. Ehkä niistä löytyy ominaisuuksia, jotka auttavat uusien lajikkeiden jalostuksessa.
Tihentynyttä selviytymisen historiaa
Rukiin puintiin ja rukiiseen liittyy erityinen tunne. Samaa tunnetta ei synny vehnä-, kaura- tai ohrapellolla. Kenties ruispellolla tihentyy sukupolvien historia, jonka saattaa aistia, vaikka ei historiasta tietäisi.
Ruis on ollut ravinnon lähteenä ratkaisevan tärkeä suomalaisten selviytymisessä, asutushistoriassa ja ruokakulttuurissa yli tuhannen vuoden ajan. Syysruis oli ainoa vilja, joka kesti Suomen ankarat talvet ja tuotti satoa pohjoisissa, happamissa maaperissä.
Ensimmäinen lapsuusmuistonikin viljanpuinnista liittyy rukiiseen. Korjuuväki kokosi pellolle ruislyhteistä kuhilaita. Meistä lapsista ne näyttivät pieniltä majoilta. Yritimme majoittua niihin, mutta sitä kuhilaat eivät kestäneet vaan kaatuivat. Saimme aikuisten torut niskaamme.
Ei ole sattumaa, että Raamatun sanoja on verrattu Suomessa rukiiseen leipään. Ei Sanan leipä ole makeinta ja nopeimmin sulavaa ravintoa, mutta kohtuudella nautittuna terveellistä sielun ruokaa, sellaista ravintoa, joka auttaa selviytymään vaikeissakin vaiheissa.
Masentunut Elia kohtasi Jumalan hiljaisuudessa
Olen pannut merkille, että ilmiö, jota on alettu kutsua myös monimuotoiseksi hengellisyydeksi ja jota Hiljaisuuden Ystävienkin työ edistää, herättää kiitosten ohella ajoittain myös huolta ja arvostelua. Minusta kuulostaa, että osa kritiikistä kertoo oikeastaan Raamatun tekstien syvästä arvostamisesta.
Hiljaisuuden tarkoituksena ei kuitenkaan ole korvata Sanaa, sakramentteja tai yhteistä jumalanpalveluselämää, vaan tukea ja syventää henkilökohtaista uskon- ja rukouselämää.
Hiljaisuus ei ole tyhjiö, vaan se raivaa tilaa Sanan kuulemiselle hälyn keskellä. Usko syntyy edelleen kuulemisesta, ja hiljaisuus auttaa asettumaan Jumalan lupauksien ja Raamatun tekstien äärelle ilman kiirettä.
Ajaton esimerkki hiljaisuuden voimasta on Ensimmäisen kuningasten kirjan luvun 19 kertomus tehtäväänsä uupuneesta Vanhan testamentin profeetta Eliasta. Hän lähtee masentuneena, elämänhalunsa menettäneenä pakenemaan tehtäväänsä.
Pakotie ei ole kuitenkaan umpimähkäinen. Se kulkee ikivanhaa pyhiinvaellusreittiä Horebille. Vanhassa testamentissa Horebista puhutaan Jumalan vuorena. Se tunnettiin Jumalan kohtaamisen erityisenä paikkana.
Myös masentunut Elia kohtaa Jumalan Horebilla. Perille päästyään ja melun tyynnyttyä ympärillä Elia kuulee hiljaista huminaa ja hiljaisuudessa kysymyksen: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hiljaisuudessa tapahtuu parantava kohtaaminen.
Jos mahdollista, pyhiinvaelluksille kannattaa siis lähteä. Lyhytkin vaellus lähiseuduilla palkitsee kulkijaansa.
”Kuohkeassa maassa sanat kenties itävät, nousevat oraalle, kestävät talven painon ja virkoavat lumien sulettua kuin rukiin oraat.”
Armon valo ja rakkauden kätketty perusta
Kulkemisen ohella myös tavallinen päiväkirjan kirjoittaminen on koeteltu tie mielen tyyntymiseen. Kirjoittaessaan ihminen tulee tietoisemmaksi siitä, mitä hän ajattelee ja tuntee. Tila mielessä avartuu. Tapahtuu kuin unessa, jossa sikin sokin lojuneet huonekalut hämärässä huoneessa löytävät paikkansa, hiekka lakaistaan lattialta ja ikkunasta virtaa valo avartuneeseen tilaan – armon valo.
Perinteiseen kynällä paperille kirjoittamiseen sisältyy erityinen viisaus. Käsin kirjoittaessa ajatusten kohina hidastuu, tekstin virtaan tulee katkoksia, sellaisia taukoja, joissa voi kuulla omia tunteita ja ajatuksia tarkemmin. Mitä sanojeni taakse kätkeytyy, mistä vaikenen tai minkä yritän ohittaa, mistä pelottaa kirjoittaa?
Kun päiväkirjan kirjoittamiseen liittyy Raamatun sanojen lukeminen, sanat putoavat muokattuun maaperään, kirjoittamalla muokattuun. Kuohkeassa maassa sanat kenties itävät, nousevat oraalle, kestävät talven painon ja pakkaset ja virkoavat lumien sulettua kuin rukiin oraat. Ajallaan ne tuottavat satoa – auttavat elämään ihmisempänä suhteessa toisiin ihmisiin ja luomakuntaan.
Hiljaisuudessa kuultu ja hyvää maaperään kätketty Sana vahvistaa luottamaan, että sittenkin – kaiken oman elämän ja maailman levottomuuden alla – syvemmällä kuin mihin ihmisjärki yltää, on Rakkauden kätketty perusta. Pohja, jolla omakin elämä lepää.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.
Lue myös:
Kolumni: Näkymättömät taakat saivat häpeämään ja kasvattamaan häpeällä
Kolumni: Ei lakkaa kylvö eikä korjuu
Kolumni: Keskustelu tekoäly-Jeesuksen kanssa oli hämmentävä kokemus
Kolumni: Työkalu kuin ehtoollismalja
Ilmoita asiavirheestä