Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille – Matt. 28:8.
Sain isoisäni kuoleman jälkeen muistoksi hänen rannekellonsa. Hihna oli mustaa nahkaa. Koneiston jousi piti virittää joka päivä. Taulun viisarit ja numerot hohtivat himmeinä pimeässä. Kun paristokäyttöiset kellot yleistyivät 1970-luvulla, väsyin jokapäiväiseen kellon vetämiseen, hylkäsin lahjan kaapin hyllylle ja lopulta kadotin sen.
Isoisä eli elämäänsä aikakokemusten rajalla: Sen muinaisuudesta kumpuavan ajan, jota rytmittivät vuoden kierron toukotyöt, heinänteko, elonkorjuu, marjastus ja sienestys, joulu, talven metsätyöt ja pääsiäinen – sekä modernin maailman ajan, jota pilkkoivat maitoauton aamukierros, tehtaan pillin vihellys ja TV:n iltauutiset.
Kun isoisä sai 70 vuoden iässä ensimmäisen sydäninfarktinsa, minusta tuli hänen pieni henkivartijansa. Seurasin häntä kevyisiin peltotöihin. Marjojen ja sienten kypsyessä poljimme korit tarakalle köytettyinä metsään. Isoisän selässä oli suuri metsäreppu, minun selässäni pieni vihreä, jossa kannoin eväsleipäni ja mehupullon. Ylämäet aina talutimme.
”Jos pappa saa kohtauksen, lähdet kiireesti hakemaan apua”, aikuiset sanoivat, kun isoisä ei ollut kuulemassa.
Niin minä kuljin ennen kansakouluikää isoisän kanssa kuin pääsiäisevankeliumin tyhjältä haudalta palaavat naiset – peloissaan ja riemuissaan. Pelkäsin, että isoisän infarkti toistuu, enkä osaa auttaa häntä. Riemua tunsin siitä, että sain viettää aikaa rakkaan isoisäni seurassa.
Pelko ei lähde käskemällä
Omat muistot ja vallitseva maailmantilanne saavat pysähtymään pääsiäisen evankeliumin sanaan pelko. Käännösvastineen takana on kreikan sana fobos.
Fobia viittaa vakavan ahdistuksen tilaan. Se merkitsee huolestuneisuutta edessä olevasta todellisesta tai kuvitellusta vaarasta tai pahasta. Lisäksi fobia tarkoittaa mielessä tuntuvan pelon ohella myös itse pelon aihetta, sitä mikä on pelättävää. Fobia on tunne, jolta tuskin rohkeinkaan elämässään välttyy.
Ihmisen peloissa kaikuvat aiemmin koetut pelot, edeltävien sukupolvien pelot ja koko kansakunnan historian yhteisesti jaetut pelot. Meneillään oleva maailmanatilanne aiheuttaa yleistä huolta, ja kotimaan tilanne monelle ahdistusta toimeentulosta ja arjessa selviytymisestä.
Pelon jälkeen on pysähdyttävä sanaan riemu, vaikka pääsiäisriemusta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sanat eivät tavoita sitä, mistä pitäisi puhua. Tulee kiusaus käyttää suuria, mutta kuluneiksi käyneitä kielikuvia. Yritän pysytellä arkisessa, vaikka kirjoitan kolmannesta päivästä.
Kun naiset rientävät pois tyhjältä haudalta peloissaan ja riemuissaan, Jeesus tulee yhtäkkiä vastaan ja tervehtii heitä. Naiset menevät hänen luokseen, syleilevät hänen jalkojaan ja kumartavat häntä. Jeesus sanoo heille: Älkää pelätkö!
Vaikka kovasti toivoisimme, tässä elämässä emme voi aina kuulla kolmannen päivän aamun sanoja ”Älä pelkää”. Turva kaipaavina emme pysty vakuuttumaan siitä, että meidän ei tarvitse pelätä. Monta kertaa elämän aikana on täytynyt ensin pelätä pitkän aikaa. Siksi joudumme pysähtymään pelkojemme äärelle ja katsomaan niitä vaivalloisesti myötätunnolla, yksin tai yhdessä toisen kanssa. Viipymisen ja myötätuntoisen katselemisen viisaus koskee kaikkia tunteitamme.
Kun tuttu maailma järkkyy, on tartuttava käsillä olevaan, vaikka ei voi tietää, onko siitä apua.
Kolmannen päivän aamu oli arkipäivä sapatin jälkeen. Jeesuksen seuraajista osa lähti kalaan, kuin esimerkkinä siitä, että hämmennyksen aikana on kiinnityttävä arkiseen, aineeseen ja ruumiilliseen. Ylösnoussut kohdataan tämän elämän työssä, vaivassa ja epäonnistumisissa.
Hyvyys kuin verkko täynnä kalaa
Fobiaan liittyy kolmaskin merkitys. Se viittaa jumalallisen edessä tunnettavaan pyhään pelkoon ja kunnioitukseen. Ehkä siksi evankeliumi kertoo, että naiset lähtivät haudalta, yhtä aikaa peloissaan ja riemuissaan. He olivat kohdanneet Salaisuuden ja säikähtäneet.
Vasta kun on rauhassa ja riittävän pitkään saanut katsella omia pelkojaan myötätunnolla, niiden keskelle alkavat yltää Ylösnousseen sanat: ”Älä pelkää”. Ja ehkä jonakin hetkenä mielessä alkaa tulla tilaa myös Ylösnousseen läsnäolon synnyttämälle ihmetykselle ja kunnioitukselle. Sille tunteelle, joka syntyy, kun ihminen kohtaa äärellisyydessään äärettömän, kohtaa hyvyyden, joka tulee kuin lahjana, kuin kaloja täynnä oleva verkko.
Mutta ennen ylösnousemuksen aamua on saatava rauhassa asettua tuntemaan hämmennystä, ilman mitään ulkoa päin tai itsestä nousevaa vaadetta reipastumisesta tai itseänsä niskasta kiinni ottamisesta. Jonakin hetkenä Ylösnousseen läsnäolo paljastuu ajan murtumakohdassa, pöydässä, jossa jaetaan leipä ja viini yhdessä niiden kahdentoista kanssa.
Tulkaa syömään
Ennen toista infarktiaan isoisä meni tavoistaan poiketen sunnuntaina kirkkoon. Hän oli pitkään vältellyt kirkossa käyntiä, sillä salin kuumuudessa hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Kolmannen päivän iltana jumalanpalveluksen jälkeen isoisä nukkui pois.
Mutta surussakin joku tunnistaa Hänet. Silloin jotain himertää toisesta maailmasta tänne ajan ja aineen maailmaan. Se on Ylösnousseen rakkaus, joka auttaa kuulemaan hänen äänensä tässä elämässä. Ja mies rannalla sanoo: ”Tulkaa syömään”. Eikä kukaan ei rohkene kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tietävät, että se on Herra.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 3/2026.
Lue myös:
Kolumni: Näkymättömät taakat saivat häpeämään ja kasvattamaan häpeällä
Kolumni: Ei lakkaa kylvö eikä korjuu
Ilmoita asiavirheestä