Tammikuussa on tapana katsoa eteenpäin, uuteen vuoteen, siihen, mikä toiveissa, unelmissa tai peloissa vasta odottaa toteutumistaan. Tulevaisuuden odotukseen sisältyy kuitenkin paradoksi. Hyvän tulevaisuuden toteutuminen edellyttää toisinaan katsomista ensin menneisyyteen.
Kun yksilö muuttuu, hänen käsityksensä menneisyydestään muuttuu. Ymmärryksen valo tavoittaa oman elämähistorian näyttämön varjoista kätkössä ollutta, unohtunutta ja piiloon sysättyä. Kun menneisyyden näyttämö rakentuu uudelleen, ymmärrys nykyhetkestä avartuu ja tie tulevaisuuteen avautuu uudenlaisena.
Matkakumppaneina elämänhistorian näyttämön varjoihin saattavat toimia psykoterapeutti, hengellinen ohjaaja tai sielunhoitaja, kaunokirjallisuus ja runous, päiväkirja ja turvalliset ihmissuhteet. Pelkästään yksin miettimällä asiat harvoin selviävät.
Samankaltainen lainalaisuus koskee myös yhteisöjä. Kun yhteisö tai jopa kokonainen kansa kykenee tarkastelemaan rehellisesti menneisyyttään, myös sen pimeitä vaiheita, yhteisö voi muuttua. Ja toisaalta: yhteisö tai kansa, joka ei pysty tekemään tiliä menneisyytensä kanssa, näyttää olevan kuin tuomittu toteuttamaan yhä uudelleen samoja, tuhoisaksi osoittautuvia harhojaan.
”Hyi häpeä, mitä ihmisetkin sanoo!”
Oma mikrokosmokseni – pienoismaailma, jossa olen elänyt suurimman osan elämästäni – on kotikyläni. Se on syntynyt 1200–1300-luvuilla ruotsalaisen uudisasutuksen myötä. Etelähämäläinen vaikutus kuuluu murteessa, kenties ihmisten mentaliteetissakin. Kylän kehitystä vauhdittivat koulun perustaminen 1880-luvulla sekä 1899 avattu oma rautatieseisake.
Lapsuudessani 1960-luvulla kylässä toimi kolme kauppaa, posti, kansakoulu ja puutarhurikoulu. Mäellä kohosi työväentalo, toisella mäellä seurojentalo. Lähimetsään oli raivattu talkoovoimin yleisurheilu- ja pallokenttä.
Kyläsepän pajan ahjo oli 1960-luvulla jo kylmennyt, kuin ennakoiden seuraavia vuosikymmeniä, joiden kuluessa kaupat ja posti sulkivat ovensa, koulut lakkautettiin, työväentalo purettiin ja seurojentalo jäi kylmilleen. Juoksurata ja pallokenttä kasvavat tänään nuorta metsää. Tämä on monen suomalaisen kylän yhteistä historiaa.
Lapsena ihmettelin – vaikka minulla ei ollut ehkä oikeita sanoja – minkä takia kylän ilmapiiriin ja tapahtumiin vaikuttivat voimakkaina väkivalta ja häpeä: kotiväkivalta, itsemurhat ja tapot, tappelut ja vaikeudet tehdä yhteistyötä kylän tulevaisuuden hyväksi yhdessä. ”Hyi häpeä, mitä ihmisetkin sanoo!”
Vuosikymmenten jälkeen ymmärsin, että lapsuuteni kyläläiset kantoivat näkymättömiä taakkojaan. Kevään 1918 tapahtumien pyörteissä kylää kohtasi joukkosurma. Lapsuuteni yli 30-vuotiaista miehistä useimmat olivat olleet rintamapalveluksessa, naisista muutamat lottina.
Selviytyäkseen mielen kuormiensa alla he tekivät paljon ruumiillista työtä, monet yli voimiensa. Joku sai lohdutusta viinapullosta, toisen ahdistus purkautui väkivaltana itseä tai toisia kohtaan, sydän- ja verisuonitaudit niittivät satoaan.
Mutta kyläläiset myös urheilivat, metsästivät ja kalastivat, järjestivät iltamia, soittivat, lauloivat ja lausuivat, kokoontuivat marttakerhoon ja lähetyspiiriin. He laittoivat lapsensa jo pienestä työhön pelloille, riihiin ja navetoihin oppimaan ahkeruutta, mutta toivoivat kuitenkin useimmat lapsilleen helpompaa elämää kuin minkä olivat itse saaneet.
Tunteiden käsittelyn uudet askeleet
Oliko kaikki ennen paremmin kuin tänään? Jälkeenpäin katsoen hyvää oli rakennustalkoissa ja sadonkorjuussa ilmennyt naapuriapu. Hyvää oli ihmisten taitojen monipuolisuus, paikalliset kulttuuriharrastukset ja liikunta, josta osa tuli luonnostaan hyötyliikuntana. Hyvää oli aikakauden eteenpäin suuntautunut ilmapiiri, jossa pyrittiin koulutuksen ja elämän edellytysten toteutumisessa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.
Mutta ylisukupolvisia muistoja, sotien kokemuksia ja vaikeita tunteitaan ihmiset olivat avuttomia käsittelemään. Minusta näyttää, että vasta 2000-luvulla tunteiden – niin yhteisöllisten kuin yksilöllistenkin – kohtaamisessa on alettu ottaa uusia askeleita. Me kevään 1918 tapahtumien jälkeläiset olemme yli aatteellisten rajojen kyenneet yhdessä kävelemään väkivallantekojen tapahtumapaikoille, kertomaan toisillemme sukujemme tarinoita heistä, jotka silloin kuuluivat punaisiin, valkoisiin tai piiloutuivat metsiin.
Kasvatuksessa, johtamisessa ja vuorovaikutustaidoissa laajemminkin opetetaan nykyään omien tunteiden ja ajatusten myötätuntoista kohtaamista. Kyky tunnistaa ja tarkastella omia tunteita on edellytys sekä oman elämänhistorian että toisten vastuulliselle kohtaamiselle. Tässä on vielä paljon työtä edessä; tarvittaisiin kokonainen elämä.
Sosiaalisen median palstoilla melskaavien tylyttäjien sanat ja videot paljastavat heidän oman sisäisen maailmansa ankeuden. Mutta kun mielen sotkuiseen huoneeseen avartuu tilaa, se tuntuu armon kokemukselta. Tulee mahdollisuus sovinnolle menneen ja nykyhetken kanssa. Polku tulevaisuuteen avautuu uudenlaisena.
”Vuosikymmeniä myöhemmin ymmärsin, että minun oli palattava kotikylään rakentamaan itselleni onnellinen lapsuus.”
Myötätuntoinen katse traktorilla leikkivään lapseen
Vaihdan akkua traktoriin samalla paikalla, jossa lapsena leikin pikkutraktorilla. Onko tämä säälittävää jumittumista menneeseen? Kun oli palattava kotikylään 1990-luvun alussa, jonkun merkillisen pakon ajamana.
Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärsin, että minun oli palattava kotikylään rakentamaan itselleni onnellinen lapsuus. Se oli tiedostamaton tarve ja läheisiäni kohtaan kohtuuton, sillä he saivat rakennustyömaallani roolit, joita eivät olleet itse valinneet.
Syyllisyydestä huolimatta katselen tänään mennyttä ja nykyhetkeä myötätunnon valossa. Otan askelia uuteen vuoteen, ehkä menneistä taakoista hieman keventyneenä.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 1/2026.
Lue samalta kirjoittajalta myös:
Kolumni: Kiehu pata, kiehu! Ruoki kirkkoa ja yhteiskuntaa oikeudenmukaisuuden nälällä
Kolumni: Ihminen on rukoileva eläin
Ilmoita asiavirheestä