Tarkoitukseni oli katsella Tuomasmessutallenne YouTube-kanavalta. Ennen kuin sain alkulaulun kuuluville, puhelimen ruudulla pyörähti käyntiin ikämiehille tarkoitettu lihaskuntotreenimainos.
Videolla puolialaston atleetti kertoi olevansa 68-vuotias. Hänen kehittämällään seitsemän minuutin päivittäisellä treeniohjelmalla hengitys helpottuu jo viikon päästä ja parin viikon päästä vaimokin ihmettelee miehen lihaksistossa tapahtunutta muutosta.
Siinä hän patsasteli kuin antiikin veistos jalustallaan. Meillä kotona vanha pyykkilauta riippuu muistona aitan seinällä. Mainosvideon ikämiehellä pyykkilauta näytti olevan kuvioituna hänen vatsanahkansa alle.
Jokainen keho on hyvä ja arvokas
En vähättele liikuntaa ja kehon terveellistä rasittamista. Mutta kristillisen perinteen valossa kulttuurimme vääristymä näyttää ilmeiseltä. Kehoistamme on tullut markkinavoimien temmellyskenttä, loputtoman muokkaamisen ja väärinkäytön sekä rajoittamattoman mielihyvän ja kilpailun areena.
”Jos kirkko ei opeta meille, mihin kehomme ovat tarkoitetut, kulttuurimme tekee sen varmasti”, kirjoittaa amerikkalainen anglikaanipappi Tish Harrison Warren teoksessaan liturgy of the ordinary.
Tosin kirkkojen viestit kehollisuuden alueella ovat ristiriitaisia. Erityisen vaikeaksi on vuosisatojen aikana osoittautunut hengellisyyden suhde genitaalialueen seksuaalisuuteen.
Raamatun alkukertomuksissa ihmiskeho genitaaleja myöten on osa sitä luotua todellisuutta, jota Jumala katsoi aikojen alussa ja näki, että se on hyvä. Ihmiseksi syntyminen riittää siihen, että keho on hyvä ja arvokas.
Uudessa testamentissa Paavali kirjoittaa ihmisestä Jumalan ja Pyhän Hengen temppelinä ja sanoo: ”Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!” Ajatus kuulostaa juhlalliselta ja herättää kysymyksiä siitä, mitä Paavali tarkoittaa.
Työkalu on silta ihmisen ja luomakunnan välillä
Kannamme jokainen itsessämme muistoja siitä, miten omaa kehoa on katsottu ja arvioitu. Pilkalliset katseet ja oman kehon rajojen rikkominen jättävät elinikäisiä haavoja. Erityisen haavoittuvia ovat lapset ja nuoret, eivätkä aikuisetkaan ole turvassa. Vanheneminen ei aina tuo mukanaan myötätuntoa omaa kehoa kohtaan.
Olemme oppineet arvioimaan omaa kehoamme peilin edessä, kuntosalilla, lenkkipolulla, toisten silmin, seksuaalisuuden kautta ja kenties terapiassa. Kristinusko kantaa sisällään kuitenkin myös viisautta, jonka avulla omaa kehosuhdetta – ”kunnian tuottamista Jumalalle omalla ruumiilla” – voi lähteä rakentamaan uudenlaisin mutta oikeastaan ikivanhoin välinein.
Tuon viisauden löytämiseen ei vaadita kalliita kursseja, pikemmin pysähtymistä, havahtumista käsillä olevaan hetkeen, kuuntelemista ja omien arkisten toimien tarkastelua.
1500 vuoden takaa tulevassa benediktiinisessä luostariperinteessä suhdetta omaan kehoon, ruumiillisuuteen ja aineeseen voi tutkia arjen askareiden ja työn kautta.
Yksi benediktiinisen teologian hätkähdyttävimmistä opeista liittyy suhteeseemme materiaan. Benediktuksen säännössä (Regula Benedicti) todetaan suoraan, että luostarin työkaluja ja omaisuutta on kohdeltava kuin ”alttarin pyhiä astioita”.
Ajatus on vallankumouksellinen aikana, jolloin elämme kertakäyttökulttuurin keskellä ja ihmiskehoistakin on tullut markkinatuote. Jos suhtautuisimme läppäriimme, jakoavaimeemme, toimisto-ohjelmistoomme ja omaan kehoomme samalla kunnioituksella kuin ehtoollismaljaan, miten se alkaisi muuttaa työmme ja kehosuhteemme laatua?
Kyse ei ole esineiden palvonnasta, vaan siitä ymmärryksestä, että työkalu on silta ihmisen ja luomakunnan välillä.
Kun kunnioitamme työvälinettä, kunnioitamme tehtävää ja viime kädessä ihmistä, jota varten työtä teemme. Kun tartut arkisiin esineisiin kotona tai työssä, pysähdy kuuntelemaan itseäsi. Millaisia ajatuksia, tunteita ja mielikuvia sinussa herättää kosketus arkiseen tarve-esineeseen tai työkaluun? Mitä tunteet kertovat elämästäsi, suhteestasi työhösi, itseesi ja arkeesi?
Siivoamalla tuotamme Jumalalle kunniaa
Työ (labora), laajasti ymmärrettynä ja sisältäen myös arkiaskareet, on olennainen osa benediktiinisyyttä. Fyysinenkään työ ei ole rasite, vaan keino maadoittua, rukoilla keholla ja olla yhteydessä luomakuntaan. Samalla avautuu mahdollisuus aistien ja kehon kuuntelulle.
”Kun luomme hieman selkeyttä sotkun keskelle, olemme Jumalan jatkuvan luomistyön työtovereita.”
Vanhassa testamentissa Jumala luo kaaoksen keskelle järjestyksen. Kenties unohdettu arkinen tapa ”tuottaa Jumalalle kunniaa omalla ruumiilla”, on tarttua johonkin kodin, piharakennuksen, lähiömetsän tai puutarhan sotkuiseen paikkaan ja siivota. Kun luomme hieman selkeyttä jonkun sotkun keskelle, olemme samalla ruumiillamme Jumalan jatkuvan luomistyön työtovereita.
Benediktiinen perinne arvostaa hiljaisuutta ja sisäistä kuuntelua. Tämä auttaa tunnistamaan kehomme todelliset tarpeet, kuten levon tai ravinnon tarpeen, sen sijaan että toimisimme hetkellisten mielihalujen varassa tai uurastaisimme yli voimien.
Jos laulat, kuuntele, missä kohtaa sanat ja sävelet resonoivat kehossasi. Missä tunnet sävelten ja äänteiden värähtelyn? Se, mikä sinussa värähtelee, se mitä Jumala katsoi jo aikojen alussa, on hyvä.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 7-8/2026.
