Quo vadis? -kysymys tulee vanhasta legendasta. Keisari Neron aikana 60-luvun alussa kristittyjä vainottiin Roomassa. Pietari, joka silloin asui Roomassa, päätti paeta vainoa ja lähti kaupungista. Tiellä hän näki ilmestyksen, jossa Jeesus tuli häntä vastaan. Pietari lankesi polvilleen ja kysyi: Quo vadis, Domine? Minne menet, Herra? Jeesus vastasi: – Menen Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi.
Pietari ymmärsi, että hänen paikkansa on Roomassa yhdessä toisten kristittyjen kanssa, vaikka vainojenkin keskellä. Pietari oli luvannut seurata Jeesusta, eikä tämä ollut kääntänyt selkäänsä vainolle ja kärsimykselle. Jeesuskin siis kysyi Pietarilta, mihin tämä oli menossa.
Otettu eräästä rippikoulukirjasta nimeltaan Quo vadis?
Never, never, never give up. Luovuttaa ei pidä milloinkaan, ei milloinkaan.
Winston Churchill.
Luokaamme siis katseemme tästä elämästä toiseen elämään niin kuin orjantappurapensaasta kauniiseen yrttitarhaan ja voittakaamme Pyhän Hengen avulla kaikki, mikä sydäntämme surettaa ja rasittaa.
Stefan Prätorius, Hengellinen aarreaitta, s. 505, SLEY, 1925.
Tehkäämme siis tästä päätelmä:
Ken Jeesukseen Kristukseen uskoo ja on kastettu, hän on Jumalan edessä puhdas ja kirkas.
Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, että Hän on Jumalan Poika, rakas Vapahtajani, ja minä olen kastettu.
Siis olen minäkin puhdas ja kirkas.
Ah, Jumala meitä auttakoon, että voisimme niin päättää sydämemme pohjasta. Kuinka autuaat olisimme, jos meillä olisi sellainen usko!
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 213, SLEY, 1925.
Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan. 1. Moos. 28:15
”Sinun kanssasi” – yhteyttä, ”varjelen sinua” – huolenpitoa, ”saatan sinut” – johdatusta.
Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Seurakunnissamme on opetettava, uskottava ja tunnustettava, että Pyhä Raamattu on alkuisin Pyhästä Hengestä.
Tunnustuskirjat, Upsalan kokouksen päätös, s. 579, SLEY, 1948.
Hänen ylistyksensä on alati minun suussani. Ps. 34:2
Ylistyksen ei pidä olla ohimenevää – hetki musiikkia, ja sitten soitin taas pannaan syrjään, kunnes seuraava ihmeellisen johdatuksen päivä antaa taas aiheen ottaa sen käyttöön. Jumala ei tule pyhiensä kotiin vierailulle, vaan asumaan. Daavid teki tästä elämäntyönsä: ”Kaiken ikäni minä ylistän Herraa.”
Gurnall, Hiljaisiin hetkiin, tämän päivän teksti, Päivä, 1996.
Psalmit:
104:33 Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän.
146:2 Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän.
Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille. Matt. 10:42
Meillä on vaara etsiä liian kaukaa tilaisuuksia hyväntekemiseen ja välittämiseen. Kun tavoittelemme ruusuja, tallaamme jalkoihimme päivänkakkarat.
Tuntematon, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Uudessa Testamentissa apostoli Paavali antaa kaikkia seurakuntia sitovan Herran Kristuksen käskyn, kun hän kieltää naista astumasta opettajan ja paimenen virkaan (1.Kor. 14:33b-37, sama asia esiintyy: 1.Tim. 2:12, 1.Tim. 3:2, 2.Tim. 2:2). Yksikään raamatunpaikka ei puolla naispappeutta, mutta monet asettuvat nimenomaan sitä vastaan.
Sakari Korpinen, Oikeat alttarit ja saarnatuolit, Sakari Korpisen 80-vuotisjuhlakirja, s. 276, Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, 2026.
Minä olen kurja ja köyhä, mutta Herra pitää minusta huolen. Ps. 40:18.
Suuri ilo on jossakin mielessä kuulua Jumalalle. Mutta olla erityisessä mielessä tuon suuren Isän omaisuutta, olla hänen erityisesti huolehtimiensa joukossa, kuulua tuohon tarvitsevien suureen joukkoon, joiden tähden hänen rakkaudesta rikas sydämensä sulaa mitä hellimmästä laupeudesta, joihin hänen silmänsä katsovat täynnä syvintä myötätuntoa, joiden ympärille hän erityisesti kietoo suojelevan käsivartensa ja joiden ylitse hän levittää verhoavat siipensä – tämä on todella ehtymätön lohdun ja ilon lähde. Juokaamme syvälti siitä.
Hester Douglas, Armoa armosta, s. 254-255, SLEY, 1966.
Me emme näet ensinkään epäile, että niissäkin kirkkokunnissa, jotka tähän mennessä eivät ole päässeet kanssamme yksimielisyyteen, on paljon hurskaita, viattomia ihmisiä, jotka vaeltavat sydämen yksinkertaisuudessa.
Tunnustuskirjat, Esipuhe, s. 9, SLEY, 1948.