Quo vadis? -kysymys tulee vanhasta legendasta. Keisari Neron aikana 60-luvun alussa kristittyjä vainottiin Roomassa. Pietari, joka silloin asui Roomassa, päätti paeta vainoa ja lähti kaupungista. Tiellä hän näki ilmestyksen, jossa Jeesus tuli häntä vastaan. Pietari lankesi polvilleen ja kysyi: Quo vadis, Domine? Minne menet, Herra? Jeesus vastasi: – Menen Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi.
Pietari ymmärsi, että hänen paikkansa on Roomassa yhdessä toisten kristittyjen kanssa, vaikka vainojenkin keskellä. Pietari oli luvannut seurata Jeesusta, eikä tämä ollut kääntänyt selkäänsä vainolle ja kärsimykselle. Jeesuskin siis kysyi Pietarilta, mihin tämä oli menossa.
Otettu eräästä rippikoulukirjasta nimeltaan Quo vadis?
Uskon luonteeseen kuuluu taistelu ja urheus saatanan valtakuntaa vastaan. Kun se on elävä ja väkevä, se kuljettaa kristittyä hänen iloissaan ja itkuissaan. Luther kirjoittaa uskon ihmeellisestä luonteesta näin: ”Uskolla on sellainen tapa, että se kulkee kautta elämän ja kuoleman, kunnian ja häpeän, rikkauden ja köyhyyden ja voi sanoa Jumalalle: Sinä olet voimallinen ja voit säilyttää minut elävänä kuolemassakin, koska sinulla on kylliksi ja koska sinä elät ikuisesti, niin täytyy minunkin elää ikuisesti ja minullakin olla kylliksi.” Ja isä Luther puhuu ”uskolla on tytär, toivo, ja kun usko alkaa väsyä taistelussaan, rohkaisee tytär, toivo, sitä ja innostaa yhä urheampaan taisteluun ja voiton riemuun.”
Kalle Jokinen, Lohduttakaa, lohduttakaa, s. 13, Concordia, 1999.
Vaikka Jeesus hiilivalkealla puhui Pietarille tulevasta Pietarin kohtalosta , niin siinä on kuvausta myös monen Jumalan lapsen elämästä :
21:18 Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”