Kiirastorstain tapahtumiin liittyi Pilatuksen kysymys kansalle, ”mitä pahaa Jeesus on tehnyt?” Eihän Hän ollut mitään pahaa tehnyt, päinvastoin hyvää! Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse!
Julkista keskustelua seuratessa tuntuu, että kirkko on samassa asemassa Jeesuksen kanssa Pilatuksen ja kansan edessä. Tämä konkretisoitui tai minä hoksasin sen aamutelevisiota tänään perjantai-aamuna seuratessa. Siinä haastateltiin partioliikkeen edustajia, joilta kysyttiin mm. kirkon ja uskonnon asemaa liikkeessä.
Kysyjän lähtökohtana tuntui olevan, että kirkon mukana olo on lähtökohtaisesti kielteinen asia. Huomasin, että tämähän onkin yhteinen nimittäjä viime aikojen julkisessa uskonto-keskustelussa: Kirkko on negatiivinen vaikuttaja, kirkko tuo ja tekee jotain pahaa.
Miten tähän on tultu?
Eihän kirkko, sen työntekijät tai muut kirkossa vaikuttajat tai uskonto ylipäätään tee pahaa. Toki ihmiset ovat epätäydellisiä ja toimimme ihanteidemme vastaisesti, mutta kirkko kollektiivina haluaa ja yrittää tehdä hyvää.
Opetuksellaan, lähimmäisen rakkaudellaan, kasvatuksellaan, rauhan puolustamisella, kehitysyhteistyöllä, lapsi- ja nuorisotyöllä ja muulla toiminnalla halutaan tehdä maailmasta kaikille ihmisille parempaa paikkaa elää.
Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta keskustelun lähtökohta, että kirkon läsnäolo on pahaksi.
Partiolainen vastasi viisaasti jotenkin niin, että kirkon läsnäolo koetaan positiivisena asiana. Se taisi olla käsikirjoituksen vastainen kommentti.
Ajattelen, että ihmisten enemmistö kuitenkin luottaa kirkkoon ja paremman tahtonsa mukaisesti – sisimmässään – tietää kirkon tekevän hyvää.
Tiesitkö Vuokko, että oikeat, todelliset ”kososlaiset” eivät koskaan itse tehneet ”parannusta”. – Mitä turhuuteen tulee laulussa ”Vieras on meille tämä maa”, sanotaan: ”Mikä on turha kunnia tään katoovaisen maailman, sen kaikki tahtois saavuttaa, min tuuli poies puhaltaa”. Saarnaaja on VT:n paras filosofian edustaja. –
Koulussa joskus leikittiin joulun alle sellaista, että lapset kirjoittivat kaikkea jouluun liittyvää taululle. Sitten pyyhittiin pois kaikki turha, mitä jouluna käytetään. Eipä jäänyt jäljelle muuta kuin Jeesus, kuusi ja kynttilä. No, voisi siihen laittaa vielä tähden ja joulukukan. – Ainaskin ”uskovaisten” ja kaikkienkin riitely on turhuuksien turhuutta.
Historia on taakse jäänyttä elämää. Karjala-kysymyksessä ainoa harmittava asia on se, että niin monet olivat kaivanneet ”omia maita” ja hakeneet rajan taakse jääneen omaisuutensa omistusoikeuden tunnustamista saantitodistuksin suoraan Kremlistä federaation Suomen suurlähetystön antamien ohjeiden mukaan jo vuosikaudet ennen EIT-valituksen tekemistä. Kukaan ei heitä kuunnellut eikä kukaan vastannut heille mitään. Suosittelen kuitenkin, että jälkipolvet käyvät tutustumassa esivanhempiensa kotiseutuihin. Tässä yhden lapsemme kuvaus kokemastaan:
”Siinä sitä sitten lopulta seisottiin Päivölän rannassa. Maailman kaunein iltapäiväaurinko tuuti hentoa usvaa pellonlaidassa ja – anteeksi kulunut kielikuva – aika tuntui kuin pysähtyneen. Itketti. En minä sitä, että jäi perämetsät perimättä. Itkin sitä, että se ranta oli niin kaunis ja sitä, mitä olisi voinut olla jos sotaa ei koskaan olisi ollut. Toisaalta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni se juureva tunne: ”täältä minä olen kotoisin”.”
Tuula, kiitos mielenkiintoisesta elämän kuvauksestasi. Kaikella kokemallamme on mielestäni merkitystä tämän päivän elämäämme. Mennyt on ollut osaltaan muovaamassa meistä sellaisia ihmisiä kuin olemme tänä päivänä.
Kuningas Salomo oli vanhana todella kyllästynyt. Nuorena hän palveli koko sydämestään isänsä Jumalaa. Mutta myöhemmin pakanavaimojen paljous ja mammonan moninainen viehtymys veivät elämän vikasuuntaan. Niinpä vanhana hän näkee kaiken vaivannäkönsa maallisissa vain turhuuden turhaksi. Tässä on meille opetus: Vain kun Jumalan Valtakunta ja Hänen vanhurskautensa on sydämessämme ensisijalla kaikessa, elämme sisäisesti rikasta elämää. Muuten – saamme tänäänkin tehdä parannusta ja muuttaa elämämme perustuksen Kristus – kalliolle.
Salme Kaikusalo :” Kaikella kokemallamme on mielestäni merkitystä tämän päivän elämäämme. Mennyt on ollut osaltaan muovaamassa meistä sellaisia ihmisiä kuin olemme tänä päivänä.”
Niinpä. Pakkoluovutetuilta alueilta paenneita tai heidän jälkeläisiään on Suomessa reilu miljoona, ja sen verran ainakin osaa heistä kohdannut epäoikeudenmukaisuus on sattunut, että olin eurooppalaisten evakkojärjestöjen kansainvälisessä konferenssissa Triestessä maaliskuussa 2007 tekemässä päätöstä eurooppalaisten evakkojen yhteisen Euroopan Pakolaisten ja Karkotettujen liiton perustamisesta.
Konferenssissa sitouduimme mm. noudattamaan, ylläpitämään ja säilyttämään kenen tahansa pakolaisen tai karkotetun Euroopan kansalaisen arvo ja tunnustimme, että meillä on yleinen velvollisuus puolustaa pakolaisten ja karkotettujen oikeuksia Euroopassa, turvata heidän etunsa ja täyttää tehtävä säilyttää muistot niistä tragedioista, jotka satuttivat heitä.
Liiton pääsihteerinä toiminut Massimiliano Lacota totesi julkilausumassaan 4.11.2010 mm. näin, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan: ”Tosiasiassa kaikkien ponnistelujen suurten tavoitteiden saavuttaminen kansainvälisissä suhteissa, kansojen keskinäisriippuvuuden yhteisissä eduissa, toisten valtioiden vapaudessa ja itsenäisyydessä ja uusien ennalta arvaamattomien aseellisten katastrofivaarojen mahdollisuuksien tarkkailemisessa saattaa onnistua vain, kun voimassaolevaa oikeutta pidetään ihmiselämän korkeimpana arvona, tärkeimpänä etuna ja ensisijaisena tekijänä ajattelun, kulttuurin ja talouden kiertokulussa ja aidon yleisinhimillisen ekologian jakamisessa.
Pakolaiset ja karkotetut ihmiset Euroopassa – Euroopan yhä absurdisti diskriminoidut kansalaiset ja vastakkaisten nationalismien ja kostojen väärät uhrit, jotka kasteltiin verellä toisen vuosituhannen Euroopassa – tietävät, että ilman oikeutta ei ole keskinäistä luottamusta, ilman luottamusta ei ole todellista ja pitkäaikaista rauhaa ja tämän vuoksi ei myöskään mitään yhteiskunnallista edistystä.”
Muistot ja perinteet merkitsevät, moni huomaa ehkä vasta paljon vanhempana. Perinteiden löystyminen ja katkeaminen alkoi Suomessa sodanjälkeisistä ja jo sodanaikanakin syntyneistä ikäluokista eteenpäin: lapsuus elettiin vauhdilla modernisoituvassa maailmassa. Merkitys haettiin sieltä, perinteet koettiin taakkana.. No nythän puhutaan jo senkin jälkeisestä, missä merkitykset ovat tavaraa ja pakenevaa merkitystä päivitetään jatkuvasti.
Yllättävän moni akateemisesti koulutettu pääkaupunkiseudulla asuva nuorehko kansalainen saa hepulin kuullessaan sanan ”kirkko.” Evankelilaisluterilaisen kirkon merkitys tämän porukan keskuudessa on erittäin negatiivisesti latautunut, eikä sitä poista kirkon ylimakea, ällö ”hyvän tekemisen” alleviivaaminen.
Tässä luterilaiseen kirkkoon kohdistuvassa allergisuudessa on se haittapuoli, että esimerkiksi suvivirren kieltämisestä, päiväkotien muuttamisesta uskontovapaaksi vyöhykkeeksi jne. saatetaan syyttää joitakin sellaisia vähemmistöryhmiä, kuten muslimeita, jotka ovat tähän postmoderniin, mutta perisuomalaiseen kirkko- ja uskontoallergiaan täysin syyttömiä.
Erikoisinta on tässä se, että uskonnottomuutta kohdellaan kuin se olisi fundamentalismia. Samaa asennetta moititaan jos sitä tekee kristityille.
Itselleni allergiaa tuo esimerkiksi se, että perustuslakia ei noudateta.
(1) Eli vaikka vanhemmat erikseen ovat ilmituoneet että eivät kuulu kirkkoon, eikä lapsikaan, niin lapsi viedään päiväkodin kanssa kirkkoon jumalanpalvelukseen ”vahingossa”. Kun asia nostetaan esiin, pyöritellään silmiä. Mitään sanktioita tästä toiminnasta ei tule, ”ei ole coolia” -tyylinen lausunto saadaan korkeintaan.
(2) ET -ryhmän saaminen vaatii tietyn ryhmäkoon. Ja tästä voidaan joustaa siten, että vanhempia suostutellaan osallistumaan sittenkin uskonnontunneille. Lausuntona on ihan konkreettisesti ollut sitä että jokaiselle paikalliselle ateistille on sanottu että ”kaikki muut ovat suostuneet jo, tämä on vain muodollisuus enää, ryhmä ei missään tapauksessa toteudu”. Ja tämä on sanottu sitten vaan joka ikiselle.
(3) Uskonnolliset aamunavaukset kuuluvat käytäville. Jos lapsen koulu alkaa 8.00 ja aamunavaus on 10.00 ja lasta ei saa lain mukaan päästää pihalle, syntyy paniikkiratkaisuja. Kuten sellaisia että lapsi laitetan siivouskomeroon.
(4) Kirkkoon ei ole pakko mennä, kyllä teille jotain muuta puuhaa keksitään. Ja sitten kerätään tupakantumppeja, joka vaikuttaa kyllä minun silmiin rangaistustoimelta kun kirkkoa myydään uskovaisille kivana viihteenä ja hartaushetkenä.
Toisaalta täytyy muistaa että kaltaiseni nuorehkot ovat sukupolvea jotka kohtasivat saatanapaniikin lieveilmiöineen. Omalla kohdallani kirkon seurakunnan työnetkijä Järvenpään seuarkunnasta suhtautui itsemurhaa hautovaan nuoreen siten, että soitti tämän kavereiden vanhemmat läpi. Ei ottaakseen huolen esille, vaan sen takia että vihjasi että kyseinen nuori oli saatananpalvoja. Että älkää hänen kanssaan vaan olko tekemisissä. Syy ; Em. henkilö oli tutustunut aihetta koskevaan kirjallisuuteen, kuten mytologiaan noin muutenkin laajemmin. Kun kyseinen ihminen sitten teki itsemurhan, niin hautajaisissa laulettiin virsiä vaikka kirkossa tunnustettiin suoraan että ei kuulunut kirkkoon tuo nuori. Että kun ei ollut erikseen kieltänyt.
Hyvää tekee kirkko. Edesauttanut minun elämässä yhtä itsemurhaa ja miltei aikaansaanut toisen. (Minut.) Ai, että allergiaa? Että pahalta tuntuu? Hyvä!
Ja tässä kyllä on pakko vähän lisätä salvaakin. En tässä korosta että kirkko tekisi pelkkää pahaa. Esimerkiksi em. Järvenpään seurakunnassa Heikki Ruokonen on tehnyt pitkäaikaisen kokemukseni mukaan asioita Oikein. Isolla O:lla.
Siitä huolimatta allergia. Sillä vastuuta ei ole kannettu. (Eikä esimerkiksi yhteydenottoihin suostuta vastaamaan vaikka tähän mahdollisuus tarjotaan. Paha ratkoa mitään kun oma osuus kiistetään, eikä suostuta omaa puolta selittämään.)
Korostan tässä nyt sitä että ”allergiaan” voi olla syitä. Ja niitä usein onkin. Jos ihmettelette miksi ”vihainen ateisti” tulee mieleen, kannattaa miettiä että suuttuvatko ihmiset noin laajasti ja noin helposti, etenkin jos ovat muutoin ”lukeneita suvakkeja”. Alta löytyy usein syitä jotka ovat enemmän kuin ymmärrettäviä. Usein tämä näyttää ohittuvan. Ajatus on että ”tyhjästä ovat suuttuneet”. Kuin olisi tunnetasolla ja älykkyydessä sen tason vikoja että ei edes omia kengännauhojaan pystyisi enää sitomaan. (Eikä siksi että sormet ovat niin kankeat, vaan siksi että liian mutkikas on kognitiolleen se.)
Kirkko taitaa olla maineensa vanki ja projektioiden uhri. Jos joku mielikuvissa edustaa hyvää, sille ei sallita epäonnistumista tai epätäydellisyyttä. Samoin kuin murrosikäisen mielessä aiemmin idealisoidut vanhemmat muuttuvat paskoiksi, jotkut suhtautuvat kirkkoon jollakin tiedostamattomalla tasolla ei-aikuismaisesti, mikä liittynee mielikuviin auktoriteetista. Kirkon on vaikea saada perille ajatusta, että samaan aikaan kun se edustaa yliajallisuutta ja tuonpuoleista se on täysin tämänpuoleinen ja inhimillinen. Ehkä kaikki kirkon piirissäkään eivät hyväksy jälkimmäistä ja vaikeuksiahan sellaisesta seuraa.
”Jollain tiedostamattomalla tasolla”. Mahtava argumentti. Te olette ”jollain tiedostamattomalla tasolla” aivan metsässä. I win.
Jusa kysyy, ”mikä on mielen ja merkityksen suhde?” Kysymys on sukua mieli ruumis ongelmalle, johon ymmärtääkseni ei ole yleisesti hyväksyttyä vastausta. Se näyttää kuitenkin olevan totta ja esimerkiksi psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä, että elämä on merkityksellistä kun sillä on mieli. Positiivisen psykologian edustajaa Mihály Csíkszentmihályita (lausupa nimi ilman että kieli menee solmuun) kumppaneineen kiusasi se, että perinteinen psykologia ei tuota tarpeeksi tietoa siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Csíkszentmihályi (lausupa jälleen) tiivisti sittemmin asiaan liittyvän oivalluksensa tällaiseksi: Elämän tarkoitus on että elämällä on tarkoitus. Ei ollenkaan niin truismi kuin aluksi kuulostaa.
Csikszentmihalyin hengessä jatkaakseni: elämä on autotelinen kokemus. Tarkoittaa siis sitä, että elämä itsessään pitää sisällään vastauksen sen tarkoituksesta. Mikäli yhtään olen hänen ajatteluaan ymmärtänyt, tämä pätee niin elämään yleensäkin (miksi elämää on olemassa) kuin jokaisen yksilön kohdallakin (miksi minä olen olemassa). Taisipa Mihaly sanoa jossain jotain sellaistakin, että ”vaikka elämällä ei olisi annettua tarkoitusta, se ei tarkoita, etteikö elämälle voisi antaa tarkoitusta”. (Oma vapaa suomennokseni)
Csíkszentmihályi on minulle aivan tuntematon suuruus. Hyvin kiinnostavan oloinen. Tulee mieleen ranskalainen eksistentialismi siinä että ihminen luo itse tarkoituksen. Ajatus voi ärsyttää monia.