Kiirastorstain tapahtumiin liittyi Pilatuksen kysymys kansalle, ”mitä pahaa Jeesus on tehnyt?” Eihän Hän ollut mitään pahaa tehnyt, päinvastoin hyvää! Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse!
Julkista keskustelua seuratessa tuntuu, että kirkko on samassa asemassa Jeesuksen kanssa Pilatuksen ja kansan edessä. Tämä konkretisoitui tai minä hoksasin sen aamutelevisiota tänään perjantai-aamuna seuratessa. Siinä haastateltiin partioliikkeen edustajia, joilta kysyttiin mm. kirkon ja uskonnon asemaa liikkeessä.
Kysyjän lähtökohtana tuntui olevan, että kirkon mukana olo on lähtökohtaisesti kielteinen asia. Huomasin, että tämähän onkin yhteinen nimittäjä viime aikojen julkisessa uskonto-keskustelussa: Kirkko on negatiivinen vaikuttaja, kirkko tuo ja tekee jotain pahaa.
Miten tähän on tultu?
Eihän kirkko, sen työntekijät tai muut kirkossa vaikuttajat tai uskonto ylipäätään tee pahaa. Toki ihmiset ovat epätäydellisiä ja toimimme ihanteidemme vastaisesti, mutta kirkko kollektiivina haluaa ja yrittää tehdä hyvää.
Opetuksellaan, lähimmäisen rakkaudellaan, kasvatuksellaan, rauhan puolustamisella, kehitysyhteistyöllä, lapsi- ja nuorisotyöllä ja muulla toiminnalla halutaan tehdä maailmasta kaikille ihmisille parempaa paikkaa elää.
Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta keskustelun lähtökohta, että kirkon läsnäolo on pahaksi.
Partiolainen vastasi viisaasti jotenkin niin, että kirkon läsnäolo koetaan positiivisena asiana. Se taisi olla käsikirjoituksen vastainen kommentti.
Ajattelen, että ihmisten enemmistö kuitenkin luottaa kirkkoon ja paremman tahtonsa mukaisesti – sisimmässään – tietää kirkon tekevän hyvää.
Aihe myös avaa sitä mitä sanotaan postmoderniksi.. Merkitys nähdään ulkoisena syötteenä, ja ihminen voi vain järjestellä sirpalaisia paloja minälleen merkittäviksi. Etsitään pieniä yhteisöjä ja ryhmiä, koska se ”lisää” merkityspainoa ja helpottaa sen löytämistä. Yleiskulttuuri, yhtenäiskulttuuri ei houkuta, siitä on vaikea poimia elämään mieltä. Toisaalta taas postmoderni ihminen voi ajaa takaa pakenevaa merkitystä ajassa vaikka loputtomiin.
Jaakko Hintikan kuennoilta 50 vuotta sitten muistuu mieleen Peirce, Frege, Husserl ja Wittgenstein.
”Merkitys” on semiotiikan ja kielifilosofian käsite. C. S. Peircen mukaan merkitys on ajatussisältö, joka on yhteydessä merkkiin. Gottlob Frege jakoi ilmauksen semanttisen sisällön mieleen ja merkitykseen (Sinn und Bedeutung). Husserl sulkeisti olemassaolon, jotta voisi ymmärtää sanojen essenssin. Kun näen koiran, tiedän, että se on ”koira”. Koiruus on koiran essenssi. Ludwig Wittgensteinin mukaan merkitys on asioiden tila, jonka lause osoittaa. Sana merkitys symboloi kielen ja todellisuuden suhdetta toisiinsa. Sanojen merkitys saadaan selville kun tarkastellaan niiden käyttöä eri tilanteissa, eri kielipelien sääntöjen yhteydessä.
Kun luen Juhanin lauseesta sanan ”elämä”, tiedän, että hän pelaa shakkia kuoleman kanssa. Heideggerille ja eksistentialisteille olemassaoloa eli kukua kohti kuolemaa (zum Tode) sanotaan elämäksi. Elämä puolestaan on aikaan sidottu. Minulla on aikaa: koko menneisyyteni, ja minä annan aikaa: koko tulevaisuuteni.
Vaikka olen vasta vuoden päälle seitsemänkymmenen, olen jo huomannut saman minkä saarnaaja. Kaikki on ollut turhuutta muu, paitsi usko ja perhe. Minä palvelin aikanaan valtiota. Tein asioita hyvin ja osan huonosti. Olen saanut Suomen Leijonan ritariristin ja olen saanut 50 markkaa sakkoa virkavelvollisuuden laiminlynnistä. Puntit ovat siis melko tasan.
Voisin aavistella tuosta kososlaisuuden hengestä jotakin, vaikka en siitä mitään tiedäkkään. Nimittäin hengen määrittely on juuri tuollaista mitä on kerrottu. Ihminen voi olla melkein oikeassa ja silloin sen väärän hengen löytäminen on mahdoton tehtä’vä. Pitäisi vain lyödä leima otsaan: Jos olet Kososen ystävä, et voi olla keisarin ystävä.
Nimittäin ihminen muuttuu vahingolliseksi, jos pyydettä on enemmän kuin nostetta.
Atso Eerikäinen :”Kun näen koiran, tiedän, että se on “koira”. ”
Kiitos taas kerran. Ymmärtämiseen tarvitaan sekä havainto että käsite, johon se ”näkymättömässä” tietoisuudessa voidaan liittää. Se, että havaitsen kaikista mahdollisista havainnon ulottuvilla olevista kohteista juuri koiran, enkä niitä satoja muita mahdollisuuksia, joita on mahdollista havaita, on mielestäni rakkautta tai yksi sen muodoista. Näin ollen rakkaus on mielestäni ihmisen perustavaa laatua oleva ominaisuus ja jopa tärkeämpi kuin tahto tai ajatus.
Minä en osaa perustella näkemyksiäni kenenkään filosofin ajatuksilla, ainaostaan näillä omilla ”havukka-ahon” ajatuksillani. 🙂
Olen alkanut siivota elämän varrella kertynyttä tavaramäärää ja löysin paljon Suuren suomalaisen kirjakerhon kirjoja. Kuuluin ko. kerhoon nelisen vuosikymmentä sitten. Löysin ueita mielenkiintoisia suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamia teoksia mm. Heikki Turusen kirjoittaman ”Hupelin”. Luin sen taas. Se kirja on minulle merkittävä, sillä se kertoo lapsuuteni maisemissa eläneiden ihmisten elämästä sodan loppumetreillä ja sen jälkeen. Esillä oli tuttuja paikkakuntia, Lieksa, Nurmes (synnyinkuntani), Egyptinkorpi, Jerusalem, Joensuu jne. Turunen kuvaa ihmisten elämää korpikylissä niin elävästi, että koin olevani jälleen lapsi ja jotenkin jopa häpeäväni sitä elämän alkukantaisuutta, mikä oli minunkin osanani tuolloin. Kielenkäytön värikkyys, luovutetulta alueelta tulevat siirtolaiset, maanluovutukset tai -pakkolunastukset, että sodasta palaavat invalidit saivat aloittaa omalla maapläntillään oman kodin rakentamisen jne. jne. Tuo kirja on/oli minulle merkittävä, sillä on merkitystä oman idenditeettini ymmärtämiseksi, mistä olen lähtöisin, minkälaiset olivat lapsuuteni fyysiset sekä kulttuuriset maisemat. Minunkin isäni haavoittui sodassa pahoin kasvoihin ja siksi saatoin samaistua kirjan päähenkilöön jolta sota vei lauan ja luoti jäi rintaan. Minä tosin en koskaan hävennyt isäni rujoja kasvoja (synnyin sodan jlkeen, enkä ollut koskaan nähnyt isääni ehjin kasvoin) toisin kuin kirjan päähenkilön poika oman isänsä kasvoja.
Sodallakin on oma merkityksensä meille itsekullekin, jokaiselle ehkä joiltain osin yhtäläinen, mutta paljolti myös erilainen.
Salme Kaikusalo:”Olen alkanut siivota elämän varrella kertynyttä tavaramäärää ja löysin paljon Suuren suomalaisen kirjakerhon kirjoja.”
So ist es im Lande der Zwerge. Oman pakkoluovuteulta alueelta sotaa paenneen ja Suomen valtion ml. Kremliä kuuntelevien ”oikeaoppisten puolueiden” heidän oikeutensa kieltäneen pienyrittäjäsuvun jälkeläisenä omiin kokemuksiin ”kertynyt tavaramäärä” on paljon suurempi kuin Suuren suomalaisen kirjakerhon kirjat yhteensä.
En ole koskaan halunnut, että sodassa menetetty Karjala liitetään Suomen valtioon. Olen vain halunnut, että pakkoluovutetulta alueelta paenneiden suomalaisten omistusoikeus alueelle jääneeseen omaisuuteen tunnustetaan samanarvoisena kuin federaation kansalaisten omistusoikeus Suomessa. En ole koskaan edes halunnut sukumme alueelle jääneen omaisuuden omistusoikeuden tunnustamista, vaan ainoastaan sitä kumppanuussopimuksessa 1992 sovittua täydellistä tasa-arvoa.
Ilmeisesti suomalaista tasa-arvoa on kuitenkun se, että Venäjän federaatio voi oikeusteitse hakea omistusoikeuden esim. Nizzan tärkeimpiin nähtävyyksiin luuluvaan ortodoksikatedraaliin, jonka tsaari oli rakennuttanut omilla rahaoillaan 1900-luvun alussa, mutta tämä oikeus on kielletty jo 1200-luvulta alkaen todistettavasti Karjalassa asuneilta suomalaisilta.
Suomen Karjalan pakolaiset ry:n perustajajäseniin kuuluvana tähän lisäyksenä vielä se, että ennen kuin teimme toimeksiannon Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen johtaneesta valituksesta Venäjän federaatiota vastaan suomalaisten jatkuvasta omistusoikeuden loukkauksesta, teetimme Tarton yliopistolla selvityksen, jonka mukaan Neuvostoliitto ei kansallistanut suomalaisomistuksia kuten kansainvälinen oikeus edellyttää ja kuten heti sodan jälkeen oli tehty mm. Itä-Saksan Boden- und Industriereform –muutoksen kohdalla.
Valitettavasti resurssimme eivät riittäneet enempään. Suomen valtio kielsi meiltä jopa omatoimisen varojenkeruuoikeuden tämän valtioita velvoittavan epäselväksi jätetyn omistusoikeuskysymyksen selvittämiseen.
Tuula, kokemuksemme ovat varmaankin kovin erilaisia, mutta molempien kokemukset ovat varmasti merkityksellisiä kummallekin. Lapsuudessani tutustuin moniin Karjalasta tulleisiin ”siirtolaisiin”, kuten heitä kutsuttiin, he olivat puheliaita ja mukavia ihmisiä. Jokiluhta niminen mies poikineen rakensi meille uuden kodin kun entinen paloi maan tasalle. Monilla oli myös venäjänkielinen sukunimi. Isäni oli ”kummajainen” siellä salometsien vaaroilla, sillä hän oli oikeistolainen toisin kuin suurin osa muista mökkiläisistä. Siitä aiheutui joskus ”hankaluuksia”.
Meidän maallinen omaisuutemme ei tainnut olla paljoa enempää kuin muutaman vuoden ”Suuren suomalaisen kirjakerhon kirjat”, ainakaan tulipalon jälkeen, sillä kaikki paloi, paitsi isä, äiti ja neljä lasta. Mutta tähän päivään on tultu ja voin sanoa ”Herra on auttanut tähän asti”. Kiitos siitä.
Salme Kaikusalo :”Meidän maallinen omaisuutemme ei tainnut olla paljoa enempää kuin muutaman vuoden “Suuren suomalaisen kirjakerhon kirjat””
Samaa voin sanoa perheestäni, joka yrittäjäperheenä ei ollut oikeutettu maanhankintalain mukaisiin korvauksiin. Heillä oli mukanaan kahvi- ja ruoka-astiasto, joita varjetiin sitä hetkeä varten, kun ”kotipöytä” Karjalassa jälleen katetaan, suuri määrä valokuvia, 1800-luvun esi-isältä periytyvä lakikirja ja punaorvoksi 1918 jääneen isoäitini äidin vanhoista viljasäkeistä ompelema ja käsin koristeltu pöytäliina sekä Singer-ompelukone. Suurin ”perintö”, joka heille oli jäänyt, oli -37 pienyrityksen laajentamista varten otettu ulkomainen velka, joka saatiin kaikenmaailman sotakorvausmaksujen ohella maksettua loppuun 50-luvun lopulla tekemällä työtä vuorotta.
Jatkoa :” Karjalainen koti oli perinteellinen karjalainen sukutalo, jossa valtaa käytti suvun ”patriarkka” Israel, joka yrittäjänä teki puutavarakauppaa Pietariin, Hänellä oli jossakin vaiheessa palveluksessaan jopa 1 000 työntekijää, ja heillä oli tuon kotikylän ensimmäinen T-malli Ford, ensimmäinen kylän ylioppilas ja ensimmäinen vesijohto. Tuosta ajasta jäi perinnöksi mm. Aallon suunnittelemat nojatuolit, joita 60-luvulla olin omin käsin työntämässä kaatopaikalle ja Pietarista hankittu kaapisto, joka myytiin kylän suutarille edulliseen 5 markan hintaan.
Suvun maatilan koko oli n. 120 hehtaaria ja jokainen perillisistä vastasi omasta osuudestaan: yksi maanviljeyksestä, yksi metsänhoidosta ja isoisäni myllystä ja sahasta. Sortavalaan -37 rakennetusta myllystä jäi ulkomaisen velan lisäksi sodan jälkeen vain pommikuoppa, eivätkä saadut korvaukset kattaneet edes velan korkoja. Niin ja ”riistokapitalistin” maine Suomen Suojeluskunnan sotilaspoikiin kuuluneelle isälleni sukutalosta jäi. 10-vuotiaana hän oli ollut lapsijoukossa, joka talvisodan alussa joutui venäläiskoneen tulituksen kohteeksi ja 12-vuotiaana hän perheensä vanhimpana poikana joutui ottamaan vastuun perheestään. Hän olisi halunnut opettajaksi ja haki 17-vuotiaana seminaariin, johon hänet hyväksyttiin, mutta josta hän joutui kieltäytymään perheen taloudellisen tilanteen vuoksi ja ottamaan omalta osaltaan yrittäjäperheen jäsenenä vastuun ”työstä vuorotta”.