Tiedämme, kuinka merkittäviä siunauksia kansankirkko on tuonut Suomelle. Ehkä juuri siksi emme aina huomaa sen tuomia haasteita.
Halutessaan olla kirkko kaikille, kansankirkolla on kiusaus puhua niin, ettei kukaan koe olevansa ulkopuolinen. Siksi kirkon on helpompi puhua rakkaudesta kuin parannuksesta, yhteiskunnallisista asioista kuin kristityn elämästä.
Suomen vähemmistökirkot toimivat monessa suhteessa toisin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä useimmat vapaat suunnat puhuvat edelleen selkeästi parannuksen tarpeesta, Kristuksen seuraamisesta ja hengellisestä kilvoituksesta.
Niiden jäsenet ovat yleensä tietoisesti sitoutuneet elämään Jumalan kansana. Niitä yhdistää ensisijassa hengellinen, ei kulttuurinen identiteetti.
Sen sijaan luterilainen kirkko usein kansankirkon perintöä ylläpitäessään pyrkii häivyttämään sen eron, joka Raamatun mukaan on uskovan ja ei-uskovan välillä.
Tämä sopii yhteen suomalaisten maallistuneen ajattelun kanssa. Monien tutkijoiden mukaan merkittävällä osalla länsimaiden kristityistä on jumalakuvana ns. terapeuttis-moralististinen deismi. Siinä kristinuskon ydin korvataan ihmisen hyvinvointia tukevalla moraaliopilla.
Siinä Jumala on olemassa auttaakseen ihmisiä voimaan hyvin ja elämään kunnollisesti, mutta Hän ei juuri puutu ihmisen elämään, kutsu parannukseen tai edellytä uskoa Kristukseen.
Monet ajattelevatkin, että tämä “kaikkea suvaitseva jumala käsitys” on luterilainen.
Omalla pappisurallani tunnistin itsessäni samoin tämän kansankirkollisuuden synnyttämän arkuuden kutsua ihmisiä parannukseen.
Vasta myöhemmin ymmärsin parannuksen olevan erottamaton osa sekä luterilaisuuden, että kristinuskon juuria.
Luterilaisuuden perinteiseen opetukseen kuuluu toisaalta se, että jokainen ihminen on luonnostaan hengellisesti kuollut ja tarvitsee Jumalan sanaa herättämään hänet kuolemasta elämään, kuten myös päivittäinen parannus.
Aikaisemmin kirkossa yksittäiset piispat ja herätysliikkeet toivat esiin näitä parannuksen painotuksia, joista muuten kirkossa vaiettiin. Ne muistuttivat esimerkiksi siitä, ettei ilman uudestisyntymistä voi pelastua ja että usko merkitsee Kristuksen henkilökohtaista tuntemista.
Nyt luterilainen kansankirkko on rikki mielestäni juuri siinä, että se välittää vääristynyttä jumalakuvaa , koska sen johto hyvin yhtenevästi vaikenee parannuksen tarpeesta, eikä nyt ole myöskään herätysliikettä, joka täydentäisi kirkon yksipuolista viestiä. Ilman parannusta ei synny myöskään Kristuksen seuraajia.
Siksi ymmärrän entistä paremmin niitä, jotka hakeutuvat vähemmistökirkkoihin tai messuyhteisöihin, koska niillä on selkeämpi viesti Kristuksen seuraamisesta.
Mutta silti siirtymisen muihin kirkkoihin ei tulisi mielestäni olla ensisijaisena vaihtoehtona. Uskon, että kaikkia aikoja varten Jumalalla voi olla kirkolle herätys. Ajattelen, että oma aikamme muistuttaa menneiden herätysliikkeiden syntyaikoja, jolloin kirkossa vallalla oleva järkiusko ei ruokkinut hengellisesti, ja siksi ihmiset alkoivat kokoontua seuratupiin etsimään Jumalaa toisten kristittyjen kanssa.
Näen siis herätysliikkeet Jumalan korjaussarjana kansankirkolle, jotta se voisi palata luterilaisille juurilleen.
Alunperin luterilaisuuden ytimessä oli lain ja evankeliumin saarna uskon löytämiseksi, kotien hartauselämä ja eläminen kutsumuksessa. Herätysliikkeet vuorollaan, omalla tavallaan ja omana aikanaan puhuivat näistä, silloin kun kirkko vaikeni.
Herätysliikkeiden erityispiirre oli, etteivät ne pyrkineet muuttamaan kirkkoa, vaan auttamaan yksittäisiä kristittyjä lähemmäs Kristusta. Siksi herätystä kaipaaville nykyisessä kirkon tilanteessa tämä voisi puhua siitä, että meidän tulee ensin keskittyä Jumalan tahdon mukaiseen elämään omassa elämässämme. Sitten yhteyteen toisten kanssa, joilla on sama näky. Ratkaisu ei ole kirkon muuttaminen, vaan ensin oppia seuraamaan Kristusta.
Näistä uutta elämää etsivistä ihmisistä voi muodostua hengellisen elämän verkosto, joka on siunauksena heidän omalle ympäristölleen ja kotiseurakunnalleen. Se voi tukea jäseniään, pitää seuroja, tukea kotien hengellistä elämää. Auttaa myös näkemään, että uskoon tuleminen on osa luterilaisuutta.
Syynä hengelliseen hämmennykseen kirkossa on myös ”kansankirkon ilmapiiri”. Kansankirkossa, osittain pappien teoreettisesta koulutuksesta johtuen, usko ymmärretään usein älylliseksi tietämiseksi, totenapitämiseksi ja korostaen sakramentteihin luottamiseksi, jolloin uskon kokonaisvaltaisuus katoaa. Ihmiset uskovat ilman parannusta – päällään, ei sydämellään.
Herätysliikkeille usko taas on kokonaisvaltaisempaa Kristuksen seuraamista, siihen kuuluu parannus ja seuraaminen, uuden elämäntavan opettelu. Oikeastaan luterilaisuuden ydinasiat ja parannuksessa elämiseen keskittyminen.
Yksi tapa, miten voisi määritellä herätyksen on se, kun ” tietämisen tasolla” itsensä uskovaksi hahmottanut kristitty vastaakin Jeesuksen kutsuun, ja lähtee seuraamaan.
Siksi elävä kirkko on siellä, missä Kristuksen seuraajat kokoontuvat, kuten herätysliikkeiden historia todistaa.
Kirkon toimintaa voi kehittää monin tavoin. Kuitenkin kansankirkon hengellinen uudistuminen on minun mielestäni kiinni siitä, missä määrin syntyy ryhmiä, joissa ihmiset etsivät Jumalan tahdon mukaista elämää ja tukevat toinen toistaan. Seurakunta muodostuu uudistuneista ihmisistä, ei päinvastoin.
Rakkaat veljet! Itsessämme olemme kyllä heikkoja, mutta Herra on heikoissa väkevä. Eikä väkevä Herra ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen. Sen tähden salatussa voimassa eteenpäin, sillä Herra elää. Amen.
Väinö Malmivaara, Kristuksen rakkaus, s. 122, Kuva ja sana, 1946.
En kuitenkaan ole kääntynyt nykykörtiksi. Mutta tämä teksti on hyvä.
Väinö Malmivaara siis oli piispa ym. ja kuului herännäisyyteen.
Väinö Malmivaara oli piispa Jukka Malmivaaran isä.
”Katsokaa, minkä kaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.” 1 Joh. 3:1.
Meitä varten Jumala loi taivaan ja maan; (1. Moos. 1:1) meitä varten hän lähetti maailmaan Poikansa, joka meidän sijastamme otti synnin, kirouksen ja kuoleman päälleen, meidän tähtemme nousi ylös, astui taivaaseen ja puhuu siellä hyvää puolestamme. Tosiaan kun Jumala on meidän puolellamme, kuka silloin voi olla meitä vastaan! (Room. 8:31) Isä rakastaa meitä niin, että hän antaa meille Poikansa; Poika rakastaa meitä niin, että hän antautuu kuolemaan tähtemme. Voisiko Jumala enempää rakastaa kuin antaa ainoan Poikansa ja kaikki hänen kanssaan?
G. TÖRN, Armoa Armosta, päivän teksti, SLEY, 1966. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
Mikähän on seurakunnassa sen varmempaa kuin se, että syntien anteeksiantamus tapahtuu lahjaksi Kristuksen tähden ja että Kristus – eivät meidän omat tekomme – on syntien sovitus? Pietari sanoo: ”Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.” (Ap. t. 10:43).
Tunnustuskirjat, s. 183, SLEY, 1948.
”’Siihenhän me kristityt tunnustaudumme apostolisessa tunnustuksessa.’ Rakkauden muodostamassa uskossako?” En tiedä, onko tämän kinastelun jatkaminen mielekästä. Haluan kuitenkin vielä erikseen täsmentää sen, miten asian ymmärrän. 1. Jumala on rakastanut maailmaa niin, että antoi Poikansa kantaa syntimme ristille. 2. Meillä syntisillä on lupa turvata Jumalan rakkauden meille näin lahjoittamaan vanhurskauteen. 3. Muuta ei edellytetä kuin uskomista tämän rakkauden todellisuuteen. 4. Rakkaus herättää vastarakkauden. 5. Ainoa mahdollisuus osoittaa rakkautta hyvää Jumalaa kohtaan on rakastaa lähimmäisiä. ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Niin, onko vanhurskauttamisoppi mielekäs, vai ei?
Käytännössä – Credo in Spiritum Sanctum; sanctam ecclesiam catholicam – tarkoittaa; uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon. Ei tämä luterilaisen kirkon osalta näin mene. Katolinen kirkko ei ole virallisesti kumonnut Lutherille vuonna 1521 langetettua kirkonkirousta. Kiistakysymyksen ydin on edelleen vanhurskauttamisoppi.
Skolastisen teologian mukaan pelkkä usko oli ”muodotonta / tyhjää” (fides informis) ellei rakkaus sitä muovaa. Pelkkä fides informis ei siis riitä pelastukseen, koska se ei ole Fides caritate formata.” Suomeksi ”rakkauden muodostamaa /muovaamaa uskoa.” Onko Jumalan lahjoittava usko muka muodoton ts. tyhjä? Usko, jossa maailmankaikkeuden Luoja lahjoittaa Kristuksessa itsensä kerta kaikkiaan riittää yksin ilman rakkautta ja sen tekoja? On sielunvihollisen petos syöttää ajatusta, että pelkkä usko Kristukseen on täysin tyhjää täynnä.
Kun kohdassa 5. toteat: ”Ainoa mahdollisuus osoittaa rakkautta hyvää Jumalaa kohtaan on rakastaa lähimmäisiä,” liittyy tähän katoliseen ajatukseen; fides caritate formata.” Kuitenkin asia on niin, että ”ainoa mahdollisuus osoittaa rakkautta hyvää Jumalaa kohtaan on – uskoa häneen. Usko Kristukseen yksin tekee eläväksi – ei rakkauden muodostama usko.
Lutherin mukaan; ”Usko ei tee mitään vaan uskoo Kristukseen, joka tekee vanhurskaaksi.” Siksi vanhurskas onkin elävä yksin uskosta, kuten Aabrahamin esimerkki osoittaa. Luther kirjoittaa vielä näinkin: ”Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana.” Siitä oli myös kysymys Paavalin ojentaessa julkisesti Pietaria. (Gal.2:11-14).
”On sielunvihollisen petos syöttää ajatusta, että pelkkä usko Kristukseen on täysin tyhjää täynnä.” Älä siis niele ja syötä tätä ajatusta muillekin! Usko Kristukseen ei voi koskaan olla pelkkää.
”Usko ei tee mitään vaan uskoo Kristukseen, joka tekee vanhurskaaksi.” Kristus vanhurskauttaa. Usko ei sitä tee. Sen avulla vanhurskauttaminen otetaan todesta.
”Usko Kristukseen yksin tekee eläväksi.” Mistä elävä usko sitten tunnistetaan? Rakkaudestapa tietysti.
Jaha. ”Usko ei sitä tee. Sen avulla vanhurskauttaminen otetaan todesta.” Ei vaan tullaan uskon kautta vanhurskaaksi, eikä vain oteta todesta.
Taidat tykätä tuosta sanasta ’kautta’, Kosti Vasumäki. Ei se mikään taikasana ole.
Riippuu siitä, minkä kautta?
Tässä tapauksessa uskon kautta so. yksin uskosta Kristukseen. Mitä sitten tulee sielunvihollisen petokseen ja hänen syöttämäänsä vihjailuun siitä, että – pelkkä usko Kristukseen on täysin tyhjää täynnä, (fides informis), ellei sitä rakkaus muovaa. Se ajatus nousee suoraan hänen päästään, joka on yhtä pimeä kuin helvetti.
”Mistä sitten elävä usko tunnistetaan.” – Yksin uskosta Kristukseen tietysti.
”Usko Kristukseen ei voi koskaan olla pelkkää.” –
Tämän sielunvihollinen nimenomaan salaa, ettei se voi olla koskaan pelkkää. – Että me omistamme Kristuksen vanhurskauden pelkästään häneen uskomalla. Ja tässä uskossa on itse Kristus läsnä Jumaluudessaan ja ihmisyydessään. Joten pelkkä usko on usko, jossa maailmankaikkeuden Luoja lahjoittaa Kristuksessa itsensä, eikä se ole silloin fides informis eikä fides caritate formata.
TÄMÄN sielunvihollinen yrittää suin surmin salata. MUTTA NYT SE ON TULLUT ILMI. Saatana on myös koko kirkkohistorian ajan taistellut tätä oppia vastaan, koska hän tietää, että uskomalla yksin Kristuksen vanhurskauteen ja armoon pääsemme vapaaksi hänen helvetillisestä orjuudestaan.
”Pelkkä usko on usko, jossa maailmankaikkeuden Luoja lahjoittaa Kristuksessa itsensä, eikä se ole silloin fides informis eikä fides caritate formata.” Eikö pieneen päähäsi, Kosti Vasumäki, todellakaan mahdu, että se, että maailmankaikkeuden Luoja lahjoittaa Kristuksessa itsensä, on ääretöntä rakkautta eikä mitään muuta? Siihen uskomisen kutsuminen ’pelkäksi’ on räikeää vähättelyä.
Unohdit vain yhden asian. Jospa käytän tuttua sanaa, minkä kautta maailmankaikkeuden Luoja lahjoittaa Kristuksessa itsensä? Pelkän uskon kautta, joka ei ole fides informis eikä fides caritate formata. Eikä tämä sovi Saatanan raamiin.
Sekin on sinulle ominaista, Kosti Vasumäki, että vedät mielelläsi saatanan mukaan keskusteluihin. Luulenpa, että piru on mielissään siitä, että vieroksut rakkautta. Onhan se Jumalan vastustaja ja Jumala on rakkaus.
Jaa, valistusko saatanan hautasi? En nyt lähde tässä pohtimaan sitä, mikä sinulle Martti Pentti on ominaista. Se ei kuulu tähän asiaan. Ai jaa, Jumalan vastustaja onkin rakkauden lähettiläs? Tämä oli minulle uutta.
Kun Luther iski sanallisen kirveensä tähän kohtaan: fides informis / fides caritate formata, niin saatana laski allensa ja kirkossa alkoi vastustajien rynnäkkö. Kirkkohistoria tietää, mitä sen jälkeen tapahtui.
Hämmensikö sinua, Kosti Vasumäki, että käytin paholaisesta sanaa ’se’? Kirjoitan sitä tarkoittavat sanat pienellä, koska ne eivät ole erisnimiä. Ei ole hyväksi pelata saatanan kanssa, siinä voi sinulle käydä hassummin kuin vain tuhria housusi.
Päinvastoin. Et hämmentänyt ollenkaan ja ymmärrän sinun taipumuksesi pyrkiä keskiajan skolastikkojen seuraan.
”Ymmärrän sinun taipumuksesi pyrkiä keskiajan skolastikkojen seuraan.” Minua ei kiinnosta kauan sitten kuolleitten seura. Yhteys eläviin veljiin ja sisariin on tärkeä.
”Kirkon on helpompi puhua rakkaudesta kuin parannuksesta, yhteiskunnallisista asioista kuin kristityn elämästä.” Nämä vastakkainasettelut tuntuvat ontuvan. Eikö parannus ole kääntyminen rakastavan Jumalan puoleen ja rakastamaan lähimmäisiä? Eikö kristitty elä osana yhteiskuntaa kutsuttuna olemaan sen valona ja suolana?
’Korjaussarjana’ voisi olla määrätietoinen pyrkimys eroon vastakkainasetteluista. ’Joko tai’ tulisi korvata ’sekä että’ -ajattelulla.
Mitä sieltä kirkkohistoriasta löytyy ratkaisuja , korjaussarjaksi ?
Aina on ollut aikakausia jolloin harhaopit ovat vaikuttaneet ja aina on noussut kirkkoisiä ja viisaita teologeja joilla on ollut painavaa sanottavaa, on myös syntynyt uskontunnustuksia tarpeisiin pysyä siinä ainoassa oikeassa ”kurssissa ”, jossa aina on ollut perusta apostolisessa uskossa ja Jeesuksen opetuksissa . Vaikka sitä on ymmäretty hiukan erilaillakin ja sanoitettu eri tavalla eri kirkkokunnissa niin perustus on ollut Kristuksen sovitustyössä . Vastaus ei voi löytyä muualta . Näissä näkyy suuri Jumallinen vaikutus , kun muutoksia ei saada aikaan järjellä eikä vaköivallalla vaan Jumalan Hengen voimalla , jota ennen tulee aina ”alvit” maksuun ennakkona . Sola periaatteet ovat kulkeneet läpi kristikunnan hostorian muodossa tai toisessa !
Anteeksi taas nopean kirjoituksen ja tarkastamattomuuden ja tuli kirjoitusvirheitå !
”Aina on ollut aikakausia, jolloin harhaopit ovat vaikuttaneet, ja aina on noussut kirkkoisiä ja viisaita teologeja, joilla on ollut painavaa sanottavaa.” On myös ollut aikakausia, jolloin harhaoppisiksi tai noidiksi määriteltyjä on vainottu, kidutettu ja surmattu puhtaan opin nimissä. Kirkkohistoriaakin on tutkittava avoimin silmin.
Noitavainot ovat suurimmaksi osaksi maallisen oikeuslaitoksen toimeenpanemia joihin kirkko ei ole osallistunut oikeusprosessiin eikä ole ollut tuomarina , katolisen kirkon historiasta tosin löytyy että kirkko oli antanut kirkollisia tuomiota . Suomessa tai Pohjoismaissa noitavainot ja roviolla polttamiset on aina maallisen oikeusistuimen toimeenpanemia . Kirkko on ollut kyllä suosimassa ja antanut ideologista ohjausta huonolla ja ymmärtämättömyydellä Raamatun opetuksista . Jotain samaa kenties tapahtuu nyt Venäjällä jossa ordodoksikirkko tukee sotaa ja sielläkin on perusteena lopulta vastustajan harhaoppisuus ja maallistuminen jota vastaan tulee sotia heidän mielestään . Historiaa on myös korjailtu että noitavainot eivät ole olleet niin laajoja esim. Suomessa , mutta samaa pimeyttähän se on vaikka kuka sen suorittaa . Noitavainoista kun yleisesti puhutaan niin siinä aina tahdotaan laittaa vastakkain kristityt ja vainottavat muut ihmiset . mutta se ei pidä paikkansa , kun noitien elämään liittyi muita asioita kuin kristinuskon vastustus ja syytettyjä oli iso määrä ja kansa villiintyi ja epäilyksiä esitettiin monista .
”Noitavainoista kun yleisesti puhutaan, siinä aina tahdotaan laittaa vastakkain kristityt ja vainottavat muut ihmiset.” Silloin unohdetaan, että harhaoppisina tai noitina tuomitut olivat yleensä kristittyjä. Vieraiden uskontojen vainot ovat sitten oma lukunsa. Rovioden pystyttäjät olivat oikeaa tai puhdasta oppia puolustavia valtaapitäviä. Ilmiantojen taustalla saattoi sitten olla hyvinkin raadollista kateutta tai mustasukkaisuutta.
O Herra Jumala! varjele aina ja puhdista sinun kristillistä seurakuntaas; sillä ei se ilman sinutta taida pysyväinen olla: niin varjele siis ja hallitse sitä aina voimallas. Sinun Poikas Jesuksen Kristuksen kautta. Amen.
Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumi-Kirja, s. 580, Raumalla 1963.
Rovioden pystyttäjät olivat oikeaa tai puhdasta oppia puolustavia valtaapitäviä.
Joo omasta mielestä kyllä , mutta ei muuten .
Oikeassa Kristus – opissa kulkee totuus ja rakkaus aina yhdessä .
Oikean opin innokkaiden puolustajien on kuitenkin aina syytä muistaa, että vaara on olemassa. Liiallinen into voi turmella hyvän tarkoituksen ja johtaa pahoihin tekoihin.
Niin tuo innokkuus mihin se suuntautuu ? Voi olla innokasta teologista tarkoitusta tuoda puhdas oppi ja ojennella sitä lihan käsivarsin . Oppi on välttämätön ja se on tie mutta se vie vapauteen jos evankeliumista kumpuava into saa kohdistua lähinmäisiin ja palvelemiseen . Kaikki se mitä haisee ja maistuu muulta kuin ns Kristuksen tuoksuna joka on rakkauden osoitusta lähimmäisiä kohtaan on ihmistekoista . Ehkä paras tai yksi kuva tästä on tuhlaajapojan paluu isänsä kotiin joka osoittaa Jumalan tahdon. Kaikella on paikkansa ja opetus tulisi olla ennenkaikkea paimenten tehtävä ja sitten yhdessäollen Kristus tahtoo vaikuttaa keskinäisessä yhteyden kautta myös .
”Kaikki se, mikä haisee ja maistuu muulta kuin ’Kristuksen tuoksulta’, joka on rakkaudenosoitusta lähimmäisiä kohtaan, on ihmistekoista.” Tätä juuri tarkoitan. Puhtaan opin puolesta kiivailijoiden on pysyttävä valppaina ja ’nuuhkittava’ tarkoitusperiään.