Tiedämme, kuinka merkittäviä siunauksia kansankirkko on tuonut Suomelle. Ehkä juuri siksi emme aina huomaa sen tuomia haasteita.

Halutessaan olla kirkko kaikille, kansankirkolla on kiusaus puhua niin, ettei kukaan koe olevansa ulkopuolinen. Siksi kirkon on helpompi puhua rakkaudesta kuin parannuksesta,  yhteiskunnallisista asioista kuin kristityn elämästä.

Suomen vähemmistökirkot toimivat monessa suhteessa toisin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä useimmat vapaat suunnat puhuvat edelleen selkeästi parannuksen tarpeesta, Kristuksen seuraamisesta ja hengellisestä kilvoituksesta.

Niiden jäsenet ovat yleensä tietoisesti sitoutuneet elämään Jumalan kansana. Niitä yhdistää ensisijassa hengellinen, ei kulttuurinen identiteetti.

Sen sijaan luterilainen kirkko usein kansankirkon perintöä ylläpitäessään pyrkii häivyttämään sen eron, joka Raamatun mukaan on uskovan ja ei-uskovan välillä.

Tämä sopii yhteen suomalaisten maallistuneen  ajattelun kanssa. Monien tutkijoiden mukaan merkittävällä osalla länsimaiden kristityistä on jumalakuvana ns. terapeuttis-moralististinen deismi. Siinä kristinuskon ydin korvataan ihmisen hyvinvointia tukevalla moraaliopilla.

Siinä Jumala on olemassa auttaakseen ihmisiä voimaan hyvin ja elämään kunnollisesti, mutta Hän ei juuri puutu ihmisen elämään, kutsu parannukseen tai edellytä uskoa Kristukseen.

Monet ajattelevatkin, että tämä “kaikkea suvaitseva jumala käsitys” on luterilainen. 

Omalla pappisurallani tunnistin itsessäni samoin tämän kansankirkollisuuden synnyttämän arkuuden kutsua ihmisiä parannukseen.

Vasta myöhemmin ymmärsin  parannuksen olevan erottamaton osa sekä luterilaisuuden, että kristinuskon juuria.

Luterilaisuuden perinteiseen opetukseen kuuluu toisaalta se, että jokainen ihminen on luonnostaan hengellisesti kuollut ja tarvitsee Jumalan sanaa herättämään hänet kuolemasta elämään, kuten myös päivittäinen parannus. 

Aikaisemmin kirkossa yksittäiset piispat ja herätysliikkeet toivat esiin näitä parannuksen painotuksia, joista muuten kirkossa vaiettiin. Ne muistuttivat esimerkiksi siitä, ettei ilman uudestisyntymistä voi pelastua ja että usko merkitsee Kristuksen henkilökohtaista tuntemista.

Nyt luterilainen kansankirkko  on rikki mielestäni juuri siinä, että se välittää vääristynyttä jumalakuvaa , koska sen johto hyvin yhtenevästi vaikenee parannuksen tarpeesta, eikä nyt ole myöskään herätysliikettä, joka täydentäisi kirkon yksipuolista viestiä. Ilman parannusta ei synny myöskään Kristuksen seuraajia. 

Siksi ymmärrän entistä paremmin niitä, jotka hakeutuvat vähemmistökirkkoihin tai messuyhteisöihin, koska niillä on selkeämpi viesti Kristuksen seuraamisesta.

Mutta silti siirtymisen muihin kirkkoihin ei tulisi mielestäni olla ensisijaisena vaihtoehtona. Uskon, että kaikkia aikoja varten Jumalalla voi olla kirkolle herätys. Ajattelen, että oma aikamme muistuttaa menneiden herätysliikkeiden syntyaikoja, jolloin kirkossa vallalla oleva järkiusko ei ruokkinut hengellisesti,  ja siksi ihmiset alkoivat kokoontua seuratupiin etsimään Jumalaa toisten kristittyjen kanssa.  

Näen siis herätysliikkeet Jumalan korjaussarjana kansankirkolle, jotta se voisi palata luterilaisille juurilleen.

Alunperin luterilaisuuden ytimessä oli lain ja evankeliumin saarna uskon löytämiseksi, kotien hartauselämä ja eläminen kutsumuksessa. Herätysliikkeet vuorollaan, omalla tavallaan ja omana aikanaan puhuivat näistä, silloin kun kirkko vaikeni. 

Herätysliikkeiden erityispiirre oli, etteivät ne pyrkineet muuttamaan kirkkoa, vaan auttamaan yksittäisiä kristittyjä lähemmäs Kristusta. Siksi herätystä kaipaaville  nykyisessä kirkon tilanteessa tämä voisi puhua siitä, että meidän tulee ensin keskittyä Jumalan tahdon mukaiseen elämään omassa elämässämme.  Sitten yhteyteen toisten kanssa, joilla on sama näky. Ratkaisu ei ole kirkon muuttaminen, vaan ensin oppia seuraamaan Kristusta. 

Näistä uutta elämää etsivistä ihmisistä voi muodostua hengellisen elämän verkosto, joka on siunauksena heidän omalle ympäristölleen ja kotiseurakunnalleen. Se voi tukea jäseniään, pitää seuroja, tukea kotien hengellistä elämää. Auttaa myös näkemään, että uskoon tuleminen on osa luterilaisuutta. 

Syynä hengelliseen hämmennykseen kirkossa on myös ”kansankirkon ilmapiiri”.  Kansankirkossa, osittain pappien teoreettisesta koulutuksesta johtuen, usko ymmärretään usein älylliseksi tietämiseksi, totenapitämiseksi ja korostaen sakramentteihin luottamiseksi, jolloin uskon kokonaisvaltaisuus katoaa. Ihmiset uskovat ilman parannusta – päällään, ei sydämellään.

Herätysliikkeille usko taas on kokonaisvaltaisempaa Kristuksen seuraamista, siihen kuuluu parannus ja seuraaminen, uuden elämäntavan opettelu. Oikeastaan luterilaisuuden ydinasiat ja parannuksessa elämiseen keskittyminen.

Yksi tapa, miten voisi määritellä herätyksen on se, kun ” tietämisen tasolla” itsensä uskovaksi hahmottanut kristitty  vastaakin Jeesuksen kutsuun, ja  lähtee seuraamaan.

Siksi elävä kirkko on siellä, missä Kristuksen seuraajat kokoontuvat, kuten herätysliikkeiden historia todistaa. 

Kirkon toimintaa voi kehittää monin tavoin. Kuitenkin kansankirkon hengellinen uudistuminen on minun mielestäni kiinni siitä, missä määrin syntyy ryhmiä, joissa ihmiset etsivät Jumalan tahdon mukaista elämää ja tukevat toinen toistaan. Seurakunta muodostuu uudistuneista ihmisistä, ei päinvastoin.