Tiedämme, kuinka merkittäviä siunauksia kansankirkko on tuonut Suomelle. Ehkä juuri siksi emme aina huomaa sen tuomia haasteita.
Halutessaan olla kirkko kaikille, kansankirkolla on kiusaus puhua niin, ettei kukaan koe olevansa ulkopuolinen. Siksi kirkon on helpompi puhua rakkaudesta kuin parannuksesta, yhteiskunnallisista asioista kuin kristityn elämästä.
Suomen vähemmistökirkot toimivat monessa suhteessa toisin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä useimmat vapaat suunnat puhuvat edelleen selkeästi parannuksen tarpeesta, Kristuksen seuraamisesta ja hengellisestä kilvoituksesta.
Niiden jäsenet ovat yleensä tietoisesti sitoutuneet elämään Jumalan kansana. Niitä yhdistää ensisijassa hengellinen, ei kulttuurinen identiteetti.
Sen sijaan luterilainen kirkko usein kansankirkon perintöä ylläpitäessään pyrkii häivyttämään sen eron, joka Raamatun mukaan on uskovan ja ei-uskovan välillä.
Tämä sopii yhteen suomalaisten maallistuneen ajattelun kanssa. Monien tutkijoiden mukaan merkittävällä osalla länsimaiden kristityistä on jumalakuvana ns. terapeuttis-moralististinen deismi. Siinä kristinuskon ydin korvataan ihmisen hyvinvointia tukevalla moraaliopilla.
Siinä Jumala on olemassa auttaakseen ihmisiä voimaan hyvin ja elämään kunnollisesti, mutta Hän ei juuri puutu ihmisen elämään, kutsu parannukseen tai edellytä uskoa Kristukseen.
Monet ajattelevatkin, että tämä “kaikkea suvaitseva jumala käsitys” on luterilainen.
Omalla pappisurallani tunnistin itsessäni samoin tämän kansankirkollisuuden synnyttämän arkuuden kutsua ihmisiä parannukseen.
Vasta myöhemmin ymmärsin parannuksen olevan erottamaton osa sekä luterilaisuuden, että kristinuskon juuria.
Luterilaisuuden perinteiseen opetukseen kuuluu toisaalta se, että jokainen ihminen on luonnostaan hengellisesti kuollut ja tarvitsee Jumalan sanaa herättämään hänet kuolemasta elämään, kuten myös päivittäinen parannus.
Aikaisemmin kirkossa yksittäiset piispat ja herätysliikkeet toivat esiin näitä parannuksen painotuksia, joista muuten kirkossa vaiettiin. Ne muistuttivat esimerkiksi siitä, ettei ilman uudestisyntymistä voi pelastua ja että usko merkitsee Kristuksen henkilökohtaista tuntemista.
Nyt luterilainen kansankirkko on rikki mielestäni juuri siinä, että se välittää vääristynyttä jumalakuvaa , koska sen johto hyvin yhtenevästi vaikenee parannuksen tarpeesta, eikä nyt ole myöskään herätysliikettä, joka täydentäisi kirkon yksipuolista viestiä. Ilman parannusta ei synny myöskään Kristuksen seuraajia.
Siksi ymmärrän entistä paremmin niitä, jotka hakeutuvat vähemmistökirkkoihin tai messuyhteisöihin, koska niillä on selkeämpi viesti Kristuksen seuraamisesta.
Mutta silti siirtymisen muihin kirkkoihin ei tulisi mielestäni olla ensisijaisena vaihtoehtona. Uskon, että kaikkia aikoja varten Jumalalla voi olla kirkolle herätys. Ajattelen, että oma aikamme muistuttaa menneiden herätysliikkeiden syntyaikoja, jolloin kirkossa vallalla oleva järkiusko ei ruokkinut hengellisesti, ja siksi ihmiset alkoivat kokoontua seuratupiin etsimään Jumalaa toisten kristittyjen kanssa.
Näen siis herätysliikkeet Jumalan korjaussarjana kansankirkolle, jotta se voisi palata luterilaisille juurilleen.
Alunperin luterilaisuuden ytimessä oli lain ja evankeliumin saarna uskon löytämiseksi, kotien hartauselämä ja eläminen kutsumuksessa. Herätysliikkeet vuorollaan, omalla tavallaan ja omana aikanaan puhuivat näistä, silloin kun kirkko vaikeni.
Herätysliikkeiden erityispiirre oli, etteivät ne pyrkineet muuttamaan kirkkoa, vaan auttamaan yksittäisiä kristittyjä lähemmäs Kristusta. Siksi herätystä kaipaaville nykyisessä kirkon tilanteessa tämä voisi puhua siitä, että meidän tulee ensin keskittyä Jumalan tahdon mukaiseen elämään omassa elämässämme. Sitten yhteyteen toisten kanssa, joilla on sama näky. Ratkaisu ei ole kirkon muuttaminen, vaan ensin oppia seuraamaan Kristusta.
Näistä uutta elämää etsivistä ihmisistä voi muodostua hengellisen elämän verkosto, joka on siunauksena heidän omalle ympäristölleen ja kotiseurakunnalleen. Se voi tukea jäseniään, pitää seuroja, tukea kotien hengellistä elämää. Auttaa myös näkemään, että uskoon tuleminen on osa luterilaisuutta.
Syynä hengelliseen hämmennykseen kirkossa on myös ”kansankirkon ilmapiiri”. Kansankirkossa, osittain pappien teoreettisesta koulutuksesta johtuen, usko ymmärretään usein älylliseksi tietämiseksi, totenapitämiseksi ja korostaen sakramentteihin luottamiseksi, jolloin uskon kokonaisvaltaisuus katoaa. Ihmiset uskovat ilman parannusta – päällään, ei sydämellään.
Herätysliikkeille usko taas on kokonaisvaltaisempaa Kristuksen seuraamista, siihen kuuluu parannus ja seuraaminen, uuden elämäntavan opettelu. Oikeastaan luterilaisuuden ydinasiat ja parannuksessa elämiseen keskittyminen.
Yksi tapa, miten voisi määritellä herätyksen on se, kun ” tietämisen tasolla” itsensä uskovaksi hahmottanut kristitty vastaakin Jeesuksen kutsuun, ja lähtee seuraamaan.
Siksi elävä kirkko on siellä, missä Kristuksen seuraajat kokoontuvat, kuten herätysliikkeiden historia todistaa.
Kirkon toimintaa voi kehittää monin tavoin. Kuitenkin kansankirkon hengellinen uudistuminen on minun mielestäni kiinni siitä, missä määrin syntyy ryhmiä, joissa ihmiset etsivät Jumalan tahdon mukaista elämää ja tukevat toinen toistaan. Seurakunta muodostuu uudistuneista ihmisistä, ei päinvastoin.
Ei ”jumalakuvaa” voi litistää yhdeksi ainoaksi ”oikeaksi”, sitä tekevät juuri lahkot, jotka ovat omistavinaan totuuden. Jumala on laaja, mittaamaton, kaikkialla ja kaikessa vaikuttava, pienen ihmisen puheisiin liian suuri määre. Jokainen ihminen muodostaa oman kuvansa, oman kokemuksensa perusteella. Ei sitä kukaan toinen ihminen voi toiselle syöttää omana ”totuutenaan”. Rakkaus on yksi määre, suurin. Rakkaus johtaa ”parannukseen”, johon ihminen ei itsessään kykene (paitsi yhteiskunnan tasolla). Sanat ovat vain sanoja, teot ratkaisevat. Anna osattomalle ensin leipä, puhu vasta sitten armosta ja rakkaudesta. Yhteiskunnallinen ”parannus” on arvokasta, kun kokee nykypolitiikan ihmisarvoa murskaavana pimeytenä. Valo kuitenkin on.
Charlotta hyvä,
Ei todellakaan ole vain ja ainoastaan yhtä jumalakuvaa; jumalakuvia on toinen toistaan ihmeellisempiä. Se ei tietenkään ole merkki siitä, että nuo kaikki jumalakuvat olisivat yhtä hyviä tai yhtä oikeita. Se, että kenties luomme ovat jumalakuvamme, ei merkitse, Jumala olisi meidän mielemme luomus tai edes meidän vajavaisen mielemme mukainen. Emme me ”omaa totuuttamme” oikeana totuutena voi toisillemme ”syöttää” (vaikka usein yrittäisimmekin?).
Rakkaus ei automaattisesti johda ”parannukseen” tai mielenmuutokseen. Jumala on rakkaus – mutta rakkaus ei ole Jumala, kuten Jason Lepojärvi on hyvin todennut. Me emme ole olemukseltamme rakkaudellisia vaan syntisiä, joilla toki on kaipuu kohdata rakkautta osaksemme. Mutta me emme luonnostamme taivu rakkaudellisiksi.
Rakkaus on siitä ongelmallinen nykykäsitteenä, että meillä jokaisella on oka rakkauskuvamme, jota me toisillemme pyrimme eri tavoin ujuttamaan heidän ”omaksi” käsityksekseen. Ja media markkinoi omaa poliittista rakkausnäkemystään ainoana autuaaksi tekevänä. Mitä on oikea rakkaus? Siinä pulma. Ja mikä on rakkauden oikea kohde ja lähde?
Olet siinä oikeassa, että nykyajassa ihmisarvo on murskautumassa. Tosinaan ”rakkaudenkin” tai ”oikeuden” ja vapauden nimissä. Murskaavuus ei kuitenkaan tule ensisijaisesti politiikasta vaan poliittiset suuntaukset tulevat aikamme ideologioista ja maailmankatsomuksellisesta taustasta, joka kyllä puhuu rakkaudesta mutta ei tunnusta rakkauden aitoa lähdettä, eikä siten myöskään ihmisen todellista olemusta ja alkuperää.
Osaamme kaikki olla epäviisaita, tekopyhiä ja ”moraaliposeeraajia”.
”Rakkaus on kyllä suurin”, mutta oikeassa kontekstissa, tarkoittaen elävän ja kuolleen uskon eroa Paavalin ilmaisemana. Mutta eihän se nyt aivan ole niinkään, kun kirkko on kyseessä, että rakkautta kaikki on vaan. Ei myöskään rakkaus johda parannukseen vaan Jumalan mielen mukainen murhe.
”Ei myöskään rakkaus johda parannukseen vaan Jumalan mielen mukainen murhe.” Parannus johtaa rakkauteen. Paatunut sydän on kykenemätön rakkauteen, särjetty ja sulanut sydän rakastaa.
Parannus Jumalan mielen mukaisena murheena liittyy Paavalin kirjeeseen korinttilaisille. Hänen puolitoista vuotta kestäneen opetustyönsä seurauksena kaupunkiin syntyi elävä seurakunta.
Toki on niin, että Paavalin todistus siitä, että Jeesus on Kristus sai osan Korintissa asuvista juutalaisista herjaamaan Paavalia mutta osa korintilaisista teki parannuksen ja uskoi. Parannus johtaa uskoon, josta taas sielunvihollinen ei pidä ja osoittaa sen herjalla.
1. Korinttilaiskirjeestä ilmenee, että Paavali nuhtelee heitä riitaisuuksista, puolueista ja hajaannuksesta ja toisessa kirjeessä hän ei iloitse siitä, että he tulivat murheelliseksi, vaan siitä, että he tulivat Jumalan mielen mukaan murheelliseksi saaden aikaan parannuksen, joka lupaa elämän mutta maailman murhe kuoleman.
”Parannus johtaa uskoon, josta taas sielunvihollinen ei pidä ja osoittaa sen herjalla.” Usko näkyy rakkautena Jumalaan ja lähimmäisiin eikä piru siitäkään pidä.
Ei sieluvihollinen kuollutta uskoa herjaa iloiten siitä, koska hänellä on sama usko, vaan rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa, jota Paavali Korintissa julisti.
Jos joku ei uskon kautta rakasta Jumalaa ja hänen sanaansa, on herttaisen yhdentekevää, mitä hän rakastaa ja kuinka kovasti.
Koeta nyt päättää, mikä on olennaista, rakkaus uskon kautta vai usko rakkauden kautta. Se, että käytät molempia sanontoja, Kosti Vasumäki, osoittanee, että tuon ’kauttakulun’ pohtiminen on jokseenkin turhaa.
Martti Pentti. Päätänhän minä. Jos rakkauden kautta vaikuttava usko ei rakasta Jumalaa ja hänen sanaansa niin silloin se on kuollut. Silloin on myös herttaisen yhdentekevää, mitä hän rakastaa ja kuinka kovasti.
”Silloin on myös herttaisen yhdentekevää, mitä hän rakastaa ja kuinka kovasti.” Edeltävän lauseen subjekti on ’usko’. Käytätkö siitä pronominia ’hän’ vai viittaatko johonkin henkilöön? (En usko sinun pitävän Jumalan rakkautta yhdentekevänä.) – Oli miten tahansa, kiinnitin huomion ilmaisuun ’rakastaa kovasti’ joka viittaa käsittääkseni siihen, että rakkaus on vain tunne. Rakkaus merkitsee minulle kuitenkin myös tekoja, omasta luopumista toisen hyväksi. Se on tuskin koskaan ’herttaisen yhdentekevää’ ainakaan rakkauden tekojen vastaanottajalle. – Käytät kuitenkin rakkauden kohteesta pronominia ’mitä’ etkä henkilöön viittaavaa ’ketä’. Etkö tarkoitakaan lähimmäisenrakkautta vaan vaikkapa rockin, moottoripyöräilyn tai muun vastaavan rakastamista? Sellaisen yhdentekevyydestä voisin olla kanssasi samaa mieltä.
Rakkauden kautta vaikuttava usko ei tarkoita vanhurskauttavaa uskoa. Vaikuttaminen ja vanhurskauttaminen ovat eri asioita. Vai kertooko joku kielenkääntäjä, että vaikuttaminen ja vanhurskauttaminen tarkoittavat samaa? Rakkaus merkitsee myös tekoja. Totta. Mutta ne turhentavat Kristuksen ristintyön merkityksen uskon kontekstissa.
Mitä vanhurskauttaminen on, Kosti Vasumäki? Yksi määritelmä on, että saatetaan Jumalalle kelpaavaksi. Se taas merkitsee minulle, että vanhurskautettu alkaa toteuttaa hyvän Jumalan tahtoa, välittää hänen rakkauttaan lähimmäisille. Niinpä rakastava usko on vanhurskaan uskoa. Siitä hänet tunnistetaan vanhurskautetuksi. Rakkauden teot eivät turhenna mitään, ne ovat todistus Jumalan rakkaudesta.
”Rakastava usko on vanhurskaan uskoa.” Vanhurskauttava usko ei ole rakkauden hedelmä. Jumalalle kelpaava vanhurkaus on yksin usko Kristukseen ilman rakkauden tekoja.
”Vanhurskauttava usko ei ole rakkauden hedelmä.” Se on Jumalan rakkauden hedelmä. Onko minun muistutettava Joh. 3:16 niin sanotusta pienoisevankeliumista?
”Se on Jumalan rakkauden hedelmä”. Kernaasti voit muistuttaa, niin teen minäkin. Vanhurskauttaminen tapahtuu yksin uskosta Kristukseen ilman rakkautta. Joh.3:16 on asiasta samaa mieltä kuten hän toteaa:..”ettei yksikään, joka häneen – uskoo, hukkuisi” Ei Johannes kirjoita, ettei yksikään joka rakastaa.
Miksi rakkaus on sinulle, Kosti Vasumäki, niin vastenmielinen asia, että haluat siivota sen pois Jumalan rakkauden tärkeimmästä osoituksesta?
Rakkausko minulle vastenmielinen? Mutta etkö huomaa, että vanhurskauttaminen tapahtuu yksin uskosta ilman rakkautta. Siksi Paavali myös ojensi julkisesti Pietaria, joka lankesi pelosta kristillisestä vapaudesta. Kristuksessa Jeesuksessa eivät auta mitkään teot, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko yksin. Ei rakkaus vaikuta, vaan usko vaikuttaa.
”Etkö huomaa, että vanhurskauttaminen tapahtuu yksin uskosta ilman rakkautta.” Se, että Jumala vanhurskauttaa syntisen, ei ole mitään muuta kuin hänen suurta rakkauttaan. Se rakkaus otetaan vastaan uskolla.
”Kristuksessa Jeesuksessa eivät auta mitkään teot.” Kristitty ei voi auttaa itseään millään teoilla, mutta hänet on kutsuttu auttamaan rakkauden teoin lähimmäisiään. Kääntyminen on siirtymistä itsekeskeisyydestä kohti Jumalaa ja lähimmäisiä.
Kuka lienee sanonut näin? On maailman vaikein asia ottaa yksin Kristus vanhurskaudeksi, so. tunnustaa hänet Kristukseksi. Pane siihen jotain omaasi, vaikka rakkautesi, niin sinä et enää anna hänen olla Kristuksena, Vapahtajanasi.
Kun saatana, (johon evl-kirkko ei ole enää juurikaan viime vuosikymmeninä keskittynyt) tuo syytöksiä synnistä omalletunnolle, on evankeliumin mukaista, että ne laitetaan Kristuksen päälle. Tekemällä Kristuksen vanhurskaus yksin vanhurskaudeksemme on evankeliumin ydin, sen summa.
Taitaa olla niin, että tällä erää tämä asia tuli päätökseen. Kiitos erimielisyydestä, se pitää keskustelua yllä.
”Pane siihen jotain omaasi, vaikka rakkautesi, niin sinä et enää anna hänen olla Kristuksena, Vapahtajanasi.” Rakkaus ei todellakaan ole ihmisen omaa. Se on raadollisenakin jumalallista. Jumala on rakkaus.
Ehkä jatkan vähän. Ongelma ei ole se, että Jumala on rakkaus. Mutta mikäli laitat Kristuksen vanhurskauteen raadollisen epätäydellisen rakkautesi, jota kutsut jumalliseksi, niin kiellät Kristuksen vanhurskauden ainoana pelastuksen perustana.
”Ongelma ei ole se, että Jumala on rakkaus.” Se ei ole ongelma vaan ratkaisu. Kun puhut vanhurskauttavasta uskosta, Kosti Vasumäki, sekin on inhimillisesti katsoen aina heikkoa ja vajavaista, tuskin sinapinsiemenen kokoista. Kuitenkin sillä voi ottaa vastaan Jumalan rakkauden.
Martti Pentti. Ilman muuta Jumala on rakkaus. Siksihän Jumala lähetti ainoan poikansa, ettei yksikään joka häneen – huomaa – uskoo – hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Toiseksi. Nyt ei ole kysymys siitä onko meillä heikko usko vai vahvempi. Heikkohan se on joka tapauksessa. Kysymys on siitä riittääkö Kristuksen vanhurskaus yksin tekemään meidät kelvollisiksi Jumalan edessä ilman rakkautta.
Seuraava päättely on tuhoon tuomittu: Kristityn elämä on uskoa ja rakkautta, ts. uskoa, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Rakkaus siis vanhurskauttaa ei pelkkä usko. Siksihän Paavali julkisesti ojensi Pietaria.
En ole väittänyt, että ihmisen rakkaus tekisi vanhurskaaksi. Jumalan Pojassaan osoittama rakkaus vanhurskauttaa. Ihminen ottaa Jumalan rakkauden uskolla vastaan. Uskon, että vanhurskautettu ihminen on kutsuttu rakastamaan lähimmäisiään.
”Jumalan Pojassaan osoittama – rakkaus vanhurskauttaa.” Vaikka Jumalan rakkaus Pojassaan on kaiken pelastuksen ja evankeliumin perusta, niin rakkaus ei vanhurskauta, vaan usko Kristukseen yksin. Toisin sanoen vanhurskauttava usko ei ole rakkauden kutsuun vuodattavaa; Fides caritate formata.
”Rakkaus ei vanhurskauta, vaan usko Kristukseen yksin.” Jumala vanhurskauttaa. Ihminen saa vanhurskauden lahjana osakseen, kun uskoo sen todeksi.
”Fides caritate formata” tarkoittaa suomeksi ”rakkauden muodostama usko”. Juuri niin.
”Rakkauden muodostama usko.” Jaa. Koska olet liittynyt katoliseen kirkkoon?
”Koska olet liittynyt katoliseen kirkkoon?” Siihenhän me kristityt tunnustaudumme apostolisessa tunnustuksessa: ”Credo in Spiritum Sanctum; sanctam ecclesiam catholicam,”
”Siihenhän me kristityt tunnustaudumme apostolisessa tunnustuksessa.” Rakkauden muodostamassa uskossa, vai?
Kristillisen uskon ja elämän suurimmat tekijät minkä kautta Herra huonetta rakentaa ovat saarnastuoli ja alttari . Siellä missä ensin Kristus palvelee siitä syntyy elämä seurakuntiin ja laajenee ihmisen keskuuteen , näin on aina ollut ja tulee olemaan . Ensin Jumala on rakastanut ja hän tahtoo antaa elämän ja vaikuttaa tahtomista ja tekemistä ja tapahtuu hänen sanansa mukaan . Usein käsitellään messua ja monia toimintoja erillisinä kirkon toimintamuotoina ,joissa ihmiset puuhaavat ja toimivat ,mutta malli ei ole muuttunut miksikään alkuseurakunnan ajoista , jonka kautta toimintaa ja elämää syntyi . Kristillisen elämän muodot ja toimintamallit vaihtelevat eri aikakaudina aikakausina mutta Jumalan sana ei muutu .
Timo: Rohkenen olla eri mieltä. Suurin opettajamme käytti harvoin kirkkoja ja saarnastuoleja.
Sen sijaan Hän meni kansan keskelle heidän arjessaan: jakoi leipää ja kalaa, julisti vertauksin ja konkreettisin teoin niin, että jokainen lukutaidotonkin kalastaja ja maanviljelijä, sokea ja rampa ymmärsi Hänen puheensa.
Hän kammoksui kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka pöyhkeilivät omalla hurskaudellaan ja asetti esikuvaksemme oppimattoman lapsen, köyhän lesken, halveksitun vähemmistöön kuuluvan samarialaisen jne.
Paavali toisaalta saarnasi synagoogissa. Kristilliset kirkot rakennettiin vasta myöhemmin.
Sikäli kommentissasi on pointti, että kirkonkin tulisi mennä julistamaan armon ja lain Sanaa ihmisten keskuuteen – ei vain ja ainoastaa tekemään hyväntekeväisyyttä, vaikka toki hyvän teeminenkin kirkolle ja kristityille kuuluu.
Herätysliikkeet usein pyrkivät viemään niin armon kuin lainkin sanaa kansan keskuuteen, julistaen ja vertauksinkin. Varsinkin, kun niitä ei enää kirkkoihin juuri taideta pyytääkään.
Seijalle ; ajattelen niin että Jeesuksen maanpäällinen elämä antoi meille ja kristilliselle kirkolle mallin elämään ja hänen opetukset käyttöön . Jeesuksen perintö on Srk jossa hän edelleen vaikuttaa ja hallitsee ja hän sanoi apostoleille että kaitse minun lampaitani ja asetti armonvälineet . Ilman kristillistä kirkkoa tai kirkkoja meillä ei olisi kritillisyyttä joka olisi säilynyt . Jeesus on nimenomaan varmasti kohdattavissa sanassa ja armonvälineissä ja hän lähettää meidät maailmaan kunkin omalle paikalleen . Ei kristillisyys ole yksilölaji jossa sooloillaan ja jokainen pyrkii touhuamaan hyvän hengessä . Ihminen itse tarvitsee avun lisäksi lähettäjän . Mistä se opetus tulee jos ei seurakunnasta ? Ihmiset tosiasiassa tutkimusten mukaan lukevat todella vähää yleisesti .
Seija ajatus Jeesuksesta pelkkänä maalaisteiden ja järvien ranta-saarnaajana ei tietenkään pidä paikkaansa.
Synagoga oli Jeesuksen viikoittainen julkisen toiminnan keskus ja Hänen hengellinen kotinsa lauantaisin (sabbattina). Kannattaa lukea. 🤩
Sami: Höpö-löpö, missään en ole noin sanonut.
Seija Rantanen kirjoitti; ” Suurin opettajamme käytti harvoin kirkkoja ja saarnastuoleja.”
Sami: En sanonut, ettei Hän olisi käynyt synagogissa. Evankeliumitekstit kertovat kuitenkin ylivoimaisesti enemmän Hänen toiminnastaan kirkkotilojen ulkopuolella. Kannattaa lukea.
Jeesus ei kuulunut aikansa korkeastioppineisiin, vaikka hàn hengellisessà ”tietokilpailussa” oli lyömätön.
Hänen saarnastuolinsa on mainittu Raamatussa, eli erämaassa Johanneksen kanssa, kukkuloittenrinteet, synagoga, oppineitten, köyhien, rikkaiden kodit ja tiet ja aitovieret jne.
Jeesus ei ollut näennäistiedon ja uskonnollisuuden, eli teologian jatkumo eikä sellaista käsitettä laittanut alulle. Platon ja muut viisaat innostuivat siitä minkä mm. Mooses ja Paavali näkivät roskaksi Jeesuksen/ Jumalan tuntemisen rinnalla.
Seijalle; olemme samaa mieltä. Samalla rinnakkain tämän kanssa evankeliumit mainitsevat Jeesuksen myös opettaneen säännöllisesti synagogissa lauantaisin ja vierailleen Jerusalemin temppelissä juhlien aikana, joten toiminta ei ollut täysin irtileikattua uskonnollisista tiloistakaan.
Reijolle; Jeesus ei ollut rabbien koulukuntien kasvatti tai osa Jerusalemin valtaeliittiä. Ortodoksinen perinne painottaa, että Jeesuksen viisaus ei ollut peräisin inhimillisestä opiskelusta, vaan Hän oli itse inkarnoitunut Logos (Jumalan Sana ja Viisaus).
Ortodoksisessa perinteessä teologia ei ole akateemista oppineisuutta, teoriaa tai älyllistä järjestelmää. Tunnetun ortodoksisen määritelmän (Evagrios Pontoslainen) mukaan:
”Teologi on se, joka rukoilee totuudessa, ja se, joka rukoilee totuudessa, on teologi.”
Platonin ja muiden viisaiden ajatukset olivat inhimillistä etsintää. Ortodoksiset kirkkoisät kuten Basileios Suuri tai Justinos Marttyyri näkivät, että antiikin filosofiassa oli ”totuuden siemeniä” (logos spermatikos), mutta ne olivat vain varjoa verrattuna Kristuksessa ilmestyneeseen täyteen totuuteen.
Reijo väitteesi, ajatuksesi ovat hyvin lähellä ortodoksista opetusta. 😇
Rakkauden sanoja on maailma pullollaan. Rakkaus on kuitenkin verbi. Missä Jumalan rakkaus maailmaa kohtaan näkyy tällä hetkellä. Ei missään. Tyhjiä sanoja ei tarvita. Mutta ihmisen teko, se, että tekee jotain hätää kärsivän (ihmisen tai eläimen) hyväksi, antaa vaikka rahaa, jos ei muuhun kykene, on rakkautta. Jos se ei muuta antajan elämää, voi pelastaa saajan hengen.
Syvimmältä Jumalan rakkaus maailmaa kohtaan näkyy tälläkin hetkellä ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Kristuksessa. Jokaisella, joka häneen uskoo, sillä on iankaikkinen elämä. On sitten oma kysymyksensä, tuleeko ihminen hyväksi tekemällä hyvää? Sanoohan Jeesus itse: Osaattehan tekin (mekin) jotka olette (olemme) pahoja antaa lapsillenne hyviä lahjoja.
”On sitten oma kysymyksensä, tuleeko ihminen hyväksi tekemällä hyvää?” Hyviä tekoja ei tehdä, jotta tultaisiin itse hyväksi. Niiden kohde on toinen ihminen, toiset ihmiset. Hyvyys on epäitsekästä.
”Hyvyys on epäitsekästä.” Mutta ihminen on luonnostaan itsekäs.
”Mutta ihminen on luonnostaan itsekäs.” Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento, jolla on kyky asettaa yhteisön etu oman etunsa yläpuolelle. Tämä tarkoittaa vaikkapa uhrautumista perheen, kotiseudun tai isänmaan puolesta.
Ihminen on luonnostaan syntiinlangennut munuaisiaan myöten ja oma napa on kaikista lähin etu.
”Ihminen on luonnostaan syntiinlangennut munuaisiaan myöten ja oma napa on kaikista lähin etu.” Kun käsittääkseni pidät itseäsi kristittynä, irrota vihdoin katseesi omasta navastasi ja käänny katsomaan lähimmäisiäsi, Kosti Vasumäki. Kenties pääset vähitellen eroon ’munuaistaudistasi’.
Ihminen on sekä yhteisöllinen että syntinen olento. Se, että kuka tahansa voi uhrautua vaikkapa nyt ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta” ei ole sama asia kuin se Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus, joka peittää ja antaa anteeksi syntimme. Tässähän se kansankirkossa jylläävä yksi harha on: uskonnollisuus tai hengellisyys samaistetaan uskoon ja kunnollinen, kaikin tavoin toki arvostettava, elämä Jumalan edessä kelpaavaan vanhurskauteen. Mielenkiintoista kyllä, juuri parannussaarnaa ja omakohtaista kristillisyyttä painottava pietismi johti myös yhteiskunnallisiin uudistuksiin kuten kansakoulujen perustamiseen.
Periaatteessa kansankirkkojärjestelmä sinänsä ei mielestäni ole este sille lain ja evankeliumin julistamiselle, jota Hannu V hyvin erittelee. Ongelma on pikemminkin siinä, että sekularismin ja muiden modernien virtausten edessä on jatkuvasti peräännytty. Lisäksi ne seurakunnan työntekijät, jotka ovat yrittäneet uida vastavirtaan ja pitää kiinni lain ja evankeliumin soveltamisesta ja vaikkapa nyt evankelioimisesta on jätetty ilman tukea.
Minusta ei ole mitään kummallista siinä, että omakohtaista kristillisyyttä painottava pietismi on johtanut yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Omakohtainen kristillisyys on yhteyttä ja lähimmäisenrakkautta. Ei eristäytyminen ja piittaamattomuus ole mitään kristillisyyttä. Se, joka turvaa ainoastaan armoon suhteessaan Jumalaan, vapautuu olemaan itse armollinen ja vastuullinen suhteessa toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan.
Eli siis ns. herätyskritillisyys tarjoaa – tai ainakin tarjoaisi – paljonkin korjausmahdollisuuksia kansankirkolle(mme).
Näinhän blogisti kaiketikin kirjoittikin.
Ihmisellä on toki ainakin joskus taipumus toimia lähimmäisensä hyväksi jopa niin, että siitä joutuu itse ”maksamaan” eli jostain olastaaan luopumaan. Mutta harva niin tekee yhtenään. Ja helposti sitä omaa ”hyvyyttään” tuodaan esillekin. Mehän elmme jonkinlaisessa hyvesignaloinnin ajassa.
Martin vastaus Markolle paljastaa evl-kirkon ongelman. Kun Marko kirjoittaa Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, niin Martti vastaa sujuvasti vierestä ja tarjoaa siihen lisäksi lähimmäisenrakkautta. Usko ei yksin riitä, ellei rakkaus tule.
Mutta varmaa on, niin pian kuin usko on meidät vanhurskauttanut saapuu paikalle sielunvihollinen ( – joka piti olla haudattuna keskiajalle tai viimeistään valistuksen sarastaessa -), alkaen ahdistaa uskoa väkivallalla.
Löysin vuodelta 2020 Kai Sadinmaan blogin, jonka on otsikoitu. – Kirkon on luovuttava
vanhurskauttamisopista –
”Oikeudenmukaisuus avautuu nykylukijalle huomattavasti helpommin kuin vanhurskauttaminen……”Ketään ei vainota vanhurskauden, vaan oikeudenmukaisuuden tähden.” Niin varmaan!
Kysymys on kaiketi hengellisestä ja opillisesta ongelmasta . On tietysti totta mitä Marko kuvasi pietismin hedelmänä koulujärjestelmän kehittämiseen ja siinä on ollut pohjalla uskonpuhdistuksen ajatus oppia lukemaan raamattua . Hengellisiin ongelmiin ei ihmisillä ratkaisua kuin sanan kautta . Ja on ehkä vaikea erottaa luterilaisuutta ja pietismiä toisistaan kaikissa asioissa , oppikysymyksissä se on helpompaa , voi kysyä oliko Agricola enemmän luterilainen vai pietisti tai onko länsi- Euroopan kehitys luterilaisuuden vai pietismin hedelmää ? Ja pietismi on vaikea määritelmä yleensäkin , kun sillä on juuria monissa ”pohjamaissa” mistä se ponnistaa . Yksi vanha pitkän matkan luterilainen sanoi että pietismiä pitää olla vähän mukana ja silloin tietysti on luterilaisuus ja pietismi määritelty nähtynä ja koettuna , mutta elämme ja koemme omien tuntemuksien kautta .
Mutta edelleen en usko että hengellisiin kysymyksiin löytyy vastauksia muuten kuin saarnastuolin ja alttarin kautta kun syntiset ihmiset saavat kokea armon ,mutta antaako Srk sen tuen kaikille joilla on kutsumus ja halu tehdä työtä ettei Srk ole vain ensiapuasema . Herätysliikkeiden profiili ei ole sopeutunut kansankirkkoon ja nyt ne vain erkanevat entisestään .
”Usko ei yksin riitä, ellei rakkaus tule.” Usko ei koskaan ole yksin. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus (1. Kor. 13:13).”
Martti,
mikä on se rakkauden määrä tai (näkyvä) merkki, joka riittää?
Olet tietenkin siinä oikeassa, että usko ei ole vain teoreettista ”pään uskoa” vaan usko heijastuu – ja sen tulisikin heijastua – elämässämme (ja toivottavasti nimenomaan jumlan mielen mukaisena!).
Tiedämme kuitenkin, että rakkautemme voimin emme autuutta voi koskaan savuttaa, koska me olemme syntisinä useinkin rakkaudettomia – ehkä poikkeustilanteita lukuunottamatta.
Mitä tulee ns. herätysliikkeisiin, he juuri useinkin korostavat lain ja armon samanaikaista todellisuutta; sellaisen lain, joka ei ole meidän itse kunkin oman toiveen tai käsityksen mukaista vaatimista ”noilta toisilta fariseusmileililtä” vaan Sanasta nousevaa lakia ja armahdusta pääsääntöisesti omista synneistämme ja syntitaipumuksistamme.
Pieni – tai suurempi – fariseus meissä kaikissa toki asustaa, olimmepa sellaisia tai tällaisiä.
”Usko ei ole koskaan yksin.” Mistä kohdasta luet tällaista valhe-epistolaa?
Mikä räjäytti Medicien pankin keskiajalla ? Usko yksin, ilman rakkautta. Oikein Hannu V. toteaa kirkon langenneen rakkauteen, koska siitä on helppo puhua ja se hivelee kaikkien sieluja tasa-arvoisesti ja kaiken hyväksyvästi.
Mutta puhe parannuksesta, joka johtaa uskoon saa vastaansa maailman, lihan ja sielunvihollisen vihan. Usko yksin on myös nyt ainut kirkon uudistus, mutta se saa vastaansa vihan, kuten myös Paavali sai sen kokea.
”Mistä kohdasta luet tällaista valhe-epistolaa?” Mainitsin raamatunkohdan, se on 1. Kor. 13:13. Lainataanpa vielä Johannesta: ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen (1. Joh. 4:16).” Usko on siis uskoa rakkauteen.
”Siitä on helppo puhua ja se hivelee kaikkien sieluja tasa-arvoisesti ja kaiken hyväksyvästi.” Rakkaudesta on kenties helppo puhua, mutta sen toteuttaminen on työlästä ja ankaraa.
Martti on tietenkin oikeassa siinä, ettei rakastaminen ole helppoa (”On vaikeata rakastaa vaan oppivani soisin…” on vanha hyvä laulu!).
Vajavaisella rakkaudellamme me emme kuitenkaan vielä perille pääse, sillä emme kykene emmekä koskaan haluakkaan rakastaa riittäsästi – varsinkaan Totuutta. Voimme helpommin rakastaa omia toiveitamme siitä, mitä olisi (meille itsellemme) riittävä rakastamisen määrä – suhteessa ”noihin toisiin”.
”Vajavaisella rakkaudellamme me emme kuitenkaan vielä perille pääse.” Rakkaus ei ole sitä, että itse pyrittäisiin mihinkään ’perille’. Se ei ole mitään ansiopisteiden keräämistä. Rakkauden luonne on päinvastoin omasta luopumista toisten hyväksi. Raamatussa on toki lupaus: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän (Joh. 12:25).”
Martti. Oletko siis sitä mieltä, että usko ei ole mitään, ellei se saa rakkaudelta muotoa ja kauneutta? Toisin sanoen, yhdytkö seuraavaan Paavalin tekstiin: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.”
En voi sanoa jonkin olevan totta vain siksi, että Raamattu niin sanoo. Tämä on nykyajan uskontunnustus.
”Oletko siis sitä mieltä, että usko ei ole mitään, ellei se saa rakkaudelta muotoa ja kauneutta?” Rakkaus ei ole ’muotoa ja kauneutta’. Rakkaus on uskon sisältö.
”Rakkaus on uskon sisältö.” Uskon sisällön perusteella olemme siten Jumalalle kelvollisia.
’”Uskon sisällön perusteella olemme siten Jumalalle kelvollisia.” Pääset vihdoin jyvälle, Kosti Vasumäki.
Totta kyllä, mutten uskon sisällön perusteella olen oppinut veisaamaan uskosta vanhurskautettuna vähitellen Paavalin kanssa virttä. Risti vain, / risti vain / kerskaus on mulla. / Kiitos että armon sain, / taivaaseen saan tulla.
Edellinen sopisi vaikka piispainkokouksen parannusvirreksi uskoon kansalle.
Virsi on Lina Sandellin vuodelta 1867. Ajatus on toki Paavalin (Gal. 6:14). Rakkaus kuuluu kiinteästi sanomaan rististä: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä (Room. 5:8).”
Paavali tosin kerskaa (Gal.6:14) mutta ei hän rakkaudesta kerskaa, vaan hänen osakseen yksin uskosta Kristukseen tulleesta häpestä. Ei Kristuksesta ristinpuussa vaan ahdingosta, kun Kristuksen kärsimykset ovat tulleet myös meidän osaksemme.
Autuuden Jeesus sanoo kuuluvan heille, joita Hänen nimensä tähden herjataan. Selitysyrityksesi ovat lähinnä tarkoitushakuisia ja uskovanhurskauteen soveltumattomia. Kun viittaat jatkuvasti rakkauteen, voisin kysyä: rakastatko ristiä ja häpeää? Kuinka lienee rakkauden laita tässä tapauksessa?
”Ei hän rakkaudesta kerskaa, vaan osakseen yksin uskosta Kristukseen tulleesta häpeästä.” Et taida olla kovin hyvä luetun ymmärtämisessä, Kosti Vasumäki. Eihän Paavali kerro kerskaavansa mistään omastaan, ei häpeästä eikä liioin kunniasta. Hän kerskaa Vapahtajastaan: ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle.”
”Hän kerskaa Vapahtajastaan.” Martti Pentti, kukapa niin on väittänyt – lue tarkemmin -, että Paavali kertoo omasta häpeästään, kun hän kerran kertoo uskosta Kristukseen tulleesta häpeästä. Mutta aivan oikein, tämä – oxymoron – kerskailla… Kristuksen rististä – häpeästä välittämättä, oli hänelle kunnia ja ylpeyden aihe? Tosin tämän maailman rakkaus katsoo tätä yksin Jeesuksen Nimen kautta tullutta vanhurskautta huuli pyöreänä.
Nyt taisit sekoittaa paradoksin ja oksymoronin toisiinsa, Kosti Vasumäki. Oksymoron merkitsee loogisen mahdottomuuden sisältävää yhdyssanaa tai sanaparia. Esimerkkinä voisi olla höyhenenraskas tai jääkuuma. Oksymoron itse voisi olla suomeksi suunnilleen terävä tollo. – Uskoon liittyy useita paradokseja. Luterilaisuuden ’simul iustus et peccator’ – samaan aikaan vanhurskas ja syntinen – on sellainen.
”Paavali kertoo omasta häpeästään, kun hän kerran kertoo uskosta Kristukseen tulleesta häpeästä.” En todellakaan löydä ainuttakaan kohtaa, missä Paavali kertoisi kokeneensa uskonsa tähden häväistystä.
Käytännössä Oxymoron on paradoksi sisältäen kaksi vastakkaista käsitettä. Uskon viisautta Kristuksessa Paavalin sanoin, joka on hulluutta maailmalle. Ihmettelen, ettet Martti Pentti löydä Raamatusta yhtään kohtaa, jossa Paavalin kerrotaan kokeneen uskonsa tähden häväistystä ?
Paavali mm. Korintissa keskusteli synagogassa (Apt.18) saaden monet juutalaiset ja kreikkalaiset uskomaan. Antautuessaan kokonaan sanan julistukseen hän todisti juutalaisille, että Jeesus on Kristus. Kuinka kävi? Juutalaiset herjasivat häntä, ts. ivasiat ja häpäisivät hänen uskoaan Kristukseen. Tästä Paavali kiivastui niin, että hän pudisti vaateensa pölystä ja lähti saman tien.
Paavali myös mainitsee kirjeessään saaneensa raippoja kolmesti ja ruoskaniskuja viisi kertaa, minkä lisäksi hänet kivitettiin kerran. Tämä häväistys tapahtui nimenomaan uskon takia.
Lisäksi (Apt.5:41) kertoo apostoleista…jotka iloitsivat siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden. He siis kertovat uskosta Kristukseen tulleesta häpeästä, etkä muka löydä tästä yhtään kohtaa. Raamattuhan on täynnä kertomuksia uskonvainosta.
Vielä itse asiassa. /…”Kerskailla …Kristuksen rististä,” Paavali tällä (oxymoron) ”mielekkäällä mielettömyydellä” kerskuu häpeällisellä asialla, sillä ristinkuolemassa häpeä oli tuskaakin pahempi. Näin Paavali valitsi ”edessään olevan ilon tähden ristin häpeän”. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle – missä Kristus meitä palvelee – hänen häväistystään kantaen. (Hebr12.2;13:13).
Mooses kantoi Kristuksen osaksi tulevaa häväistystä etukäteen (Hebr11). Me Kristuksen jalanjäljissä. Taustatalla Kristuksen kehotukset kantaa ristiä häpeästä välittämättä, kuten 1800-luvun herätysliikkeiden ”kylähullut” johtajat ja muu seuraväki.
Käytin epäselvää ilmausta. Toki Paavalia häväistiin, mutta se ei tarkoita, että hän olisi kokenut häpeää.
Hebrealaiskirjeen kirjoittaja on selvästi joku muu kuin Paavali.
Tarkoittihan ristinkuoleman häpeä antiikissa äärimmäistä julkista nöyryytystä ja halveksuntaa, yhteisön ulkopuolelle joutumista, jonka Jeesus (Hepr. 12:2) mukaan kärsi häpeästä välittämättä” Mutta ei Paavali hävennyt Jumalan voimaa, evankeliumia, vaikka saikin siitä kärsiä.
Gal.4:14 välittyy kohtaus, jossa hänen ruumiillinen tilansa pani galatalaiset koetteelle. Kun tässä yhteydessä käytetään sanoja halveksia ja inhota = oude exeptysate.. ”ettekä sylkäisseet” so. maahan. inhon merkiksi tai jopa ”pahan hengen” torjumiseksi. Ehkäpä Paavali koki omastakin tilastaan häpeää?
Suomalaisessakin kansanperinteessä maahan sylkäiseminen liittyi vahvasti maagiseen suojautumiseen, pahan torjumiseen, inhoon tai ivalliseen eleeseen. Vaikka Hebrealaiskirje on jonkun muun kuin Paavalin kirjoittama, niin ristin häpeää ovat kantaneet jo kantaisät.
”Ehkäpä Paavali koki omastakin tilastaan häpeää?” ’Ehkäpä’ on arvailua, jolle en löydä Paavalin kirjeistä perusteita. Mitä häpeä on? Ymmärrän sen niin, että häpeä on tunne siitä, että on omassa yhteisössään kelvottomana torjuttu. Paavalin yhteisö ei enää ollut juutalaisuus vaan kristillinen seurakunta. Se ei häntä hävennyt eikä häväissyt.
Lienet puutteellisesti informoitu. Kun Paavali kiitti galatalaisia, etteivät he häntä inhonneet (Gal.4:14) hän heti perään (15) osoittaa heille kysymyksen: ”Missä on nyt teidän riemunne ja innostuksenne – makarismos?” – Armosta autuas aivan; yksin uskosta vain. Jakeessa (16) hän kysyy suoraan: ” Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhuin teille totuuden?” Totuuden julistamisella näyttää siis olevan taipumus tehdä ystävistäkin vihamiehiä (alkavat häväistä) omassakin yhteisössä. Paavalin ja galatalaisten ystävyys on ollut todellista, mutta se on nyt koetteella.
Galatalaiskirjeen kärki liittyy ympärileikkauksen. Toisin sanoen kysymys on juutalaisuuden ja kristillisyyden ristiriidasta. Tuota ’suoraa’ kysymystä voi hyvällä syyllä pitää retorisena tehokeinona.
Kysymys on kuitenkin kristillisestä seurakunnasta, jossa oli sekä kreikkalaisia, että juutalaisia uskovia. Totta kyllä, tuossa Paavali kysyy retorisesti, onko hänestä ystävästä tullut heidän vihollisensa? Näin ei luonnollisesti ollut, vaan hän näyttää muistuttavan heitä kääntymisestä uudestaan niiden jumalien /alkeisvoimien (Gal.4:8-10) puoleen joiden orjina he olivat olleet. Kerran uskosta vanhurskaiksi tulleena he olivat jälleen menettämässä vapautensa (Gal.5:1).
Juutalaisuuden ulkopuolella olevia uskovia vaadittiin ympärileikkauttamaan itsensä. Toisin sanoen vaadittiin kuulumista sekä juutalaisuuteen että kristilliseen seurakuntaan. Tätä vastaan Paavali oli. Galatiassa asui muuten kelttejä kuten alueen nimestäkin voi päätellä. Kreikan kieli oli varmaan sielläkin käytössä.
Alkuseurakuntahan teki pesäeron juutalaisuuteen ja päätti apostolien kokouksessa (jKr n. 48), ettei pakanakäännynnäisten tarvinnut ympärileikata itseään tai noudattaa Mooseksen lakia pelastuakseen. Usko vanhurskauttaa ilman lakia ja rakkauden tekoja. Siinä Paavali oli ehdoton ja vastusti siksi myös Pietaria.
Paavali kirjoitti galatalaisille tuon kokouksen jälkeen. Niinpä hänellä oli apostolien tuki julistaessaan kristityn vapautta.
Pietari saapui Antiokiaan Jerusalemin kokouksen jälkeen, ja tuolla vierailulla tuo välikohtaus Pietarin kanssa puhkesi. Pietarin vetäytyminen pois pakanakristittyjen yhteydestä viestitti ettei Kristus riitäkkään yksin vanhurskaudeksi vaan uskon saarnan lisäksi tarvitaan lakia.
”Pietarin vetäytyminen pois pakanakristittyjen yhteydestä viestitti ettei Kristus riitäkkään yksin vanhurskaudeksi vaan uskon saarnan lisäksi tarvitaan lakia.” Onko minun nyt ymmärrettävä, että sinä, Kosti Vasumäki, asetut kannattamaan Pietaria?
Martti Pentti. Eikö ole merkillistä, että Jumala tuolloin pelasti kirkon ja evankeliumin yhden ihmisen kautta. Nimittäin Paavalin kautta.
”Eikö ole merkillistä, että Jumala tuolloin pelasti kirkon ja evankeliumin yhden ihmisen kautta. Nimittäin Paavalin kautta.” Se on minusta merkillistä, että rakennat mielessäsi Paavalista näin ylivertaista uskon sankaria.
Jaa, minä rakennan? Jumalahan kirkon pelasti Paavalin kautta, kun Pietari pelosta alkoi teeskennellä ja veti mukaansa lain tekoihin Barnabaankin. Vai alatko kenties vastustaa Pyhää Henkeä?
Kirkon tulevaisuus ei tuolloin ollut vain Pietarin ja Paavalin varassa. Apostoleja oli niiden kahdentoista lisäksi muitakin. Johannesta ei sanota syyttä teologiksi. Pyhä Henki vaikutti koko alkuseurakunnassa, ei pelkästään Paavalin toiminnassa.
Hahmotatko kokonaisuutta? Kristillisen kirkon koko tulevaisuus oli yksin Paavalin varassa tässä kulminaatiopisteessä. Teeskentelyllään Pietari olisi vahvistanut sen, että usko ei yksin riitä ilman lakia ja rakkautta ja näin luopumaan evankeliumin totuudesta ja pakottaa juutalaiset ja pakanat luopumaan Kristuksesta, kieltää armo ja palata juutalaisuuteen.
”Hahmotatko kokonaisuutta?” Kulminaatiopisteet eivät ole kokonaisuuksia. On inhimillistä rakentaa tarinoita kaiken ratkaisevista yksilösuorituksista. Jumalan toiminta on toisenlaista.
Tämä tapahtama ei ole mikään inhimillinen tarina. Ota huomioon, että Pietari oli varhaisen Jerusalemin seurakunnan johtohahmo ja auktoriteetti. Hänen käytöksellään oli valtava esimerkin voima myös muihin apostoleihin ja muodostumassa olevaan kristilliseen alkuseurakuntaan.
Mikäli Paavali ei olisi häntä ojentanut julkisesti, niin Pietarin lankeaminen pelosta ei tietämättömyydestä hän esimerkillään olisi vaarantanut evankeliumin opin pelastuksesta yksin uskosta koko varhaiskirkossa ja tuhonnut Kristuksen ristintyön merkityksen.
Kosti Vasumäki, ota huomioon, että alkuseurakunta oli Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli. Niinpä kaikki ’ellei… niin’ -ajatuksesi ovat omia hyvin hataralla pohjalla olevia arvailujasi.
Martti Pentti. Se, mitä kirjoitin on kirkkohistoriallinen totuus. Paavali palautti ystävyydessä Pietarin takaisin siihen uskoon, joka ei tekoja tarvitse tullakseen vanhurskaaksi. Arvailusi on pelkkä heitto.
Se taas ei ole ’kirkkohistoriallisen totuus’, että tuosta Paavalin ja Pietarin kohtaamisesta olisi riippunut kristikunnan kohtalo. Se on aina Jumalan käsissä eikä yhdenkään apostolin.
Mutta minähän kirjoitin edellä, että Jumala se oli, joka kirkon pelasti Paavalin kautta, kun Pietari pelosta alkoi teeskennellä ja lankesi tekoihin.
”Jumala se oli, joka kirkon pelasti Paavalin kautta.” Tarkoitatko, että ilman Paavalia Jumalalta olisivat keinot loppuneet?
Tarkoitin juuri sitä mitä kirjoitin.
Mitä tässä on kirjoitettu vanhurskauttamisesta, sen voisi pääasiassa supistaa kolmeen lyhyeen lauseeseen:
Jumala hyväksyy Poikansa lunastuksen maailman syntien maksuksi.
Jumala hyväksyy taivaaseensa ihmisen, joka uskoo Pojan sovitukseen.
Jumala hyväksyy ne työt, joita sovitusarmo uskovassa vaikuttaa.
H. J. Pätiälä ja P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 105, Concordia ry, 2021.
Olisiko sinulla Mika jokin omakin ajatus liittyen blogin aiheeseen?
Toisten ajatusten kopiointi antaa vähän falskin kuvan omasta suhtautumisestasi uskonasioihin.
Laitoin näitä sitaatteja tänne senkin takia, että blogisti ei puhu mitään Golgatan ristin tapahtumista ja merkityksestä. Siis siis syntien sovituksesta ja lunastuksesta. Risti ja Jeesuksen ylösnousemus ovat kuitenkin kaiken kristillisyyden keskipiste ja tärkein totuus, josta kaikki muu kristillisyys lähtee liikkeelle.
Esim. blogini Mikä on teologille tarpeellista? on omaa tekstiäni, vaikka siinä kommentteina on muiden sitaatteja.
Mika,
Keskustelu on väline antaa todistus omasta uskosta ja tuoda esille miten Sana on sulautunut. Saatanakin toisti, kopioi alkuperäisiä Kirjoituksia ja kaikki oli totta.
Tänään hakukone-tekniikalla saa kasaan parempia oivalluksia, kuin sinun omat olisivatkaan. Oli ”löytö” Raamatusta tai kirkkoisiltä tai tunnustuskirjoista, niin ne tarkoilla viittauksillakaan eivät kerro ja vakuuta. Ne suorastaan eivät hyödytä, niinkuin Hebrealaiskirjeessä, 4:2 tästä mainitaan, että kuultu Sana hyödyttää vain kun se uskon vaikutuksesta sulautuu.
Näin teki Filippus hoviherralle, joka oli lukemassa alkuperäisiä viittauksia Kirjoituksesta. Filippus selitti ja näin teki Jeesus, Pietari, Paavali ja kaikki Sanan saarnaajat.
”Keskustelu on väline antaa todistus omasta uskosta ja tuoda esille miten Sana on sulautunut.” Onhan keskustelu kai väline tuohonkin, mutta onko se keskustelun tarkoitus? Emme ole vertailemassa toistemme uskon laatua tai määrää. Kristitty ei muutenkaan ole kutsuttu todistamaan omasta uskostaan vaan Kristuksesta. ”Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka (Ap. t. 1:8).” Eiköhän omasta uskosta todistaminen lähene jo ulkokultaisuutta?
Opi siis mahdollisimman selvästi käsittämään tämä uskonkohta! Kun sinulta kysytään, mitä tarkoitat noilla sanoilla: ”Minä uskon Pyhään Henkeen”, sinä osaat sitten vastata: ”Minä uskon, että Pyhä Henki nimensä mukaisesti tekee minut pyhäksi”. Mutta millä hän tätä toteuttaa ja mitä tapaa ja keinoja hän siinä käyttää?” Me vastaamme: ”Kristillistä seurakuntaa, syntien anteeksiantamusta, ruumiin ylösnousemusta ja iankaikkista elämää.” Pyhällä Hengellä on näet ensiksi maailmassa erikoinen seurakunta. Tämä on se äiti, joka synnyttää ja kantaa jokaisen kristityn Jumalan sanalla. Tätä sanaa hän ilmoittaa ja harjoittaa ja hän valaisee ja sytyttää sydämet, niin että ne sen käsittävät, omistavat, siinä riippuvat ja pysyvät.
Tunnustuskirjat, s. 366, SLEY, 1948.
Jumala ON rakkaus, hyvyys, armo.
Siksi se ilmaistaan ”agape” sanalla. Kaikki Jumalallinen on armoa, Hänen hyvyyttään eli Jumalaa.
Inhimilliset rakkaudet on hyvin erotettu ikäänkuin eri hyllylle, vaikka sama hyllystö, eli ihmisen ominaisuudet on uskoontulossa alistettu Jumalan hengelle, eli uskolle.
Tämän vertauksenkin perusta on 1Tess. 4:
9 Veljellisestä rakkaudesta kr. filadelfia, ei ole tarvis teille kirjoittaa; sillä itse te olette Jumalalta oppineet rakastamaan. kr. agapao, toisianne;
’Agape’ ja vastaava verbi ’agapao’ selitetään usein niin, että se tarkoittaa erityistä jumalallista rakkautta. Aivan niin selkeä asia ei ole. Käytetäänhän sitä sanaa näissäkin yhteyksissä: ”Voi teitä, te fariseukset, kun te rakastatte etumaista istuinta synagoogissa ja tervehdyksiä toreilla (Luuk. 11:43) ! – Sillä he rakastivat ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa (Joh. 12:43). – Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat (Joh. 3:19).”
Martti,
Kommenttisi 17/8 7:54 ja 16/8 ovat väkisin väännettyjä ja vääriä.
Martti on täysin oikeassa, tässä lisää esimerkkejä.
Luuk. 11:43: Kunnianhimo ja status (agapate ten protokathedrian – rakastatte etumaista istuinta).
Joh. 12:43: Ihmismielistely (egapesan gar ten doxan ton anthropon – rakastivat ihmiskunniaa).
Joh. 3:19: Synnin ja pimeyden valitseminen (egapesan hoi anthropoi to skotos – ihmiset rakastivat pimeyttä).
2. Tim. 4:10: Esitit vahvoja esimerkkejä, ja tähän sopii lisäksi Demas, joka jätti Paavalin, ”koska oli tykästynyt (agapesas) tähän nykyiseen maailmaan”.
Uudessa testamentissa agapao ja phileo (ystävyys/kiintymys) menevät usein limittäin ilman jyrkkää eroa. Esimerkiksi Joh. 5:20 sanoo Isän rakastavan (philei) Poikaa, kun taas Joh. 3:35 sanoo Isän rakastavan (agapa) Poikaa. Isän jumalalliseen rakkauteen voidaan siis käyttää molempia.
Popularisoitu käsitys agapesta yksinomaan ”jumalallisena rakkautena” on teologinen yleistys, joka syntyi vasta myöhemmässä raamatunselityksessä. 😇
Väite siitä, että agape ja eros ovat kaksi täysin vastakkaista rakkauden muotoa, muodosti koko 1900-luvun käytetyimmän teologisen kehikon. Tämän takana oli Ruotsalainen teologi ja myöhempi Lundin piispa Anders Nygren ( Suomessa hänen kirjoituksista on muistaaksi tehty väitöskirja).
Nygren rakensi vastakkainasettelun luterilaisen vanhurskauttamisopin pohjalle: ihminen ei voi omilla ansioillaan kurottautua Jumalan puoleen (kuten eros yrittää), vaan kaikki lähtee Jumalan aloitteesta (agape).
Tämä on se perus-struktuuri. Ei tästä enempää.😇
Sami, piispat ja Martti puhuvat asian vierestä. Eli kohdistus ja aisanyhteys eivät toimi!
Uskon, että löytyy ymmärrystä siihen, etten pitemmästi tällä erää tässä yhteydessä kommentoi.
Lundin piispa Anders Nygren ei rakentanut luterilaisen vanhurskauttamisen pohjalle käsityksiä agabe rakkaudesta vaan toi omia filosofisia käsityksiä . Lutherin käsitykset ei tue eikä luterilainen tunnustus , kun agabe rakkaus on aina mieletty epäitsekkäänä , itsensä uhrautuvaan ja myös Jumalallisesta rakkautena luterilaisuudessa . Tätä maailman liiton piispaa on moni kristisoinut ja totta sekin että usein on opetettu väärin eri rakkauden lajeja tutkimatta alkukieltä .
Timo Gummerus, olen ennenkin huomauttanut, että kommenttisi olisivat vähän vakuuttavampia, jos viitsisit tarkistaa avainsanojen oikeinkirjoituksen. Rakkaus on kreikaksi ’agape’. Siihen voidaan monessa kohdin liittää määritteinä epäitsekkyys, uhrautuvaisuus ja jumalallisuuskin, mutta ne ominaisuudet eivät ilman muuta liity tuohon sanaan itseensä.
Anteeksi Martti teksti muuttuu välillä itsestään , mitä tarkoitat ettei agape tai agapeo liity noihin kuvattuihin ominaisuuksiin , onko esimerkkiä raamatusta ?
Onko ’eivät ilman muuta’ sinulle outo ilmaus, Timo Gummerus. Ymmärtäisitkö helpommin, jos kirjoittaisin ’eivät välttämättä’? Raamatun esimerkkejä on esitetty jo edellä. – – – Kreikan sanakirjani antaa viitteitä siitä, että ’agapeo’ voisi suomentua vaikkapa merkitsemään ’pitää suuriarvoisena’.
Martti Pentti , rakkaudella on lähtöpiste , suunta ja kohde , mikä raamatunkohta voisi avata ja poissulkea nuo edellä mainitut ominaisuudet , jotka eivät kuvaisi agape rakkautta ? Eikö nuo ominaisuudet kuvaa juuri kokonaan agape -rakkautta ? En siis ymmärrä – ei välttämättä tai ilman muuta liity noihin ilmaisuihin , ikäänkuin olisi alkukielessä käytetty agape- sana esiintyisi ilman noita määritelmiä , siksi pyysin esimerkkiä raamatusta .
Laitanpa siis uudestaan nämä: ”Voi teitä, te fariseukset, kun te rakastatte etumaista istuinta synagoogissa ja tervehdyksiä toreilla (Luuk. 11:43) ! – Sillä he rakastivat ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa (Joh. 12:43). – Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat (Joh. 3:19).” Teonsanana on alkukielessä ’agapao’ muodot. ’Lähtöpiste, suunta ja kohde’ taitaa kuvata mitä tahansa tavoitteellista toimintaa.
Mutta kun ihmissydän on vailla Pyhää Henkeä, sillä ei ole jumalanpelkoa, ei luottamusta Jumalaan, ei se usko rukouksiensa tulevan kuulluksi, ei saavansa anteeksi eikä se usko, että Jumala auttaa ja suojelee – se on siis jumalaton. Niin, eihän ”huono puu voi kasvaa hyviä hedelmiä” (Matt. 7:18), ja: ”Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hebr. 11:6).
Tunnustuskirjat, s. 182, SLEY, 1948.
Mika,
Melkein kerta ”kiellon” päälle!
Asiayhteys toimii loistavasti, nyt ja iankaikkisesti. 😇