Tiedämme, kuinka merkittäviä siunauksia kansankirkko on tuonut Suomelle. Ehkä juuri siksi emme aina huomaa sen tuomia haasteita.
Halutessaan olla kirkko kaikille, kansankirkolla on kiusaus puhua niin, ettei kukaan koe olevansa ulkopuolinen. Siksi kirkon on helpompi puhua rakkaudesta kuin parannuksesta, yhteiskunnallisista asioista kuin kristityn elämästä.
Suomen vähemmistökirkot toimivat monessa suhteessa toisin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä useimmat vapaat suunnat puhuvat edelleen selkeästi parannuksen tarpeesta, Kristuksen seuraamisesta ja hengellisestä kilvoituksesta.
Niiden jäsenet ovat yleensä tietoisesti sitoutuneet elämään Jumalan kansana. Niitä yhdistää ensisijassa hengellinen, ei kulttuurinen identiteetti.
Sen sijaan luterilainen kirkko usein kansankirkon perintöä ylläpitäessään pyrkii häivyttämään sen eron, joka Raamatun mukaan on uskovan ja ei-uskovan välillä.
Tämä sopii yhteen suomalaisten maallistuneen ajattelun kanssa. Monien tutkijoiden mukaan merkittävällä osalla länsimaiden kristityistä on jumalakuvana ns. terapeuttis-moralististinen deismi. Siinä kristinuskon ydin korvataan ihmisen hyvinvointia tukevalla moraaliopilla.
Siinä Jumala on olemassa auttaakseen ihmisiä voimaan hyvin ja elämään kunnollisesti, mutta Hän ei juuri puutu ihmisen elämään, kutsu parannukseen tai edellytä uskoa Kristukseen.
Monet ajattelevatkin, että tämä “kaikkea suvaitseva jumala käsitys” on luterilainen.
Omalla pappisurallani tunnistin itsessäni samoin tämän kansankirkollisuuden synnyttämän arkuuden kutsua ihmisiä parannukseen.
Vasta myöhemmin ymmärsin parannuksen olevan erottamaton osa sekä luterilaisuuden, että kristinuskon juuria.
Luterilaisuuden perinteiseen opetukseen kuuluu toisaalta se, että jokainen ihminen on luonnostaan hengellisesti kuollut ja tarvitsee Jumalan sanaa herättämään hänet kuolemasta elämään, kuten myös päivittäinen parannus.
Aikaisemmin kirkossa yksittäiset piispat ja herätysliikkeet toivat esiin näitä parannuksen painotuksia, joista muuten kirkossa vaiettiin. Ne muistuttivat esimerkiksi siitä, ettei ilman uudestisyntymistä voi pelastua ja että usko merkitsee Kristuksen henkilökohtaista tuntemista.
Nyt luterilainen kansankirkko on rikki mielestäni juuri siinä, että se välittää vääristynyttä jumalakuvaa , koska sen johto hyvin yhtenevästi vaikenee parannuksen tarpeesta, eikä nyt ole myöskään herätysliikettä, joka täydentäisi kirkon yksipuolista viestiä. Ilman parannusta ei synny myöskään Kristuksen seuraajia.
Siksi ymmärrän entistä paremmin niitä, jotka hakeutuvat vähemmistökirkkoihin tai messuyhteisöihin, koska niillä on selkeämpi viesti Kristuksen seuraamisesta.
Mutta silti siirtymisen muihin kirkkoihin ei tulisi mielestäni olla ensisijaisena vaihtoehtona. Uskon, että kaikkia aikoja varten Jumalalla voi olla kirkolle herätys. Ajattelen, että oma aikamme muistuttaa menneiden herätysliikkeiden syntyaikoja, jolloin kirkossa vallalla oleva järkiusko ei ruokkinut hengellisesti, ja siksi ihmiset alkoivat kokoontua seuratupiin etsimään Jumalaa toisten kristittyjen kanssa.
Näen siis herätysliikkeet Jumalan korjaussarjana kansankirkolle, jotta se voisi palata luterilaisille juurilleen.
Alunperin luterilaisuuden ytimessä oli lain ja evankeliumin saarna uskon löytämiseksi, kotien hartauselämä ja eläminen kutsumuksessa. Herätysliikkeet vuorollaan, omalla tavallaan ja omana aikanaan puhuivat näistä, silloin kun kirkko vaikeni.
Herätysliikkeiden erityispiirre oli, etteivät ne pyrkineet muuttamaan kirkkoa, vaan auttamaan yksittäisiä kristittyjä lähemmäs Kristusta. Siksi herätystä kaipaaville nykyisessä kirkon tilanteessa tämä voisi puhua siitä, että meidän tulee ensin keskittyä Jumalan tahdon mukaiseen elämään omassa elämässämme. Sitten yhteyteen toisten kanssa, joilla on sama näky. Ratkaisu ei ole kirkon muuttaminen, vaan ensin oppia seuraamaan Kristusta.
Näistä uutta elämää etsivistä ihmisistä voi muodostua hengellisen elämän verkosto, joka on siunauksena heidän omalle ympäristölleen ja kotiseurakunnalleen. Se voi tukea jäseniään, pitää seuroja, tukea kotien hengellistä elämää. Auttaa myös näkemään, että uskoon tuleminen on osa luterilaisuutta.
Syynä hengelliseen hämmennykseen kirkossa on myös ”kansankirkon ilmapiiri”. Kansankirkossa, osittain pappien teoreettisesta koulutuksesta johtuen, usko ymmärretään usein älylliseksi tietämiseksi, totenapitämiseksi ja korostaen sakramentteihin luottamiseksi, jolloin uskon kokonaisvaltaisuus katoaa. Ihmiset uskovat ilman parannusta – päällään, ei sydämellään.
Herätysliikkeille usko taas on kokonaisvaltaisempaa Kristuksen seuraamista, siihen kuuluu parannus ja seuraaminen, uuden elämäntavan opettelu. Oikeastaan luterilaisuuden ydinasiat ja parannuksessa elämiseen keskittyminen.
Yksi tapa, miten voisi määritellä herätyksen on se, kun ” tietämisen tasolla” itsensä uskovaksi hahmottanut kristitty vastaakin Jeesuksen kutsuun, ja lähtee seuraamaan.
Siksi elävä kirkko on siellä, missä Kristuksen seuraajat kokoontuvat, kuten herätysliikkeiden historia todistaa.
Kirkon toimintaa voi kehittää monin tavoin. Kuitenkin kansankirkon hengellinen uudistuminen on minun mielestäni kiinni siitä, missä määrin syntyy ryhmiä, joissa ihmiset etsivät Jumalan tahdon mukaista elämää ja tukevat toinen toistaan. Seurakunta muodostuu uudistuneista ihmisistä, ei päinvastoin.
Kiitoksia hyvästä pohdinnasta!
Liittyen kirjoitukseen näkisin eräänä ratkaisuna hengellisen elämän verkoston, joka verkottaisi ihmisiä, jotka haluaa seurata Kristusta. Ilman yhteyttöä paikallistason uuden elämän syntyminen on vaikeaa.
Jumala on meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet. Room. 5:11.
Kaikki, mitä Jeesuksesta luemme, kaikki mitä hän on tehnyt ja kärsinyt, kaikki on MEIDÄN edestämme. Monta voimallisesti puoleensa vetävää sanaa löydämme tuosta rakkaasta kirjasta, Raamatusta, kuten esimerkiksi tämän: ”Se on täytetty.” Mutta ellei olisi sanoja ”meidän edestämme”, niin olisi tuo muu vähän puoleensa vetävää – ei siitä ainakaan olisi lohdutukseksi. Niinpä niin, olemme varmaan yksimielisiä siitä, että sanat ”meidän edestämme” ovat ratkaisevia, kun on pelastuksestamme kysymys, ja ettei ilman niitä mitään tosi uskoa voi syntyä syntisraukan sydämessä. Mutta nyt: lukiessamme Jeesuksen syntymästä ja viattomuudesta tulevat sanat ”meidän edestämme” ja tekevät hänet meidän Vapahtajaksemme; lukiessamme Jeesuksen täydellisestä lain kuuliaisuudesta tulevat sanat ”meidän edestämme” ja pudistavat näidenkin Vapahtajan tekojen hedelmät syliimme. Lukiessamme hänen kärsimisestään ja kuolemastaan tulevat sanat ”meidän edestämme” ja viittaavat meidän syntiuhriimme ja meidän puhdistukseemme synneistä; lukiessamme hänen ylösnousemisestaan kuolleista tulevat silloinkin nuo suloiset sanat ”meidän edestämme” ja tekevät tämän ihanan voiton meidän omaksemme. Niin, sanat ”meille” ja ”meidän edestämme” ovat kirkkaasti loistavia tähtiä armotaivaalla. Ja nämä tähdet eivät milloinkaan sammu. Ja niin kauan kuin ne loistavat, saamme me elää ja uskoa. Älä sitä koskaan unohda!
G. Törn, Armoa armosta, tämän päivän teksti, SLEY, 1966.
Kiitos, että armon sain! Risti vain, risti vain……Halki öisen matkani rakkaudella kannat, kun taivaan tie ahdas on ja ohdakkeinen aivan.
Hannu Vuorisen esittämä uudisohjelman voivat monet allekirjoittaa. Se näyttää varteenotettavalta vaihtoehdolta. Sitä myös toteutetaan jo nyt kansankirkon piirissä.
Itse ajattelin joskus samansuuntaisesti, nykyään pidän koko ajattelutapaa virheellisenä. Isossa kuvassa vastaan tulee perustavanlaatuiset teologiset kysymykset, kirkko-opista, eri konfenssioista, piispuuden hierarkisuudesta ja jne. Blogistin idealla ei hoideta itse juurisyitä. Siihen ei ole kykyä.
Sami, näetkö siis uuden käynnistämisen ainoana vaihtoehtona?
En, vaan palaamisen alkuperäiseen, apostoliseen uskoon.
”Merkittävällä osalla länsimaiden kristityistä on jumalakuvana ns. terapeuttis-moralistinen deismi.” Näen, että tämä koskee myös niin kutsuttuja herätyskristillisiäkin piirejä. Kristuksen pelastustyön sijaan julistus saattaa keskittyä kaikkeen, mitä on pidetään syntiinlankeemuksen vääristämänä ihmisyyden rappeutumana. Pahimmillaan näin lietsotaan erilaisten vähemmistöjen sortoa. Ratkaisuksi esitetään Jumalan armon sijasta jotain, mitä nimitetään eheytykseksi.
Pentti M.,
Ilmeisesti tarkoitat ”herätyskristillisyydellä” USA:ssa keksittyjä lahkoja, jotka muistutttavat opetukseltaan ja toiminnaltaan liikeyrityksiä. USA:n evakkelikaalit ym. lienevät yhtä kaukana kristillilsyydestä kuin muslimit, juutalaiset ja muut kristinuskoa lähellä olevat lahkot.
Näen amerikkalaisen ’herätyskristillisyyden’ vaikutusta myös omassa maassamme.
Niin, monenlaisia vaikutuksia monista erilaisita lähteistähän meidän kristillisessä, kristillsiperäisessä tai peräti jälkikristillisessä kulttuurissamme on.
Kansankirkkomme lienee enemmänkin kulttuuriympäristö kuin ”kirkko” sanan vasrsinaisessa merkityksessä. On saksalaista herätys- tai ns. liberaalisuuntautuneisuutta, on englantilaista (tai brittiläistä), on rankalais-amerikkalaista vasemmistolaista kuin myös amerikkalaisperäistä oikeistolaista vaikutusta teologisiin näkemyksiin eri piireissä. Olen itse käsittänyt, että on väärin ja vääristävää puhua yleisesti kovin yksipuolisesti ”amerikkalaisesta herätysliikevaikutuksesta” – on myös eteläamerikkalaista vaikutusta, joka voi olla niin oikeisto- kuin vasemmistoviritteistä.
Näin ollen ’kirkon korjausta’ lienee viisaampaa hahmotella muulla tavalla kuin ns herätysliikkeisiin turvautumalla.
En tiedä onko herätysliikkeisiin ”turvautuminen” oikea ilmaisukeino sille, että annettaisiin herätysliikkeille(kin) tilaa kansankirkossa, siinä missä erilaisille muille kulttuuri- ja politiikkavaikutuksille, joiden lähtökohdat ovat niin Ameriikassa (tai Amerikoissa?) ja sekularisoituneessa Euroopassa.
Toisekseen: ehkä olisi hyvä antaa tilaa myös Afrikan ja Aasian maille ja vaikutuksille, joissa kristillisyys tuntuu elävän ja kasvavankin. Herätysliikkkeiden lähetysjärjestöillä on sinnekin suhteita ilman, että täältä ”lännestä” tuputetaan läntistä politiikkaa sinnepäin.
Ei ehkä täälläkään kannata sulkeutua (vain) sekularisoituneen ”läntisen” maailman uusaatteisiin. Vähemmistöjä on niin monenlaisia, vaikka kaikki vähemmistöt eivät tunnu saavankaan aitoa ”vähemmistön”-statusta täällä lännessä – ei edes sen kirkoissa.
Tuohon Aasian vaikutukseen voisi kenties lisätä sen, että trendikäs (ja osin terapeuttisuushakuinen) jooga- ja mindfulness-harjoitus on peräisin aasialaisista ei-kritillisistä aateperinteistä, joten tässä suhteessa kansankirkossa toki on aasialaistakin vaikutusta nykyisin havaittavissa. Heratysliikkeet taas tuovat meille myös aasialaista kritillistä vaikutusta, joka saattaisi olla hyödyksi myös kansankirkon uudistautumisessa.
Martti Pentti. Olen paljon miettinyt tunnustuskirjojemme linjausta: me uskomme, opetamme, tunnustamme – ja hylkäämme. Terapeuttis-moralistinen deismi on väärää oppia, johon kuuluukin puuttua. Se kun ei myöskään keskity Kristuksen pelastustyöhön millään tavoin.
Hannu V.,
Erinomainen pohdinta.
Itse erosin ev.lut yhteisöstä (”kirkosta”) reilut 10 vuotta sitten ja minut liitettiin isävainajani ortodoksiseen kirkkoon. Syyt muutokseen kuvailit hyvin blogissasi.
Varmasti tilanneanalyysi on blogissa oikea , mutta Herra huoneen rakentaa!
Monia esityksiä ja uudistuksia on esitetty ja samalla monesti rajataan myös se elämä miten ja millälailla se syntyisi .Usko ja Srk – elämä ei ole joku kehitysyhteistyöprojekti vaan Srk on missä Kristus hallitsee rakkaudella ja srk tahtoo olla alamainen hänelle . Jos sana työnnetään sivuun ei voi odottaa mitään uutta elämää joksi Srk on tarkoitettu . Kansankirkossa ei hyväksytä pitkälti sitä elämää joka nousee apostolisesta uskosta , eikä myöskään suvaita tilankäyttöä ja piispat käyttää valtaa ohjaillen sulkien pois niitä jotka tahtovat pitäytyä sanaan .
Kysymys joka kansankirkon sisällä usein heitetään että pitäisikö lähteä ulos tai perustaa uusi kirkko , mutta lähtökohta tulisi ajattelussa olla miten voidaan kastettuja opettaa , miten lapset saavat oppia tuntemaan rakastavan ja armollisen Jumalan , miten nuori voisi juurtua seurakuntaan , miten perheiden hengellistä elämää voisi tukea , miten monissa vaikeuksissa taistelevat ihmiset saisivat kuulla evankeliumin sanomaa jne. Eli nämä on kysymyksiä jotka pitäisi avautua Jumalan sanasta , elämän realiteeteistä ja iankaikkisesta tulevaisuudesta . Silloin ihminen ei mieti jotain jäsenyyttä vaan tahtoo ojentautua sanan mukaan . Onko perheen isän pyrkimys taistella kansankirkon säilymisen puolesta vai johdattaa lapsia ja puolisoa Kristuksen ruumiin osallisuuteen ?
Rakkaat ystävät, elämme armon ajassa, armon evankeliumi kutsuu omistamaan autuuttamme Jeesuksen veren armossa. Aamen!
Kristus ja Hänen uskova seurakuntansa, s. 130, Evankelisluterilainen Todistajaseura, 2005.
Hannu V. Hyvä analyysi evl-kirkosta.
Kansankirkko on ollut siunauksien lähde ja pitkässä jatkumossa katoliselta ajalta lähtien. Kirkko kaikille ei kuitenkaan voi olla kirkko kaikelle. Seurakunnissa perustasolla tehdään hyvää työtä mutta onko ylätasolla ymmärretty sitä, mikäli tehdään kuten ihmiset toivoo niin kaikki jatkuu samalla tavalla kuten ennenkin.
Näinhän ei tule käymään. Kristillinen usko ja kulttuuri on murroksessa ja on ollut sitä jo pitkään. Euroopan tasolla siitä näyttää nyttemmin olevan huolissaan julkisesti Tanskan ja Italian pääministerit. Ajattelisi, että siitä ollaan huolissaan myös kirkossa ja varmaan ollaankin.
Moralistis-terapeuttisen deismi voisi tiivistettynä kuulua: ”tule parhaaksi versioksi itsestäsi” Tunne itsesi hyväksi, sillä hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen.
On tietysti hieman hankalaa tehdä ero ihmisten välillä, kuka uskoo ja kuka ei mutta sanoohan Jeesus itse: ”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” Mutta joka ei usko, niin siinä se ero sitten taitaa olla.
Kirjassa – Elämän ääni – Wilhelmi Malmivaara kirjoittaa älyllisestä ja elävästä uskosta mm. seuraavasti: ”Kuollutta uskoa pidetään kauppatavarana; elävä usko on salattu, niin kuin kallis päärly. Kuolleella uskolla on maailma ystävänä; elävää uskoa ei maailma tunne.” Ja sitten kaikista vaikein asia, kuten hän sen ilmaisee:
”- Kuollut usko inhoaa vaivojen ja murheitten tietä; elävä usko kiittää Jumalaa, joka näkee hänet mahdolliseksi kärsimään Kristuksen kanssa.” – Tälle tielle meidät viedään, mikäli haluamme olla Kristuksen seuraajia. Kiitos, että armon sain! Risti vain, risti vain……Halki öisen matkani rakkaudella kannat.
Kosti,
Jumala Mooseksen johdolla johti nimelleen ottamansa kansan Kaanaan maahan. Jumalan ilmoitti tarkoitusperänsä Mooseksen laissa, jonka ytimessä oli 10 käskyä, jotka Jumala omakätisesti kirjoitti valmistamilleen kivitauluille.
Jumala oli jo sitä ennen kertonut ja asettanut ihmiseen oikean ja väärän ja koko ajan, sitten Paratiisin neuvoi vastustamaan väärää, eli eroa Hänestä, vt. 1Moos.4:6,7.
Käskyt eivät olleet eivätkä ole tulkittavissa, vaan noudatettavissa. Ne ovat Elämän lähde. Niitä ja niistä juomalla juoja muuttuu Elämän Veden lähteeksi, joka ei mausta vettä, eli väännä kieroon Kirjoituksia, vt. 2Piet.3:15-17.
”Kansankirkko on ollut siunauksien lähde ja pitkässä jatkumossa katoliselta ajalta lähtien.”
Ihminen on matkalla Jeesus-tiellä tai tämän maailman tiellä, jota laveaksi tieksi Jeesus kutsuu.
Lavealla tiellä vaelletaan laitoksittain, nk. kristillisiksi kutsutuissa ja pakanallisissa .
Kaita tie ei kuulu laitoksille, vaikka seurakunniksi Jeesuksen seuraajat kr. Christianos, järjestäytyminen alkoi v. 30 Jerusalemissa.
Itse olen kuulunut uskoontultuani ja kasteen vastaanotettuani paikalliseen Jeesuksen seuraajien seurakuntaan. Olen kutsunut tätä yhteyttä käsitteellä Helluntaipäivän Kastajaliike, mihin Jumala liittää uskoontulleen, vt. Apt. 2:47.
Katolisen kirkon alku ja ”perustuskirjoitusten” laatija oli Augustinus. Eli katolis-luterilaisen kirkko-seurakunta on nimeltään ”Sekalainen seurakunta”.
Kaikki se mikä poikkeaa Apostolien tekojen toisen luvun ”peruskirjasta”, eli uskoontulosta, uskovien kasteesta, uskovien Herran pöydästä (ehtoollinen), Pyhän Hengen kasteesta ei ole Profeettain ja Apostolien laskeman perustuksen päällä, Ef.2:19-22.
Kansankirkko määritelmänä edustaa ajallista laitosta, eikä ole rajaa näkyvää ja näkymätöntä. Jumalan Seurakunnan raja kulkee sydämeltä sydämelle.
Reijo, eikö ole kuitenkin niin, joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin. Käskyt eivät ole elämän lähde, sillä kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska vanhurskas on elävä yksin uskosta.
Reijo Mänttäri kirjoittaa; ” Katolisen kirkon alku ja ”perustuskirjoitusten” laatija oli Augustinus. Eli katolis-luterilaisen kirkko-seurakunta on nimeltään ”Sekalainen seurakunta”.”
Tää on taas näitä Mänttärin puuta heinää lauseita. Mistä sä revit näitä.😇
Mänttäri kirjoittaa; ” Kaita tie ei kuulu laitoksille, vaikka seurakunniksi Jeesuksen seuraajat kr. Christianos, järjestäytyminen alkoi v. 30 Jerusalemissa.”
Kirkko ei ole mikään laitos. Jeesus ei ole perustanut mitään hyperbola kastaliikettä, sen perusti ihmiset. Kirkon on taas perustanut Jeesus Kristus. Ortodoksi kirkon. 1800 luvun ihmisten perustamasta helluntai kastaliikke ei millään tavalla integroidu Raamatun seurakuntaan joka perustettiin helluntaina. 😇
Onko tämä Mänttäri ihan sekaisin? Nyt lukemaan historiaa. 😇
Sami,
Vaikka henkesi on parjaava, niin sanojen valinnalla voisit sen peittää.
P.S. Emoijit eivät ole perusteita
Reijo, ei kannata uhriutua. Kun levität kastaliikkeen propagandaa. 😇