Pyhitys on epämiellyttävää niille jotka pyrkivät siihen omin ponnistelujen kautta , mutta myös niille jotka ymmärtävät sen olevan täysin Pyhän Hengen työtä . Pyhitys on prosessi ja vaikka siihen kuuluu hyviä ja ihania asioita , niin kukaan ei totuuden edessä voi olla kohtaamatta omaa itseänsä todellisena , joka tuottaa epämiellyttäviä tuntemuksia oman syntisyyden kautta .
Menestysteologian kannattajat ja useat muut ovat omasta mielestään löytäneet toisen tien pyhitykseen ja usein se kätkeytyy pyrkimyksiin tuottaa ylistyksen kautta pyhitystä ja Jumalan läsnäoloa.
Jumala kuitenkin halajaa totuutta salatuimpaan asti ja hän ei aloita meissä työtä ennenkuin hän saa tuoda totuudentuntoon meidät ja synnintunnustajan paikalle katumuksessa ja armahdettaviksi. Sillä ilman pyhitystä ei kukaan ole näkevä Jumalaa .
Pyhityksen ehkä tärkein kuvaus raamatusta löytyy Daavidin katumuspsalmista , josta tuo Jumalan halajaminen totuutta kohtaan löytyy . Jos me salaamme syntimme , niin ei pyhitys voi toteutua meissä , sitävastoin Jumala vihaa sitä ulkokultaisuutta jos peittämme syntimme ja pyrkimme elämään silti Jumalan lapseudessa . Pyhä Henki tahtoo valaista meidät läpikotaisin ja osoittaa syntimme ja vikamme ja tämä ei tapahdu vain kerran vaan se on todella jatkuva prosessi . Se ei tietysti istu meidän järkemme kanssa yhteen kun tahtoisimme kehittyä ja kasvaa näkyvästi ja ajatus jota vielä vahvistaa evoluutiobiologinen käsitys .
Tai Paavalin opetus että minun tulisi vähetä ja hänen kasvaa ei ole lihan mielellemme mieluisaa . Mutta kun tunnustamme syntimme , niin samalla se avaa meille evankeliumin ihanuuden , antaa rauhan ja vapauden ja avaa tien pyhitykseen .
Katumuspsalmi jatkuu pyynnöllä :
”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51:12). Joka on seurausta ja halua olla totuuden kautta vapaa ja puhdas sydämeltä . Tunnistamattomat synnit painaa ihmisen elämässä ja tekee rauhattomaksi . Jeesus rukoilee seuraajiensa puolesta :
Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus”
(Joh. 17:17).
Kaikissa vaiheissa on vain yksi lohtu ihmiselle oman kilvoittelun tiellä on evankeliumi joka toimii lohdutuksena kaikissa ihmisen tilanteissa ja tahtoo rohkaista meitä yhä enemmän uskaltamaan tulla oman pahuuden kanssa Jumalan eteen .
Näissä prosesseissa tulemme näkemään samoja asioita mitä kokivat apostolit ja monet ennen meitä , ettei meidän tarvitse ihmetellä minkälaisiin ”helteisiin” Jumalan lapset joutuvat ja silloinkin kun tahdomme salata syntejämme tai haluamme uskoa asian olevan toisella lailla kuin on kirjoitettu niin silti jää syntien tunnustaminen ja katumus odottamaan meitä , sillä muuta tietä ei ole kuin se armon tie , joka lupaa syntinsä tunnustaneille paljon sisäisesti jo tässä ajassa siunauksien kera ja kerran iankaikkisen elämän tämän elämän jälkeen .
Ordodoksinen oppi näkee uskon prosessina jossa ollaan mielestäni aina matkalla ja lopulta päämäärästä ei ole varmuutta että päästäänkö sinne .Tämä käsitys vaikuttaa mielestäni myös Kristuksen sovitustyön merkityksen käsittämiseen .
Pyhitystä sana vaatii , mutta Kristus on pyhityksemme aina Kristukseen kätkettynä , kuten se oli ryövärille ristillä , jossa korostuu ristintyön merkitys täytettynä , kuten Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen lopulta kätkeytyy meidän pelastuksemme ja näinhän Paavali todistaa monin paikoin . Syntymätöntä ei voi opettaa eikä se voi pyhittyä jos Jumalan Henki ei vaikuta sisäisesti ihmisessä ja on siis selvä siirtyminen kuolemasta elämään ja pimeydestä valoon kaiken lähtökohtana ja samalla perillisyys tulee syntymän kautta . Oleellista on ryövärinkin kohdalla tunnustaminen joka on Jumalan luokse palaamisesta ja turvaamista hänen sovitustyöhönsä . Se on helppo allekirjoittaa ordodoksien kanssa kilvoittelun tarve , mutta näkisin lähtökohdan erilaiseksi , siihen liittyvän toivon iankaikkisesta toivosta , jota ei tule verrata ihmisajatusten yleiseen toivoon . Usko sanoitetaan apostolien opetusten mukaan mm. että lapseudesta käsin viemme kaikki mikä meitä painaa tunnustaen ja kiitoksen kanssa hänelle tiettäväksi ( kuten filippiläiskirjeen opetuksen mukaan) eli meillä on isä ja se varmuus lapsella että kun tuomme kaiken hänelle tunnustaen ja parannuksessa tahdomme ojentautua aina hänen sanansa mukaan niin saamme kokea sisäistä rauhaa ja lepoa siinä ja elämää ohjaa juuri sanan viitoittama tie .
Pohdinta tekojen ja uskon suhdetta on toisaalta teoreettinen tai ei se ensimmäinen ajatus luterilaiselle kristitylle kun se pyrkimys on olla yhteydessä Kristuksessa ja hänelle elämän luovuttamisessa . Edes ns kristillinen järki ei voi tätä asiaa tehdä vaan se tapahtuu Jumalan sanan vaikutuksesta käytännössä ei teoriassa ja siksi ruumiin osallisuus on sitä yhteyttä ja elämää josta virtaa elämä ihmisen muuhun elämään . Olemme toisinsanoen Jumalan työn kohteita . Ajattelen omaa elämää ja jotenkin se on helppo nähdä armon kirkastumisen kautta, johon pyhitys mielestäni liityy vahvasti , mistä vapaus syntyy jossa tietysti on aina valintojen ja seurausten yhteys , jota määrittelee yhteydenpitäminen ja tien kulkemisen suunta elämässä . Aina kristillisyydessä ja ihmisen elämässä on suunta tärkeintä olipa lähtökohdat ja olosuhteet mitkä tahansa . Tietyllä tavalla on helppo yhtyä myös ordodoksien ”matkaan” kun kristillisyys on tuotu protestanttisuudessa tässä ja heti ajatuksena ja kyllä kaikki Jumala antaa anteeksi mutta kärsimykset ja tie on toinen asia eli vaellamme kohti luvattua kotia . Nyt ja ei vielä on raamatullinen totuus .
Toivottavasti jotain saa selvää ajatuksista miten yritän kuvata eroja .
Ei ole olemassa sellaista kristinuskoa jossa ei olisi tekoja. Usko ilman tekoja on kuollut. Teoista usko tulee täydelliseksi. Vanhurskauteen kuuluvat teot. Abrahamin vanhurskaus oli dynaaminen prosessi, jossa hänen uskonsa ja tekonsa toimivat yhdessä (synergia) ja saavuttivat täydellisyyden Iisakin uhraamisen valmiudessa.
” Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?”
” Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.”
” Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?”
Paavali ja Jaakob puhuvat samasta asiasta eri näkökulmista. Paavali torjuu juutalaisen lain säädösten ansiotarkoituksen, Jaakob torjuu toimettoman, pelkästään sanallisen uskon.
Jumala näkee ihmisen sydämeen. Jos Iisakin uhraaminen oli vain ”näyttö”, kenelle se näytettiin? Ortodoksinen teologia katsoo, että koetuksessa ja teossa Abrahamin oma suhde Jumalaan syveni ja hänen vanhurskautensa toteutui teossa.
Timo luuletko, että Aabraham eli ilman tekoja ennen Iisakin uhraamista? Abrahamin vanhurskauttaminen 1. Mooseksen kirjan 15. luvussa (uskoi Jumalaan) ja 22. luvussa (Iisakin uhraaminen) muodostavat yhden jatkumon. Jaakob itse toteaa: ”Usko vaikuttivat yhdessä hänen tekojensa kanssa, ja teoissa usko tuli täydelliseksi” (Jaak. 2:22). Niin elikö Aabraham tähän asti ilman tekoja?
Ortodoksi ymmärtää tämän Roomalaiskirjeen kohdan oikein, ” Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” ( Rm 3: 28).
Asia on luterilaisesta vinkkelistä päivänselvä , uskosta seuraa teot ja järjestys on aina tuo , ilman syntymää ei ole elämää ja tekoja . Jumalan henki on asuvaisena ja vaikuttavana asiana uudestisyntyneen ihmisen elämässä . Tuo Sami sinun katsontakanta on suunnattu usein ihmisen tarkkailuun eikä Jumalan sanaan . Asiaa voi kuvata tosin ulkopuolelta kuten Jaakob kuvaa ettei ole uskoa jos ei ole tekoja , mutta siitäkään ei ole johtopäätös että sitten ruvetaan ensisijaisesti toimimaan vaan aivan varmasti ja 100% uskova joka tahtoo tekoja niin sitä voi sanoa sydämen rehellisyydessä että tässä minä olen – käytä minua . Ja silloin usein Jumala vie ihmistä kärsimyksen tietä puhdistaen astiaa . Profeettojen elämästä tämä nähdään selvästi .
Samin tekstin lainaus :
Ortodoksisessa teologiassa kastehetki itsessään ei ole synergistinen ihmisen ja Jumalan välinen neuvottelu tai työnjako, vaan se on Jumalan täydellinen, ilman ihmisen ansioita antama armonteko.
Eli on selvä Jumalan armoteko , lapseksi ottaminen , pimeydestä valoon siirtyminen , kuolleesta tuli elävä jne joita kohtia on paljon . Nyt jos Abrahamin vanhurskaaksi tuleminen syntyi tekojen kautta niin se on ristiriitainen vaikka sitä halutaan kuvata prosessina ja ei erotella vanhurskauttamista ja pyhitystä elämän alkuna ja jatkumona . Abraham saattoi toimia Iisakin kohdalla vain uskosta , joka oli hänelle annettu paljon ennen Iisakin viemistä uhrattavaksi . Konteksti , konteksti ja konteksti !
Ja tähän liittyy vahvasti Kristuksen sovitustyön täydellisyys kertakaikkisesti , kuten myös nyt on pelastuksen päivä tai jos tänä päivänä kuulee minun ääneni … Se mitä Jumala lupaa on piste ja meidän ei tarvitse järkeillä ja miettiä miten lopulta ihmisen käy . vaan lähtökohta on että Jumala tahtoo kaikki pelastaa ja tarjoaa armoa ylenpalttisesti . Synergismi tuo ihmisen sille ”pelikentälle ” joka on Jumalan tekoja ja pyhitys on sitten kutsu vaeltamaan lapseudessa hänen osallisuudessa hänen armotekoihinsa turvautua .
Timo, kirjoitat; ” Abraham saattoi toimia Iisakin kohdalla vain uskosta , joka oli hänelle annettu paljon ennen Iisakin viemistä uhrattavaksi .”
Tästä olemme samaa mieltä, emme eri mieltä. Tietenkin se on näin. Miten se muuten olisi? Usko ilman tekoja on kuollut. Teoista usko tuli täydelliseksi. 🤩
Kosti, Raamattu sanoo suoraan, että ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8) ja että pelastava usko on ”rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa” (Gal. 5:6). Ortodoksisen käsityksen mukaan ihminen ei voi ottaa vastaan Pyhää Henkeä ja Kristusta sydämeensä siten, että siellä ei olisi rakkautta. Usko ilman rakkautta on vain kylmää intellektuaalista hyväksyntää, jota jopa riivaajat harjoittavat (Jaak. 2:19).
Ortodoksisessa traditiossa vanhurskauttaminen tarkoittaa ihmisen ennallistamista ja parantamista, ei vain juridista merkintää Taivaan kirjoissa. Ihminen ei ”tule vanhurskaaksi” siten, että hänen sisimmästään puuttuisi rakkaus, sillä vanhurskaus on jumalallisen elämän ja rakkauden läsnäoloa ihmisessä.
” mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” Rm. 5. Näin ollen vanhurskauttaminen ei ole tyhjiö.
Usko on elämää, ei passiivista vastaanottamista: Ortodoksisessa ajattelussa usko ei ole vain passiivinen ”tyhjä käsi”, joka ottaa vastaan ansiota. Usko on ihmisen vapaan tahdon suostumusta ja liikettä kohti Jumalaa.
Abrahamin kohdalla ortodoksinen eksegetiikka pitää kiinni Jaakobin omasta synteesistä: ”Näet siis, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa ja että teoissa usko tuli täydelliseksi” (Jaak. 2:22). Abraham ei ollut ensin ”valmis ja passiivisesti vanhurskautettu” ja myöhemmin teki teon vain näytöksenä, vaan hänen uskonsa eläytyi, kasvoi ja täyttyi kuuliaisuuden teossa.
Jos opetetaan, että ihminen vanhurskautetaan ”ilman rakkautta”, luodaan keinotekoinen erottelu Jumalan armon ja Jumalan olemuksen (rakkauden) välille. Usko, josta puuttuu rakkaus ja toiminta, ei ole ortodoksisen teologian mukaan heikkoa uskoa – se on kuollutta uskoa, eli sitä ei hengellisesti katsottuna ole lainkaan olemassa.🙂
Se on myös missä kontekstissa puhutaan ja tuntuu kristillisyydessä olevan kautta aikain että toisten uskoa tahdotaan punnita ja siitä nousee termit : kuollut usko tai elävä usko , vaikka se on lopulta on/ off vaikka emme kykyne sitä määrittelemään toisen kohdalla eikä edes näkemään niitä tekoja joita usko kenenkin kohdalla tuottaa . Tärkeämpi on keskittyä siihen että ihmiset olisivat Kristuksen ruumiin jäseniä . jossa varmasti Kristus on kohdattavissa ja voisi sanoa että syntiset ei kestä vanhurskasten seurakunnassa , kun Kristus halajaa totuutta salaituimpaan saakka ja siitä osallisuudesta nähdään ihmisen tarvitsevuus elämän lähteeseen , mutta silti emme voi arvoida kenenkään uskoa olipa hän missä tahansa . Jaakobin opetus on herätellä kuulijoita näkemään uskon merkitys ja olemus . ettei usko ole vain olemista siinä pelastuksessa josta olisi seuraus pikkuhiljaa jäädä pois seurakunnasta ja ihmisen omat ajatukset tulee uskoksi ja elämän suunnaksi . Kaikilla olipa ordodoksi tai luterilainen tai joku muu on sama vaellus ja suunta mikäli kotiin haluaa ja armo kasvattaa tiellä näkemään Kristuksen suuruuden ja oman pienuuden ja syntisyyden . Omaa sydäntä tulee tutkia sanan valossa ei oman järkemme kautta , se on Pyhän Hengen työtä ja hän halajaa myös sitä rakkautta jonka on vuodattanut lapsensa sydämiin että se saisi levitä uskon hedelminä , tekoina lähimmäisiä ja ihmisiä kohtaan . Jumalan sana on jalkaimme lamppu mutta samalla sydämen tutkija ja paljastaja Pyhä Hengen vaikutuksesta .
Sami, en ota nyt kantaa ortodoksiseen traditioon, vaan Raamatun tekstiin.
Olen täysin samaa mieltä, että Jumala on rakkaus ja kuten myös totesin usko on ”rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa.” Mutta huomaatko mitä Paavali sanoo: Rakkauden kautta vaikuttava usko. Se ei ole yhtä kuin vanhurskauttava usko. Vaikuttaminen ja vanhurskauttaminen ovat täysin kaksi eri asiaa. Tekojen Paavali sanoo tulevan uskosta rakkauden kautta, mutta kiistää sen, että ihminen vanhurskautetaan rakkauden kautta.
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että usko ”ilman rakkautta on vain intellektuaalista tietoa”. Siitä olen kuitenkin eri mieltä, että ihmisen sisimmästä ei puutu rakkaus, vaan se nimenomaan puuttuu, jonka vasta vanhurskauttava usko saa aikaan.
Totta kyllä Jaakob kirjoittaa (2:21) ”Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?”
Mutta väitän: Ei Aabraham tullut ollenkaan teoista vanhurskaaksi, vaan uskosta. Mitä siitä kertoo (Room.4.1-3)
”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”.
Edellinen teksti perustuu seuraavaan kohtaan. 1Mos.18:3 kertoo: – että Aabraham oli löytänyt armon Jumalan silmissä. Siten jokainen, joka tuon – armon – armosta löytää tulee vanhurskaaksi yksin uskosta.
Toki on niin, että tuo usko tulee koetelluksi, kuten Aabrahamin esimerkki osoittaa, että se on elävä. Heb.11:17 ”Uskon kautta uhrasi Aabraham, koetukselle pantuna, Iisakin, uhrasi ainoan poikansa…” Ts. Usko koetellaan ristillä luotammeko yksin Jumalaan kaikesta huolimatta.
Kosti, Ortodoksisen antropologian mukaan lankeemuksen jälkeen ihmisen sisin on todellakin sairas ja rakkauden kyky vahingoittunut. Metropoliitta Filaret kuvaa, kuinka ”sydän, jota peittää synnin lima ja home, on tullut ”taipuvaiseksi aistilliseen nautintoon” ja ”täysin vailla rakkautta ja hyväntahtoisuutta lähimmäistä kohtaan”. Lankeemus ei ollut vain rikkomus vaan ”kapina rakkautta vastaan” ja ”kieltäytymistä olla yhteisössä Jumalan kanssa”.
Joten ortodoksisuus ei väitä, että ihmisen sisimmässä olisi ehjä, toimiva rakkaus. Päinvastoin: synti on ”sielun tauti, tila jossa sielu on vailla Jumalan armoa. Mutta
rakkaus ei ole kokonaan poissa. Täällä ortodoksisuus tekee ratkaisevan eron reformoituun/luterilaiseen käsitykseen. Ortodoksisen opetuksen mukaan lankeemus haavoitti ihmistä mutta ei tuhoanut Jumalan kuvaa ihmisessä. ”Ihmiskunnan vahva taipumus syntiin paljastaa, että lankeemuksessa Jumalan kuva ihmisessä on myös langennut. Kuitenkin varhaiset isät korostavat, että jumalallinen kuva ihmisessä ei ole täysin turmeltunut eikä pyyhkiytynyt pois.
Esim Pyhä Maximos Tunnustaja tekee tärkeän eron: luonnollinen tahto (ihmisen sisäinen suuntautuminen hyvään ja rakkauteen, joka säilyy) ja gnomiseen tahtoon (harkitseva, synnillä pimentynyt kyky) välillä. ”Luonnollinen tahto (luontainen halu hyvään, joka säilyy) ja gnominen tahto (harkitseva kyky, joka on pimentynyt synnin vuoksi)”. Eli rakkauden suunta ja kapasiteetti on yhä olemassa, vaikka sen toiminta on tukossa ja vääristynyttä.
EI voida siis sanoa, että rakkaus kokonaan puuttuisi ihmisen sisimmästä, koska silloin puuttuisi itse se, minkä kautta ihminen ottaa vastaan armon. Ihmisen luonto pysyy hyvänä, ja sen avulla hän voi vastata Jumalan kutsuun — vaikkakin ”langennuttua ihmistä ei voi pelastaa ilman Jumalan armoa” ja ”armon ei katsota eliminoivan vapauttamme vaan parantavan ja mahdollistavan sen.
Seuraavaksi esität mallin, jossa vanhurskauttava usko tuottaa rakkauden (usko syy, rakkaus seuraus/hedelmä). Ortodoksisuus hylkää tämän sekventiaalisen käsityksen.
Jerusalemin kirkolliskokouksen (1672) Dositheuksen tunnustuksen dekreetti XIII ilmaisee sen näin:
”Emme usko ihmistä vanhurskastutetun yksin uskon kautta, vaan uskon kautta, joka toimii rakkauden kautta, toisin sanoen uskon ja tekojen kautta.” ( Tämä on ihan validi tunnustus).
Ortodoksisuus ei siis näe rakkautta uskon jälkikäteis- hedelmänä, vaan rakkaus on uskon olennainen, samanaikainen ja erottamaton osa. ”Usko ilman tekoja on kuollut” (Jaak 2:26) ei tarkoita, että teot seuraavat uskoa todistuksena, vaan että usko, joka ei toimi rakkaudessa, ei ole lainkaan uskoa. Pyhä Gregorios Palamas: ”Emme tule vanhurskautuiksi uskon kautta yksinään, vaan uskon kautta, joka elävöitetään rakkautta Kristukseen kohtaan ja Hänen käskyjensä pitämisen kautta”.
SITTEN;
Tästä voimme olla samaa mieltä. Langenneen ihmisen sisimmässä rakkaus on haavoittunut, sairas, vääristynyt — aito jumalallinen rakkaus ei siellä luonnostaan toimi.
Tästä olemme eri mieltä. Ortodoksisuus ei opeta, että rakkaus puuttuisi kokonaan (Jumalan kuva säilyy, luonnollinen tahto säilyy), eikä se hyväksy mallia, jossa usko on syy ja rakkaus seuraus. Sen sijaan usko ja rakkaus ovat erottamattomat — ”rakkaudessa toimiva usko” (Gal 5:6) — ja vanhurskauttaminen on armon parantavaa työtä, johon ihminen osallistuu synergisesti.
Ps. Kosti esitit mallin jonka kirkko hylkää. Tässä mallissa rakkaus on uskon seuraus, ei sen osa. Ratkaiseva hetki — vanhurskauttaminen — tapahtuu ennen kuin rakkaus on mukana kuvassa lainkaan. Rakkaus on siis periaatteessa erotettavissa vanhurskauttamisesta: se tulee jäljessä, todistuksena tai hedelmänä. Juuri tämä erotottaa.
Dositheuksen tunnustuksen dekreetti XIII ei sano ”usko vanhurskauttaa, ja sitten siitä seuraa rakkaus”. Se sanoo: usko joka toimii rakkauden kautta vanhurskauttaa. Kreikan ilmaus on Gal 5:6:n pistis di’ agapēs energoumenē — rakkauden kautta vaikuttava usko. Rakkaus ei ole uskon jälkeen tuleva vaan se tapa, jolla usko on olemassa ja toimii.
Ortodoksinen teksti ilmaisee tämän terävästi: teot ”eivät ole uskon korrelaatti, vaan meissä oleva usko vanhurskauttaa tekojen kautta”. Sana ”kautta” on olennainen — ei ”jonka jälkeen”, ei ”jonka merkkinä”, vaan ”jonka kautta”. Sama lähde muotoilee: ”usko vanhurskauttaa tekojen kautta, koska teot ovat se muutos, jonka vanhurskauttaminen saa aikaan.”
Toinen ortodoksinen kirjoittaja pitää sekventiaalista muotoilua suoraan itsensä kanssa ristiriitaisena: ”Sanot että ’pelastut yksin uskon kautta, mutta se usko jonka kautta pelastut ei ole yksin’ on ristiriitaista, koska kyseessä on sama pelastus ja sama usko, joka on samanaikaisesti sekä yksin että ei yksin”. Tämä on kritiikki juuri sekventiaaliselle ratkaisulle — yritykselle säilyttää sola fide ja samalla myöntää rakkauden välttämättömyys sijoittamalla se ajallisesti tai loogisesti uskon jälkeen. 🙂
Tuo ei ole Sami mielestäni luterilainen tai raamatullinen käsitys mitä vastaan esität ajallista järjestystä , eikö usko ja rakkaus ole saman asian kaksi puolta ? ihminen pelastuu Jumalan armosta uskon kautta – ei sen muutoksen vuoksi, jonka Jumala meissä saa aikaan, vaan sen työn vuoksi, jonka Kristus teki puolestamme Golgatalla.
Jumala vanhurskauttaa Jumalattoman , johon ei tule eikä voi liittää mitään ansioita . Ordodoksiteologia yrittää yhdistää uskon ja teot yhteen ihmisen tekojen kautta mutta kuollut on kuollut , samalla ne vanhurskauttaminen ja pyhitys kyllä kuuluvat yhteen , mutta lahjavahurskaus on että se on Jumalaan katsottuna uskon lahjaa ja sen toinen puoli katseessa ihmisiin rakkautta . Ei ole ajallista prosessia ihmisen vanhurkauttamisessa . Tekojen kautta pelastumisessa , synergismissä yritetään ratkaista ongelmaa jota ei ole . Paavalilainen teologia on selvä että yksin armosta yksin uskosta yksin Kristuksen työn tähden ei ansioista ei omien tekojen kautta . Usko on lahja jossa on kelvollisuus , lapseksi ottaminen suhteessa Jumalaan ja uudestisyntymisen , uskon saamisen , jumalattoman vanhurkauttamisessa Jumala samalla vuodattaa rakkautensa ihmisen sydämeen . Hedelmät ei tuota elämää vaan puu tuottaa hedelmiä .
Paavalilaisen teologian tutkimus on tärkein avain ymmärtää uskon ja tekojen suhdetta ja siellä on selvät fundamentit toistettu moneen kertaan ja tehty selvät erot uskon ja tekojen suhteesta . Tuli mieleen siitä YouTube esityksestä että ordodoksiteologi myönsi että Paavalilaista teologiaa on eniten tutkittu luterilaisuuden piirissä ja tehty ja myös antoi ymmärtää että ordodoksit eivät kenties ole viime vuosikymmeninä kirjoittaneet siitä tutkielmia ja kommentaareja . Tämä on ymmärrettävää kun miettii refermaatiota . Ja tuntuu jopa absurdilta keskustella aiheesta vain Jaakobin kirjeen valossa ja takertuen siihen miten Jaakob selittää uskon hedelmien kautta ei sen syntymistä . Ja tästä vedetään johtopäätös yrittäen hedelmistä tehdä näennäisen ristiriidan kautta osallista pelastukseen . Rakkautta ja uskoa ei voi erottaa toisistaan ne ovat kolikot puolet ja ovat samassa ja heti lahjana saatuna , kuten puu on saanut jo kaiken sen informaation ja kyvyn synnyttää hedelmiä , mutta hedelmät ei syy eikä lähde . Paavalilainen teologia korostaa jatkuvasti ja monin paikoin ettei ihminen pelastu tekojen kautta vaan yksin Kristuksen sovitustyön kautta . Synergismi on ristiriitainen ja epäjohdonmukainen tätä peilatessa lapsen kasteeseen jossa joudutaan myöntämään ettei siinä ole synergismiä eli siis lahjaan ei voida liittää mitään ihmisen tekoja ja lahjoja mutta sitten tuodaan synergismi kuitenkin tavalla joka olisi kuitenkin kaikessa mukana . Kristus on meidän pyhityksemme ja kristityn taistelusta lihan ja hengen välillä ei tarvitse synergismiä etsiä kun se on kahden vastakkaisen voiman kamppailua – liha sotii hengeä vastaan
Timo, tunnuskirjat nimenomaan kieltää sen minkä sinä esität luterilaiseksi opiksi. Timo kirjoitat;
”Rakkautta ja uskoa ei voi erottaa toisistaan ne ovat kolikot puolet ja ovat samassa ja heti lahjana saatuna , kuten puu on saanut jo kaiken sen informaation ja kyvyn synnyttää hedelmiä , mutta hedelmät ei syy eikä lähde .”
”Sillä on varmaa, että saamme synninpäästön yksin uskolla Kristukseen, ei rakkauden kautta, ei rakkauden tähden eikä tekojen tähden, vaikka rakkaus seuraakin uskoa.”— Apologia IV, 77″
Timo, jäi vähän kesken joten jatkan. Luterilaisuudessa rakkaus on uskon seuraus, ei sen osa. Tätä kutsutaan sekventiaaliseksi muotoiluksi. Tästä kritiikkiä Kostin kirjoitusta vastaan.
Sami. Paavalihan viittaa rakkauden kautta vaikuttavaan uskoon; ei vanhurskauttavaan uskoon. Tuosta on kielen perusteella pääteltävissä; ei rakkaus vaikuta vaan usko vaikuttaa.
Mutta palaan vielä hieman tuohon Jaakobin kirjeen kohtaan (2:22-24). ”Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi”…”teoissa usko tuli todeksi” (Käännös -92).
Sitten (j23)…”ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham – uskoi Jumalaa -, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi. Ja edelleen – (j24) ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.”
Kun Jaakob ensin toteaa uskon tulleen teoista täydelliseksi, Jaakob heti perään sanoo Aabrahamille luetun hänen – uskonsa vanhurskaudeksi – ilman tekoja. Kuitenkin hän palaa jälleen tekoihin jakeessa (24).
Mielestäni Jaakobin tekstissä ei ole logiikkaa tässä yhteydessä, kun hän toisaalta johdattaa tekoihin (j22); mutta sitten hän teot kieltää (j23) mutta jälleen palaa tekoihin (j24). Häilyykö hän kahden vaiheilla?
Septuagintassa sana ἐτελειώθη (tulla ”täydelliseksi”) ilmaistaan hebreassa sanoilla shalem (שָׁלֵם) ja tamim (תָּמִים) , jotka ovat synonyymeja septuagintan sanalle.
Molemmat viittaavat kokonaisuuteen, täydellisyyteen ja jakamattomuuteen. Ne usein käännetään länsimaisissa raamatunkäännöksissä sanoilla ”täydellinen” tai ”nuhteeton”, Niiden raamatullinen päämerkitys ei kuitenkaan liity virheettömyyteen (perfektionismiin), vaan sydämen uskon eheyteen ja uskollisuuteen Jumalan sanalle.
Kun Jumala käskee Abrahamia olemaan tamim (Genesis 17:1), se ei ole vaatimus synnittömyydestä, vaan kutsu vaeltaa Jumalan edessä olemalla nuhteeton – ehyellä sydämellä uskossa.
Kosti, tulkintasi kulkee hyvin ortodoksisen teologian mukaan ja täysin oikeaan suuntaan. Ortodoksinen eksegetiikka ymmärtää Jaakobin kirjeen kohdan 2:22–24 juuri niin kuin kuvaat: usko tulee ”täydelliseksi” (ἐτελειώθη) tekojen kautta, mutta tämä ei tarkoita, että teot olisivat vanhurskauttamisen ansio, vaan että usko on ehyt ja kokonainen vain, kun se toimii rakkaudessa.😇
Sami. Varmaan meidän ajattelumme kulkee samalla tavalla, kun on kysymys siitä, ettei usko ole pelkää intellektuaalista tietoa. Kuten myös siinä, että ´teot olisivat vanhurskauttamisen ansio`. Mutta ajatuksemme eriytyvät tuossa käsityksessä, että usko on ehyt vasta kun se toimii rakkaudessa.
Pelkkä usko on itsessään – aina elävää ja vanhurskauttaa ihmisen ilman rakkautta, ts. ilman tekoja. Miksi? Siksi, kun tuon uskon kautta meille lahjoitetaan itse Kristus läsnäolevana Jumaluudessaan ja ihmisyydessään. Ei uskon itsensä tähden, vaan uskon vastaanottaman Kristuksen ”vieraan vanhurskauden” tähden.
Kosti, Raamatussa ei ole mitään vierasta vanhurskauden käsitettä. Luterilaisuuden kopleksisuus on peräisin historiallisista sidoksista roomalaiskatolliseen ansio ajatteluun, jota juuri luther vastusti. Tällöin luotiin keinotekoinen jako vanhurskauden ja tekojen välille. Syy oli sielunhoidollinen.
Monet luterilaiset eivät tunne lutherin ajatusrakennelman tausta tekijöitä. Sen sijaan toistetaan vain iskulauseita. Luulisi, että asioista otettaisiin selvää. Luther ei olisi ikinä rakentanut luterilaista sekavaa teologiaa, jos vastassa olisi ollut ortodoksit. Heillä kun ei mitään ansio, ansio ja vielä kerran ansio oppia ole. Mutta entinen katolinen munkki ja monen luostarin johtaja oli taustojensa vanki, hän vain synnytti uuden konfession joka jakaantuu jakaantumistaan.
Se on kuitenkin sanottava, tunnen hurskaita luterilaisia ja koen tietyllä tavalla jotakin salaista hengen yhteyttä heihin. Kyseessä on kai eskatologinen tunne. En osaa selittää sitä. Mutta kun rupeamme puhumaan kirkon uskosta tiemme kulkevat eri suuntiin perustavan laatuisesti. 🙂
Nyt ajattelen että et tunne Lutherin opetusta tai vanhurskauttamisen ja pyhityksen eroa vaan tahdot yhdistää ne tavalla jota luterilainen teologi ei tee . Siis vanhurkauttaminen ja pyhitys kuuluu yhteen mutta ovat kuin puu ja hedelmä .
Uudestisyntymisessä ihminen saa Pyhän Hengen, joka synnyttää sydämessä sekä uskon että rakkauden samalla hetkellä. Ei ole luterilaisen teologian mukaan näillä aikaeroa , vaikka vahvavasti ja monin tavoin Paavali korostaa uskoa ainoastaan Jumalan lahjana joka tarkoittaa tietysti että kun Jumala on rakkaus niin hänen antamansa usko sisältää rakkauden , kuten uudestisyntymisestä Paavali kuvaa että on vuodattanut rakkauden sydämeen , mutta uskon kautta annetaan pelastus ja se on juuri sitä kun katsotaan kelvollisuutta Jumalasta käsin asiaa ja rakkaus kun katsotaan vaakasuoraan ihmisiä kohti . Eikä ilman rakkautta ole uskoa kuten Jaakob opettaa . Jos emme pysty erottamaan uskoa ja sen hedelmiä niin raamatun sana ei ole looginen , vaikka kuinka hienoa olisi tehdä yhtenäinen kuva , koska lahjaan ei voi laittaa ansioita eikä mitään perusteeksi pelastukselle kuin uskon . Mutta taas usko ja rakkaus tulee rakastavalta Jumalalta samassa paketissa ( joh 3:16) . Jos emme vanhurskauttamisoppia kykene erottamaan pyhityksestä tai puuta hedelmistä olemme ongelmissa Paavalin opetuksien kanssa ja samalla vain uskosta pelastumme joka ilmenee rakkautena ihmisiä kohtaan : kun Kristus asuu minussa jonka olen yksin saanut lahjana siis uskonvanhurskauden niin se sisältää rakkauden , rakkauden antajalta tietysti . Uskon tuottaa rakkauden hedelmiä ja se ei voisi tuottaa jos sitä ei olisi istutettu sinne . Ei voi aikuiseksi tulla jos ei ole ensin lapsi .
Teot ovat rakkauden ilmentymiä , seurausta uskosta .
Timo, vivahde ero on tässä; usko on kuitenkin se, joka vanhurskauttaa, ei rakkaus. Rakkaus on uskosta seuraava hedelmä, ei vanhurskauttamisen syy tai perusta.
Ortodoksisuudessa taas ei tehdä tälläistä sekventiaalista muotoilua, eroa. Kuten edellä aikaisemmin kirjoitin.
Teot ovat uskon hedelmä: Usko ei ole vain pään sisäistä hyväksyntää, vaan sisäinen vakaumus, joka muuttaa ihmisen toimintaa. Tekojen kautta näkymätön usko muuttuu näkyväksi todellisuudeksi.”Täydellinen” tarkoittaa saavuttamista: Raamatun alkukielessä (kreikan teleioo) ”täydelliseksi tuleminen” ei tarkoita virheettömyyttä, vaan maaliin pääsemistä, täyttymistä tai valmiiksi tulemista. Usko saavuttaa tarkoituksensa silloin, kun se synnyttää rakkautta ja tekoja.Ilmentyminen on oikea sana: Ilmentyminen (manifestaatio) tarkoittaa jonkin sisäisen asian tulemista julki. Teot eivät pelasta ihmistä, mutta ne ovat todiste ja ilmentymä elävästä uskosta. Ilman tekoja usko jää kuolleeksi tai pelkäksi teoriaksi.
Timo, usko ja teot ovat erottamattomat – ne eivät ole kaksi erillistä asiaa, vaan yksi kokonaisuus. Kuten kirjoitat ”Ilman tekoja usko jää kuolleeksi”. Ota uskosta pois teot, sinulla ei ole vanhurskauttavaa uskoa. 🙂