Arkkipiispa Tapio Luoma ei usko, että kirkon ja tiettyjen herätysliikkeiden tällä hetkellä kireät välit johtaisivat johonkin dramaattiseen muutokseen kirkollisessa kentässä. Keskustelua on arkkipiispan mukaan hämmentänyt faktojen ja muun sekoittuminen.
— En haluaisi uskoa siihen, että tilanne ei olisi enää ratkaistavissa. Koko keskustelussa on tiettyjä faktoja. Sen lisäksi sitten retoriikkaa, narratiiveja ja monenlaista tulkintaa. Kaikenlainen dramatisointi on hyödyntöntä, Tapio Luoma sanoo.
Viime ja tämän vuoden aikana kirkon johdon ja muutamien konservatiivisten, esimerkiksi naispappeuteen torjuvasti suhtautuvien herätysliikejärjestöjen välillä on ollut pitkään erimielisyyksiä, jotka kulminoituvat Inkerin kirkossa kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2023 vietettyyn pappisvihkimykseen: siellä vihittiin papeiksi neljä suomalaisten järjestöjen työntekijää. Asiasta on käyty kirkon johdon ja järjestöjen kesken erilaisia keskusteluita. Samalla on tarkistettu sitä, millä edellytyksillä tietyt järjestöt voivat jatkaa kirkon virallisina lähetysjärjestöinä.
Lisäpolttoainetta keskusteluihin on tuonut riitainen avioliittokysymys, jonka uusin vaihe on piispojen kesäkuinen pastoraalinen ohje. Se on monissa herätysliikejärjestöissä avoimesti torjuttu. Hiljattain taas Kansanlähetyksen ja Sleyn kolehdit siirrettiin määrätyistä kolehdeista suosituskolehdeiksi.
Tällä rintamalla kirkon kentässä siis sattuu ja tapahtuu. Arkkipiispa haluaa hillitä keskustelussa olevaa tiettyä dramatiikkaa, muttei myöskään yritä kaunistella tilannetta: erimielisyyksiä kirkon ja tiettyjen järjestöjen välillä on.
— On olemassa tiettyjä seikkoja, joissa tietyt herätysliikkeet ovat tietyllä omalla kannallaan. Ja se kanta ei ole se kanta, minkä kirkko on hyväksynyt, Luoma tiivistää.
Luoman mukaan on tunnustettava, että kirkko on muuttunut.
HERÄTYSLIIKKEET OVAT Luoman mielestä ehdottoman tärkeitä Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle.
— Ne ovat pystyneet kanavoimaan hengellistä elämää ja tuomaan omia painotuksiaan seurakuntaelämän keskelle. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että herätysliikkeiden tärkein anti on ollut hengellinen elämä ja Kristuksen asettaminen kaiken edelle. Tätä en haluaisi menettää. Kirkkokritiikilläkin on ollut hyvä tarkoitus.
Löytyykö uusi, rauhallisempi yhteys tällä hetkellä kirkkokritiikkiä esittäviin liikkeisiin ja järjestöihin? Olennaisempaa kuin se, onko jokin ryhmä täysin tyytyväinen on arkkipiispan mielestä se, elämmekö me ylipäätään Kristuksen seuraajina tässä maailmassa, jossa kaikkia kutsutaan elämään todeksi Kristuksen rakkautta.
— Tämä meille yhteisesti annettu missio on se kaikkein tärkein. Siinä mielessä ajattelen, että en haluaisi nähdä tätä niin dramaattisena tilanteena.
Käytyjen kiistojen taustana on yksinkertaistaen sanottuna myös muutos. Luoman mukaan on tunnustettava, että kirkko on muuttunut.
— Mutta myös ne herätysliikkeet, joista nyt puhutaan, ovat muuttuneet. Lisäksi on huomattava, että eräät niistä ovat myös lähetysjärjestöjä. Siksi koko tämä asiavyyhti on monimutkainen ja vaikeasti hahmotettava.
Herätysliikkeiden muutos kulminoituu Luoman mukaan siihen, että ne eivät enää ole hänen mielestään seuraliikkeitä, kuten aikaisemmin. Hän kertoo ajattelevansa esimerkkeinä Sleytä, Kansanlähetystä ja Raamattuopistoa.
— Yhä useammin niistä on tullut kirkon virkaa korostavia messuliikkeitä. Jos herätysliikkeet alkavat entistä enemmän järjestäytyä sellaisten messuyhteisöjen ympärille, joissa papit eivät tee alttariyhteistyötä seurakuntien kanssa, syntyy välttämättä jännitteitä kirkon ja paikallisseurakuntien kanssa.
Kokonaisuudessa on Luoman mukaan kaksi keskeistä ongelmaa. Niistä ensimmäinen on se, että järjestöjen messuja toimittavat papit, jotka eivät ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja.
— Monet heistä ovat muualla papeiksi vihittyjä eikä heillä ole meidän kirkossamme pappisoikeuksia. Silloin on kysyttävä, minkä kirkon toimintaa nämä järjestöt ylläpitävät Suomessa? Mikä kirkko toimii meidän kirkkomme sisällä?
TÄMÄ ONGELMA tulee Luoman mukaan vastaan suhteissa Inkerin kirkon kanssa: monet nyt mainituista papeista ovat saaneet pappisvihkimyksensä juuri Inkerin kirkossa.
— Asiasta on sekä järjestöjen että Inkerin kirkon kanssa pitkään puhuttu. Ne ovat toistuvasti toimineet sopimuksen vastaisesti eikä ratkaisua ole löydetty. Minkä piispan kaitsennassa nämä ulkomailla vihityt, mutta Suomessa ja järjestöissä toimivat papit ovat?
Järjestöistä käsin on joskus toivottu erillisiä Suomen kirkon pappisvihkimyksiä, joissa vihittävinä olisi vain miehiä. Koska asiat näyttävät nyt olevan pahasti solmussa, olisivatko ne kaikkine ongelmineen silti yksi tie ulos, jotta rauha kirkossa säilyisi paremmin?
Luoma ei pidä erillisvihkimyksiä mahdollisina.
— Minusta sellaisia ei voida toteuttaa. Jos joku piispoista suostuisi erillisvihkimyksiin, samalla hän hyväksyisi sen, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätös naisten vihkimisestä papeiksi ei ollut oikea ja että siksi nainen ei voi toimia pappina, Luoma toteaa.
Luoma pitää erillisvihkimysten tavoin ongelmana myös sitä käsitystä pappeudesta, joka hänen mielestään on edellä mainituissa konservatiivisissa järjestöissä yleistynyt. Ja juuri tässä viran teologiassa törmätään hänen mukaansa toiseen keskeiseen ongelmakohtaan.
— Siellä näyttää vallitsevan vahvasti individualistinen näkemys pappeudesta. Siinä sisäinen kutsu virkaan, vocatio interna, on olennainen. Mutta se ei riitä: tarvitaan myös ulkoinen kutsu, vocatio externa: myös kirkon on haluttava, että joku henkilö vihitään papiksi. Ja meidän kirkkomme osalta tämä ulkoinen vokaatio näiden pappien kohdalla puuttuu.
Vihkimyksistä ei Luoman mukaan saa tulla keino
akiertää Suomen kirkon ordinaatiolinjausta, jossa erillisvihkimyksiä ei tunneta.
SINÄNSÄ PAPPISVIHKIMYKSEN saaminen ulkomaisessa kirkossa ei ole Suomen kirkon näkökulmasta mitään uutta tai ihmeellistä. Sellaista on jossain määrin tapahtunut vuosikymmenien varrella. Viime vuonna piispainkokous linjasi, että ulkomaisessa kirkossa pappisvihkimystä hakevan tulee tuntea kyseinen kulttuuri ja hallita paikallinen kieli vähintään tyydyttävästi niin, että hän kykenee työskentelemään ilman tulkin apua.
Kriteeristön mukaan papiksi vihittävän tulee lisäksi asua ja työskennellä päätoimisesti kumppanikirkon palveluksessa työalueella vähintään vuoden ennen papiksi vihkimistä. Työskentelyn tulee jatkua yhtäjaksoisesti ja päätoimisesti vähintään kaksi vuotta vihkimyksen jälkeen.
Luoma muistuttaa myös, että ulkomailla vihityille on voitu myöntää pappisoikeudet Suomen kirkossa.
Vihkimyksistä ei Luoman mukaan saa tulla keinoa kiertää Suomen kirkon ordinaatiolinjausta, jossa erillisvihkimyksiä ei tunneta.
— Jos nyt esimerkiksi järjestöjen kesäjuhlilla vihittäisiin pappeja, siinä pointtina voisi olla juuri se kiertäminen. Silloin piispa antaisi hyväksyntänsä sille, että näin voi menetellä.
Joissakin herätysliikkeissä on erilaisista pettymyksistä johtuen yleistynyt narratiivi, että niiltä ollaan kirkossa viemässä tilaa ja toimintamahdollisuuksia seurakunnissa kavennetaan. Luoma haluaa torjua tällaiset arvelut.
— Herätysliikkeissä voidaan ilmeisesti ajatella esimerkiksi niin, että ”nyt meitä ollaan savustamassa ulos, ei anneta toimitiloja” ja niin edelleen. Tällainen ei ole kirkon johdon tai piispojen tarkoitus.
Ainoa pyrkimys on Luoman mukaan saada epäselvään ja hankaluuksia synnyttävään tilanteeseen selkeyttä: minkä kirkon pappeja toimii Suomen kirkon sisällä.
— Messuyhteisöt toimivat yhteistyössä paikallisten seurakuntien kanssa. Ongelma se on silloin, jos se rakentuu sen varaan, että messun voi toimittaa vain pappi, joka on mies.
Luoma muistuttaa, että järjestöjen ja kirkon välillä tehdyssä perussopimuksessa pitäisi pysyä.
ERÄÄT TÄSSÄ kontekstissa käsitellyistä herätysliikejärjestöistä ovat kirkon virallisia lähetysjärjestöjä. Mitä lisäseurauksia jännitteisestä nykytilanteesta voi olla erityisesti kirkon lähetystyölle?
Luoma muistuttaa, että järjestöjen ja kirkon välillä tehdyssä perussopimuksessa pitäisi pysyä.
— Kirkolla olisi selvitettävänään paljon isoja asioita, mutta nyt aikaa menee tällaisten jännitteisten asioiden setvimisen. Totta kai nykyisessä lähetystyön toteuttamisen järjestelmässä on omat hyvät puolensa, mutta sitäkin pitää arvioida.
Luoma muistuttaa myös, että jokainen seurakunta on vapaa valitsemaan omat lähetystyön kannatuskanavansa.
— Ei ole sanottua, että vapaaehtoisen lähetystyön tuen määrä olisi muissa järjestelmässä pienempi.
Lähetysjärjestöt edustavat lähetystyössä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Luoma toteaa tästä lähtökohdasta, että kun maailmalta tulee kirkollemme kummastuneita järjestöjä koskevia kyselyitä, on pakko kysyä, mikä on mennyt pieleen.
— Tästä oli kyse viime vuonna, kun piispainkokous pohti, onko kirkolliskokoukselle esitettävä kahden lähetysjärjestön virallisen aseman poistamista kirkon lähetysjärjestöinä.
”Tänä päivänä voi kuulla epäilyjä siitä, voiko nainen tai naisen vihkimä pappi ylipäätään olla oikea pappi.”
KUN KIRKOSSA ja järjestöissä ollaan tässä nykyisessä tilanteessa, mikä olisi arkkipiispan mielestä oikea tie eteenpäin? Hän viittaa edellä mainittuihin pääongelmakohtiin.
— Mistä syntyy tarve hakea pappisvihkimystä toisesta kirkosta tai erillisvihkimyksiä? En ole tähän saanut tyydyttäviä vastauksia, Luoma sanoo.
Vaikka kyse on tietenkin naisten pappeudesta, arkkipiispa kyselee, miksi miesten ja naisten yhteisvihkimys olisi teologisesti väärin? Liikkeissä ei arkkipiispan käsityksen mukaan torjuta miehiä, jotka on vihitty papeiksi ordinaatioissa, joissa mukana on myös naisia. Miksi katsotaan tarpeelliseksi kieltäytyä yhteistyöstä pappisvihkimystä hakevien ja papiksi vihittyjen naisten kanssa?
— Toiveeni järjestöille on, että niiden teologian maistereita kannustettaisiin hakemaan vihkimyksiä omasta kirkosta. Siihen annetaan yleensä vastaukseksi, että kyse on omistatunnoista. Mutta sen jälkeen asiasta vaan on niin hankala enää keskustella. Kyseessä näyttääkin olevan oman vakaumuksen demonstraatio. Mutta eikö pappisvihkimyksen saaminen kirkosta olisi vielä merkittävämpää, kuin oman näkemyksen demonstrointi?
Luoma kertoo virkakysymyksessä esiintyvän yksittäistapauksissa myös varsin radikaalia ajattelua.
— Tänä päivänä voi kuulla epäilyjä siitä, voiko nainen tai naisen vihkimä pappi ylipäätään olla oikea pappi. Tulee mieleeni, onko niin, että kaikkia vastustuksen argumentteja ei keskustelussa olekaan haluttu sanoa ääneen?
Ylipäätään Luoman mukaan on hyvin huolestuttavaa, jos kirkon sisällä joku joukko ottaa viran ja sakramentin kirkon järjestyksen vastaisesti omaan haltuunsa.
— Mutta sellainen merkitsee irtautumista siitä, mikä on kirkolle yhteistä.
Tilanne on siis teologisesti ja kirkkopoliittisesti solmussa, melkein takalukossa.
LUOMAN MUKAAN kirkkoa toki saa arvostella, mutta häntä surettaa, jos sen elämässä ei nähdä mitään hyvää.
— Järjestöistä sanotaan, että kirkko on erehtynyt. Kirkko on liian maailmallinen, se ei ole tarpeeksi hengellinen, ja niin edelleen. Olen surullinen, jos vallalla on sellainen henki, jossa kirkon hengelliselle elämälle ei anneta mitään arvoa. Tämä on ikävä seurannainen tästä jännitteisestä tilanteesta. Toivoisin, että kirkossa tunnistettaisiin myös siellä olevaa hengellistä hyvää.
Luoma mietiskelee myös sitä, että menneiden vuosikymmenien kaikuja kuunneltaessa on kysyttävä, minkälainen kirkko sitten olisi ihanne.
— Eihän meidän kirkkomme ole sen kummemmassa tai eri asemassa kuin Pohjoismaiden sisarkirkot, joissa naisten pappeus on paljon vanhempi juttu, samoin samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimiset.
Tilanne on siis teologisesti ja kirkkopoliittisesti solmussa, melkein takalukossa. Luoma korostaa, että kirkon johdon ja piispojen toive on, että kirkkomme pappisvihkimyksiin osallistumisen kautta tilanne jo rauhoittuisi ja normalisoituisi.
— Hyvä yhteistyö säilyisi ja rauhoittuvassa tilanteessa seurakunnat saisivat edelleenkin yhteistyöstä koituvan siunauksen. En vain oikein näe, että mitä muuta nyt olisi tehtävissä. Tämän asian ympärillä on nyt vähän halju tunnelma. Halua ja ymmärrystä on jossain määrin löytynyt. Ja vielä kerran: ketään ei olla ajamassa pois, Luoma painottaa.
OSASSA HERÄTYSLIIKKEISTÄ keskustellaan epävirallisesti siitä, että eri syistä kirkkoon pettyneet yksilöt ja ryhmät ehkä perustaisivat herätysliikkeiden pohjalta tai muuten uuden kirkon.
Luoma on tietoinen näistä puheista ja toteaa, että tässä vaiheessa ne tuskin ovat mitään konkretiaa.
— Toisaalta eivät ne aivan vaillakaan konkretiaa ole. Mutta mihin se keskustelu kehittyy, sitä on mahdotonta sanoa.
Luoma ei usko, että monet ihmiset herätysliikkeissä olisivat ollenkaan innostuneita ajatuksesta irtautua omaksi kirkoksi.
— Pidän tätä retoriikkaa kirkosta lähtemisestä ja uuden kirkon perustamisesta vähän yliampuvana. On myös muistettava, että hajaantumisvaara on olemassa myös järjestöissä. Se vaara ei koske niinkään kirkkoa.
Jos järjestöt joskus perustaisivat uuden kirkon, ei Luoman mukaan olisi mitenkään taattua, että edes herätysliikkeiden väen enemmistö niihin liittyisi.
— Historian pitkässä jatkumossa on niin, että herätysliikkeet ja niiden järjestöt ovat halunnet pysyä kirkon sisällä. Siinä mielessä olisi sääli, jos niiden positiivien anti jäisi kokonaan saamatta. Kysymys on yksittäisten ihmisten ratkaisuista. Jokainen ero on kirkon kannalta valitettavaa. Toisaalta, kyllä meidän kirkkomme laajassa mitassa koko ajan myös liitytäänkin.
Kaiken jälkeen: nykyiseen epäselvyyteen olisi Luoman mukaan saatava selvyys, koska tilanne alkaa olla tavattoman hämmentävä.
— Värikkäät narratiivit ja kärkevä retoriikka ovat tässä yhteydessä aivan tarpeettomia. Hajoamispuheet ovat itsessään hajottavia, Luoma toteaa.
Hänestä myös järjestöissä olisi tärkeää katsoa tulevaisuuteen.
— Näin varsinkin siitä näkökulmasta, että niissä voitaisiin ajatella, että pappiskutsumusta tuntevat teologit pyytäisivät vihkimystä kirkkomme tavanomaisen järjestyksen mukaisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvihkimyksissä, arkkipiispa Tapio Luoma sanoo.
Lue myös:
Piispa Repo: Pietarin-vihkimysten jälkeiset neuvottelut järjestöjen kanssa jatkuvat edelleen
Yhteinen paine ajaa herätysliikejärjestöjä yhteisrintamaan
Kansanlähetyspäivillä tunnettiin surua siitä, miten lähetysjärjestöä nykyisin kohdellaan
Ilmoita asiavirheestä