Professori (emeritus) ja herätysliiketutkija Jouko Talosen mukaan tämänhetkisessä kirkon johdon ja toisaalta konservatiivisten herätysliikkeiden välisessä jännityksessä on paljon samaa, kuin aikaisemminkin on ollut. Mutta jotakin uutta ja merkittävääkin on ilmassa.
— Uutta on se, että nyt 2020-luvulla kirkollinen tilanne on konservatiivisten herätysliikkeiden näkökulmasta niin haastava, että nyt liikkeissä vakavasti mietitään, jatketaanko kirkossa, vai ei. Avioliittokäsitys ja viime kevään tapahtumat piispojen ohjeineen loivat kentälle uuden asetelman, joka on puhuttanut liikkeissä ja seurakunnissa, Talonen sanoo.
Viime kevään tapahtumilla hän viittaa piispoilta tulleeseen pastoraaliseen ohjeeseen, joka ohjeisti avioliittoon vihkimistä tai siunaamista pyytävien, samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä. Ohjeeseen vastasivat julkisuudessa kannanotollaan monet konservatiiviset herätysliikejärjestöt, joihin kuuluivat Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistus (Sley), Suomen Raamattuopisto, Laestadianernas Fridsföreningars Förbund, Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland, Lähetysyhdistys Rauhan Sana, Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistys, Suomen teologinen instituutti (STI), Esikoiset ry, Lähetysyhdistys Kylväjä, Uusheräys ja Paavalin synodi.
Järjestöjen yhtenäisyys muistuttaa 70-luvun kansankirkon vanhan papiston teologista yhtenäisyyttä.
UUTTA HERÄTYSLIIKKEIDEN lähentymisessä on Talosen mukaan myös se, että monet evankelisuuden ja viidesläisyyden vanhat jännitteet vaikuttavat poistuneen.
— Samalla muutenkin tällainen luterilaiseen tunnustukseen sitoutumien on tässä kontekstissa kaikissa liikkeissä nyt jotenkin aitoa. Samalla halutaan toki pitää kiinni myös herätysliikkeen omasta perinteestä. STI:ssä vuosikymmenien mittaan syntynyt yhteys ei ole keinotekoista: siinä on myös teologisia edellytyksiä. Toki tietysti joka liikkeessä on myös yksittäisiä opponentteja tälle kehitykselle.
Talosen mukaan myös liikkeiden johdon tasolla näkyy uudella tavalla järjestöjen yhtenäisyys.
Voiko kyse olla vain siitä, että teologisesti ja hengellisesti kohtalaisen erilaisia herätysliikkeitä ja niiden järjestöjä yhdistäisikin lähinnä ”yhteinen vihollinen”? Riittääkö pienin yhteinen nimittäjä yhteyden luomiseen?
Talosen mukaan jonkin asian yhdessä vastustaminen ei riitä. Esimerkiksi tunnustuksellisten pappien Paavalin synodin pohjalta ei hänen mukaansa syntynyt lopulta erityisen laajaa yhtenäisyyttä.
— Lähetyshiippakunnankin ulkopuolelle jäi paljon teologisesti samankaltaisia voimia. Pelkkä yhteinen vastustuksen kohde ei siis riitä.
— Nyt yhteyttä lisääville järjestöille teologista liimaa suovat kuitenkin yhteinen näkemys Raamatusta ja sen auktoriteerista ja vanhurskauttamisopista, sekä virka- ja avioliittokysymyksestä sinänsä. Yhteiset asetelmat ja kirkon tilanne ovat yhdistäneet. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, on myös opillista lähentymistä.
Talonen muistuttaa, että 150 vuoden herätysliikehistorian vuoksi jää lähentymisestä huolimatta kuitenkin edelleen paljon kysymyksiä, joissa on järjestöjen kesken selvästi keskusteltavaa. Silti: aitoa lähentymistä on hänen mukaansa tapahtunut.
— Tiettyjä yhteisiä teologisia nimittäjiä järjestöillä siis kyllä on. Monet niistä jatkavat ikään kuin 70-luvun kansankirkon ja silloisen, eri taustoilta tulleen vanhan papiston teologista yhtenäisyyttä. Se, mitä silloin pappien ja seurakuntien kesken koettiin, jaetaan nyt järjestörintamalla uudella tavalla.
Kirkkohistorian valossa nykytilanteessa on paljon tuttua.
TALONEN TARKASTELEE tapahtumia herätysliiketutkijan perspektiivistä. Siinä, mitä liikkeissä nyt tapahtuu, on tiettyjen uutuuksien ohessa myös paljon ennestään tuttua. Hän mainitsee eräitä 1900-luvun jälkipuoliskolla tapahtuneita kirkollisia liikehdintöjä.
— 1950-luvulla lundilaiskiistan jälkeen Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä pyrki luomaan herätysliikerintamaa. Asiat tapahtuivat silloin lähinnä Tiililän Teologia ja Kirkko -lehden ja joidenkin kokoontumisten ympärillä. Lestadiolaisuus oli näistä keskusteluista pääosin sivussa.
Tiililän projekti kariutui Talosen mukaan lähinnä evankeliseen liikkeen ja viidesläisyyden välisiin opillisiin eroihin kasteesta ja vapaasta ratkaisuvallasta.
— Erot näissä opinkohdissa olivat silloin liian suuria. Mukana oli kuitenkin yksityishenkilöitä eri herätysliikkeistä.
Toisena nykytilanteen kannalta relevanttina vaiheena Talonen pitää herännäisyyden muutosta 1950-luvun lopulta alkaen.
— Herännäisyyden malmivaaralaisen siiven valta-aseman jälkeen eivät kansankirkon roolia painottaneet körtit kuitenkaan lähteneet Tiililän ohjelmaan mukaan. Olavi Kares ja Tiililä etääntyivät myös teologisesti.
Sotien jälkeisessä asevelipapistossa taas oli Talosen mukaan eri herätysliikkeistä lähtöisin olevia miehiä, mutta niinpä liike oli myös teologisesti jakautunut.
1960-luvulla oli uuspietistisiä tai myöhemmin viidesläisiksi kutsuttuja herätyksiä. Uusia järjestöjä syntyi.
— Oli Raamattu ja tunnustus -liikehdintä. Vanhat körttiläiset olivat huolestuneita kirkon kohtalossa nousevan vasemmistolaisuuden puristuksessa. Evankeliset taas olivat huolissaan tunnustuksesta. Ja Paavalin synodi alkoi koota naispappeuden vastustajia.
Lyhyessä kirkkohistoriallisessa jatkumossa nykytilanne ei siis ole Talosen mukaan sinänsä mitenkään uusi.
— STI on osa samaa jatkumoa ja Lähetyshiippakuntakin koostuu eri herätysliikkeiden jäsenistä.
”Kukaan ei osaa sanoa, mikä tilanne mahdollisen uuden kirkon kanssa voisi olla viiden vuoden päästä.”
SYNTYYKÖ HERÄTYSLIIKKEIDEN keskuudessa maahan uusi luterilainen kirkko? Muutamissa liikkeissä, kuten LFF-lestadiolaisuudessa ja ilmeisesti viidesläisyydessäkin ajatuksesta on jopa keskusteltu, mutta mielipiteet ovat olleet jakautuneita. Vastaavien järjestöjen johto ei eräissä tapauksissa ole pitänyt asiaa mahdottomana, vaikka mitään päätöksiä ei ole toistaiseksi tehtykään. Toisaalta Sleyssä asiaa ei ilmeisesti kannateta.
Piispat ovat koko ajan korostaneet ehdottomasti kaikkien yhteistä kirkkoa, jossa kaikille pitäisi olla tilaa.
Tilanne järjestöissä on siis auki, mutta se, että asiasta kuitenkin käydään herätysliikkeissä jonkinlaista debattia, kertoo jotakin tilanteen vakavuudesta.
Talonen ei ryhdy asiassa ennustajaksi, vaan toteaa tutkijana asian arvioimisen hyvin vaikeaksi.
— Kukaan ei osaa sanoa, mikä tilanne mahdollisen uuden kirkon kanssa voisi olla viiden vuoden päästä. Kuten sanottua, nyt tilanteessa on samoja elementtejä, kuin esimerkiksi aiemmin Paavalin synodissa. Järjestöjen yhteinen adventtitapahtuma on vietetty ja nyt ovat tulossa yhteiset Paastonajan kirkkopäivät. On myös pidetty yhteinen teologinen symposiumi ja muita kokoontumisia.
Talosen arvion mukaan kirkkokysymyksessä liikkeissä mietitään edelleen erilaisia vaihtoehtoja.
— Jotakin ainutlaatuista uutta on nyt kyllä menossa, mutta en osaa sanoa, mihin se johtaa.
Tutkijan näkökulmasta Talonen pohdiskelee, millä voimin tuollaisessa mahdollisessa kirkkoprojektissa sitten kenties edettäisiin.
— Olisiko se kolmio Sley—Raamattuopisto—Kansanlähetys, vai olisiko siinä esimerkiksi kahdeksan konservatiivista liikettä? Vai olisiko jopa sellainen kombinaatio, jossa mukana olisi myös kirkosta jo irronnut Lähetyshiippakunta. Se on liikkeiden sisälläkin hyvin avoin kysymys, Talonen arvioi.
Hän korostaa kuitenkin, että kukaan ei tiedä lopullista prosessia. Jotakin voi tapahtua, tai mitään sen kummempaa ei tapahdu.
— Ihmisillä voi olla liikkeiden sisällä myös erilaisia tavoitteita. Joskus aiemmin erilaisissa kirkollisissa rintamissa ehkä hallitsi yhteinen vihollinen ja sen torjunta. Mutta aikaisemmat yhteistoiminnat eivät ole etsineet näin syvää yhteyttä. Jotakin ainutlaatuista tässä kyllä on.
Suurin este uuden kirkon luomisessa on Talosen mukaan luterilainen kansankirkollinen perinne.
TEOLOGISET SYYT ja raha ovat keskeisiä tekijöitä, jos järjestöissä harkittaisiin uuden kirkon perustamista. Uusien organisaatioiden rakentaminen yksinkertaisesti maksaa rahaa. Ja sitä herätysliikkeillä on harvoin käytössään mitenkään liikaa.
Talonen toteaa, että osa järjestöistä on jo pitkään ollut taloudellisesti varsin itsenäisiä, jolloin rahanpuute ei olisi suurin este asiassa.
— Toisilla järjestöillä taas talous on niin heikoissa kantimissa, että niiden on pakko kehittää omavaraisuutta.
Suurin este mahdollisen uuden kirkon luomisessa on Talosen mukaan luterilainen kansankirkollinen perinne: kaikki kuuluvat samaan kirkkoon.
— Isien kirkon vuosisatainen perinne on edelleen varsinkin maaseudulla vahva. Se on suurin este uusien kirkkojen perustamiselle. Varsinkaan herätysliikkeiden maallikot eivät yleensä mieti tuota asiaa teologisesti. Kansa maaseudulla ei lähde uuden kirkon asiassa seuraamaan kovin pian.
Sen sijaan liikkeiden teologisesti tiedostava teologinen avantgarde saattaisi Talosen mukaan tilanteen kärjistyttyä lähteä uutta kirkkoa luomaan.
— Vanhempi yli 60-vuotias väki tuskin lähtisi suurin joukoin mukaan, heille tällainen on vaikea asia. Mutta sitä nuorempi sukupolvi tekee luultavasti jotakin uutta. Tämä on siis paitsi kirkko-opillinen, myös ikä- ja sukupolvikysymys. Me elämme nyt aivan erilaisessa maailmassa myös kirkollisesti, kuin vielä 1970-luvun yhtenäiskulttuurissa. Kansankirkko ei merkitse tänään monille nuorille hengellisessä mielessä yhtään mitään.
Talonen huomauttaa myös, ettei liikkeissä myöskään voida ylhäältä komentaa ketään jäsenyysasioissa, kirkkoonhan kuulutaan ja siitä erotaan yksilöinä.
”Herätysliikeväen keskuudessa vanha esivaltainen piispojen kunnioitus on heikennyt, jopa kadonnut.”
NÄISSÄ KIISTOISSA piispat ovat vuosien ajan korostaneet kirkon ykseyden merkitystä. Kirkko ei varmasti ole ajamassa ketään ulos, vaikka kirkkopoliittinen tilanne kirkon ja järjestöjen välillä näyttää koko ajan kärjistyneen. Tästä huolimatta ilmeisesti juuri piispat ovat konservatiivisten herätysliikkeiden näkökulmasta saaneet osakseen kritiikkiä.
Talonen arvioi tapahtunutta kehitystä.
— Vastaavien hiippakuntien piispat ovat tänä vuonna kieltäneet Sleyn messuissa ehtoollisen vieton Seinäjoella ja Porissa. Sley taas on ilmoittanut, että messutoiminta jatkuu. Esimerkiksi nämä tapaukset osoittavat, että piispuus on järjestöjen näkökulmasta myös vallankäyttöä.
Tästä on Talosen mielestä seurannut, että herätysliikeväen keskuudessa vanha esivaltainen piispojen kunnioitus on heikennyt, jopa kadonnut.
— Siksi tässä tulee asiaa seuraavalle vähän sellainen reformaatioajan tunnelma: jotakin reaktioita tulee.
Talonen arvioi myös, että piispuuden arvostus Suomessa olisi muutenkin muuttunut.
— Samaan aikaan kun viime vuosikymmenien aikana piispuuden merkitys kirkossa on korostunut, kun piispojen liturgiset asut ja heidän roolinsa kuvastavat tätä muutosta, he eivät enää näytä olevan maalliselle esivallalle tai politiikoille sellaisia auktoriteetteja, kuin joskus ennen.
”Virkakysymyksessä olisi voinut olla Kiinan ja Hongkongin kaltainen järjestely: ”Yksi maa, kaksi järjestelmää.””
MITÄ PITÄISI kirkkohistorian tutkijan näkökulmasta nyt tapahtua, että kirkko pysyisi yhtenäisenä ja repeämiset estettäisiin?
Talonen arvioi tilanteen menneen nyt jossain määrin liian pitkälle. Siksi kirkon ja näiden liikkeiden sekä järjestöjen suhde hänen mukaansa tuskin palaa entiselleen.
— Vielä joitakin vuosia sitten olisin ajatellut, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen ponnen noudattamisen mukaisesti kirkon sisällä voisi olla virkakysymyksessä ja muussa eräänlainen Kiinan ja Hongkongin kaltainen järjestely: ”Yksi maa, kaksi järjestelmää.” Mutta nyt en enää näe sellaista mahdolliseksi, Talonen sanoo.
Kyse on hänen mukaansa liian vahvasti omistatunnoista ja toisaalta myös valtapolitiikasta. Sellaiset tekijät voivat olla hyvin syvästi jakavia. Toisaalta tässä kontekstissa mainittuihin konservatiivisiin herätysliikkeisiin kuuluu hänen arvionsa mukaan korkeintaan ehkä 30 000 — 40 000 luterilaisen kirkon jäsentä. Jos sellainen joukko seurakuntalaisia lähtisi, eihän se Talosen mukaan lopulta paljon painaisi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eroamistilastoissa.
— Kirkon jakautuminen tapahtuisi seurakunta-aktiivien piirissä, ei koko kansankirkossa. Kirkossa on ehkä varauduttukin siihen, että nämä ihmiset lähtevät. Sitä ei kukaan halua, mutta jos niin kuitenkin tapahtuisi, ei se ehkä olisi enää kirkon näkökulmasta niin suuri katastrofi, Jouko Talonen sanoo.
Lue myös:
Yhteinen paine ajaa herätysliikejärjestöjä yhteisrintamaan
Kansanlähetyspäivillä tunnettiin surua siitä, miten lähetysjärjestöä nykyisin kohdellaan
Arkkipiispa Tapio Luoma: ”En näe, että tällä ohjeella olisi kävelty kirkolliskokouksen yli”
Pääkirjoitus: Kirkon avioliittokäsitys muuttui yhtäkkiä avoimeksi
Kirkon ja konservatiivisten järjestöjen suhde on vaakalaudalla
Ilmoita asiavirheestä