Jo useiden vuosien ajan on monien herätysliikepohjaisten järjestöjen ja virallisen kirkon johdon välinen jännite kiristynyt. Taustalla ovat lähinnä virka- ja avioliittokysymykset. Kyse on siis Raamatun ja kirkon opin tulkinnasta.
Naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyviä teologeja ei enää vihitä papeiksi. Tämä on johtanut pappisvihkimyksen pyytämiseen Inkerin kirkosta ja muualtakin. Seurauksena on ollut uusia kiistoja kirkon kanssa.
Kirkon johdon näkökulmasta järjestöt ovat rikkoneet kirkon päätöksiä vastaan. Järjestöissä taas on koettu, että niiden elintila kirkossa kapenee. Tämä on houkutellut järjestöjä lisääntyvään keskinäiseen yhteistyöhön. Jopa uudesta kirkosta on kuiskuteltu.
Kotimaa selvitti missä mennään.
SUOMEN RAAMATTUOPISTON säätiön toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen on yksi monista järjestöjohtajista, jotka viittaavat yhteistyön varhaisena sylttytehtaana Suomen Teologisen Instituutin (STI) kohtaamisiin.
– Vanhoillislestadiolaiset ja körtit ovat pysyneet poissa, mutta muille herätysliikkeille STI on ollut merkittävin yhteinen ponnistus, mitä on saatu aikaan.
Hän toteaa STI:n muodostuneen herätysliikkeiden neuvonpidon, keskinäisen jakamisen ja konsultaation paikaksi.
Oma mielenkiintoinen kuvionsa herätysliikejärjestöjen uudessa lähentymisessä on niiden teologinen moninaisuus. Varsinkin uuspietismi tai viidesläisyys, ja toisaalta hyvin tunnustuksellinen evankelisuus ovat olleet teologisesti erilaisia.
– Kehitystä on tapahtunut molemmin puolin. Itse ajattelen myös, että Sleystä on tullut vahvemmin herätyskristillistä. Uskoontulo on nyt laillinen termi myös Sleyn puolella.
Viidesläisyydessä taas luterilaisuuden aarteita on Vartiaisen mielestä ruvettu arvostamaan entistä enemmän.
– Viidesläisyydessä on iso muutos, että yhä useammin Jumalan lahjat ajatellaan lahjoitettavan kasteessa.
Järjestöjen kirkkosuhde on Vartiaisen mukaan tällä hetkellä yleisesti ottaen jännitteisempi kuin ennen.
– Kirkolta on tullut potkuja ja rajoituksia. Siksi entistä vähemmän siltä odottaa mitään sen kummempaa. Tilaa me toivomme ja sitä, että meidän hengellisyyttämme kunnioitettaisiin. Ja että kirkko itse pysyisi katekismus-luterilaisuudessa.
Vartiainen pohdiskelee myös jumalanpalvelusyhteisöjen asemaa. Kirkon johdon ilmapiiri on hänestä muuttunut entistä rajoittavammaksi. Hänestä on surullista, että ehtoollisen armonväline ja Jumalan sanan opetus haluttaisiin kieltää.
– Eikö piispoilla ja kapituleilla ole muuta tekemistä, kuin rajoittaa uskonelämää? Ja miten nopeasti nuorista uudistajista onkin tullut pykäliä ja kurinpitoa korostavia virkahenkilöitä. Suvaitsevaisuus on poissa, kun he saivat vallan. Muut ovat vain potentiaalisia uhkia, Vartiainen suree.
KANSANLÄHETYSOPISTON REHTORI Niilo Räsänen kertoo, että järjestöjä yhdistää selkeästi huoli ja hätä yhteisestä kirkosta ja siitä, minne se on menossa.
– Toivomme edelleen, että piispat tarkistaisivat kantaansa ja tekisivät tässä avioliittoasiassa parannuksen. Kyse on vakavasta asiasta, ehdottomasti pelastuskysymyksestä.
Mitä järjestöt sitten voisivat yhdessä tehdä enemmän?
– Minulla ja järjestöillä ei ole tarvetta kehitellä mitään uutta ja ihmeellistä. Huoli on yhteinen ja se meitä yhdistää.
Kansanlähetys kuuluu niihin järjestöihin, jotka ylläpitävät jumalanpalvelusyhteisöjä. Onko niissä kasvavalla sukupolvella enää erityistä suhdetta omiin kirkon paikallisseurakuntiin?
– Jos paikallisseurakunnassa on hyvä tunnustuksellinen opetus, on hyvä, jos nuoret sinne kotiutuvat. Jos se taas on liberalisoitunut ja Raamattuun ei uskota Jumalan sanana, ei sinne tee mieli nuoria edes rohkaista. Toki jokainen päättää itse, emmekä me tiedä, missä kaikki käyvät.
Jos suhde kirkkoon edelleen vaikeutuu, syntyykö järjestöjen kesken uusi kirkko?
Räsänen pohtii, että se on mahdollista. Samalla hän muistuttaa, että järjestöt eivät kuulu kirkkoon, vaan yksilöt. Kansanlähetyksessä päätöksiä ei ole vielä tehty.
– Kovasti ihmisten kesken kyllä käydään erilaisia keskusteluja ja kaikki vaihtoehdot näyttävät olevan pöydällä. Paljon kysellään, miksei mitään tapahdu ja mitä pitäisi tehdä. Osa on kirkosta jo lähtenyt, osa on liipaisimella ja osa ei meinaakaan lähteä. Samalla järjestö odottaa selkeää linjausta.
JUHANA TARVAINEN työskentelee Sleyn kotimaantyön johtajana. Myös hän viittaa järjestöjen yhteistyöhakuisuudessa niihin kontakteihin, joita STI:ssä on syntynyt.
– Siellä on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut yhteisiä koulutuspäiviä. Ei millään järjestöllä rahkeet enää riitä yksin sellaiseen.
Tarvainenkin huomauttaa, että järjestöissä koetaan kirkollisen kentän paine ja yhteiskunnan muutos samankaltaisesti.
– Vertaistuki järjestöissä on toimivaa.
Mikäli järjestökenttä yhteisten uhkien edessä tiivistyy, on Tarvaisenkin mukaan tiedostettava erot ja taustat. Hän toteaa, että evankelinen liike ei ole ollut pietistinen, kuten viidesläiset liikkeet. Mutta teologiset muutoksen tuulet ovat puhaltaneet.
– Aiemmin oltiin poteroissa. Mutta viidesläiset ovat muuttuneet evankelisemmiksi, kasteen armoa korostetaan ja koko maailman autuus ei ole enää vierasta. Puhetta ratkaisukristillisyydestä en ole enää toviin kuullut viidesläisyydessä.
Vastaavasti evankelisuudessa esimerkiksi puhe armolahjoista on Tarvaisen mukaan lisääntynyt.
– Mitään oppikeskusteluja ei ole käyty. Nämä ovat kokemusperäisiä asioita.
Myös Sleyn jumalanpalvelusyhteisöt ovat Tarvaisen mukaan osa globaalia ilmiötä. Yhteisöissä menee Tarvaisen mukaan hyvin. Väkimäärä on lisääntynyt.
– Kaikki eivät ole mitään kantakirjaevankelisia. Ihmisiä on tullut paikallisseurakunnista ja vapaista suunnista. Ja joukossa on myös Lähetyshiippakuntaan pettyneitä.
Kilpailutilannetta paikallisseurakuntien kanssa ei Tarvaisen mukaan ole.
– Jos jonkun hengellinen koti on siellä, on se meistä vain hieno juttu.
Johtavatko teologia ja kirkkopolitiikka yhteisöissä joskus siihen, että kirkosta irrottaisiin? Tuntevatko uudet polvet yhteisöissä ja paikallisseurakunnissa enää toisiaan?
Tarvainen pitää kysymystä ainakin osittain aiheellisena.
– On tehtävä työtä, että hengellistä kuilua näiden välillä ei pääse syntymään.
Tarvaisen mukaan kirkon jäseninä on pysyttävä. Hän viittaa myös siihen, että yhteisöt ovat hieman kuin katolisen kirkon sääntökunnat.
– Eivät nekään ole erillään katolisesta kirkosta. Samoin herätysliikkeet ovat osa kirkkoa, eivätkä niiden messut ole paikallisseurakunnilta pois.
Tarvainen korostaa kirkon jäsenyyden ohessa myös paikallisseurakuntien roolia yhteistyökumppanina asioissa, joihin järjestöillä ei ole resursseja.
Me pysymme kirkossa kaikesta huolimatta niin kauan, kun pois ajetaan.
VARSIN TIUKKOJA puheenvuoroja kirkon linjanvedoista on viime vuosina kuultu myös esikoislestadiolaisesta herätysliikkeestä. Se jakautui vuonna 2016 kahtia. Kirkon yhteyteen jääneen Esikoiset ry:n tiedotusvastaava Eero Nieminen toteaa, että muiden herätysliike- ja lähetysjärjestöjen kanssa on entistä enemmän yhteisiä näköaloja.
– Isoissa linjakysymyksissä saamme yhdessä äänemme paremmin kuuluville. Yhteistyötä ei ole paljon, mutta koulu- ja avioliittokysymyksissä olemme löytäneet toisemme.
Nieminen on ollut kirkolliskokousedustaja. Kontakteja ja suhteita eri herätysliikkeisiin on syntynyt Turussakin. Niemisen mukaan esikoiset saavat käyttöönsä seurakuntien tiloja. Yhteistyö seurakuntien kanssa siis pelaa.
Kirkon linjaukset kuitenkin huolestuttavat.
Tuleeko aika, että herätysliike harkitsisi kirkosta lähtemistä?
– Tiedän, että herätysliikekentässä on myös sellaista innokkuutta, että yhdessä perustettaisiin kirkko. Mutta me olemme kyllä kovin lukkiutuneita nykytilanteeseen. Me pysymme kirkossa kaikesta huolimatta niin kauan, kun pois ajetaan.
Nykyiset johtajat ovat tunteneet toisiaan STI:n kautta jo opiskelijoina.
SUOMEN TEOLOGISEN Instituutin johtaja Soili Haverinen vahvistaa STI:n suuren merkityksen yhteistyön kehtona.
– Jäsenjärjestöjensä yhteistyöelimenä toimiminen on suorastaan jo vuonna 1987 perustetun STI:n dna:ssa, Haverinen sanoo.
Hän kertoo itse havainneensa jäsenjärjestöjen suhteissa 20 vuoden aikana suuren muutoksen.
– Niiden johtajat ovat tavanneet toisiaan hallituksessa kohta 40 vuoden ajan. Myös kirkkopolitiikasta ja suhteesta kirkkoon on keskusteltu kokouksissa paljon.
Haverisen mukaan osuutta järjestöjen lähentymisessä on silläkin, että nykyiset johtajat ovat tunteneet toisiaan STI:n kautta jo opiskelijoina.
Haverinen muistuttaa myös järjestöjen organisaatioiden erilaisuudesta.
– Osa tekee vain sisälähetystä, osa ulkolähetystä, osa molempia. Tämäkin vaikuttaa yhteistyön luonteeseen.
Katolinen kirkko voi saada käyttöönsä Lohjalla kirkon, mutta meiltä kirkkojen ovet suljetaan.
RUOTSINKIELISEN RAUHANSANALAISEN lestadiolaisen järjestön LFF:n (Laestadianernas Fridsföreningars Förbund) toiminnanjohtaja Stig-Erik Enkvist viittaa hänkin Suomen Teologiseen Instituuttiin.
– LFF liittyi siihen vuonna 2017. Yhteistyö muiden kanssa on otettu positiivisesti vastaan.
Herätysliike on Enkvistin mukaan hengellisessä muutoksessa.
– Se on luterilaistunut. Ymmärrämme nykyisin entistä paremmin, mitä sakramentit kristitylle tarkoittavat. Ehkä siksikin etsimme yhteyttä muiden liikkeiden kanssa.
LFF on muiden konservatiivisten liikkeiden tavoin törmännyt siihen, että ”omia” pappeja ei enää vihitä kirkossa.
– Olemme toisten järjestöjen kanssa ajatelleet, että samassa veneessä ollaan. Tunnustus on meille yhteinen ja yhdessä olemme vahvempia.
Koska LFF tarvitsee rukoushuonetoimintaan uusia pappeja, on sen saarnaajia on vihitty papeiksi Inkerin kirkossa. Enkvistin mukaan pappeja ollaan hätätilanteessa valmiita vihkimään jopa itse.
– Tästä liikkeessämme ollaan lähes yksimielisiä. Olen itsekin Inkerin kirkon pappisdiakoni ja kastanut useita lapsia.
Seurakuntien tilojen saaminen esimerkiksi Helsingissä on Enkvistin mukaan vaikeaa.
– Katolinen kirkko voi saada käyttöönsä Lohjalla kirkon, mutta meiltä kirkkojen ovet suljetaan. Tai tilan saamisen ehtona voi olla naispapin hyväksyminen papiksi. Minun on tätä mahdotonta ymmärtää.
Kirkon kehitys on Enkvistin mukaan surullista.
– Jäsenyys kirkossa on jokaisen yksilön oma asia. Mutta kirkon linjauksien tie saattaa joskus tarkoittaa, että meillä ei ole tulevaisuutta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Se on surullista.
Kommentti: Jotain uutta on liikkeellä
Järjestöjen lähentymisessä vaikuttaa olevan toistaiseksi vain vähän konkretiaa. Mutta yhteinen paine ajaa niitä silti yhteistyöhön ja -esiintymiseen. Jumalanpalvelusyhteisöjen Kirkkokansa-yhteisö on vain yksi ajan merkki. Uuden kirkon perustamiselle ei silti juuri ole ääneen lausuttua kannatusta. Teologinen kynnys sille on korkea ja kokemusperäisesti se on Suomessa myös hyvin kivinen tie.
Aika kuitenkin muuttuu nopeasti. Nuoret, paikallisseurakunta-ajattelusta irronneet luterilaisten kristittyjen polvet Suomessa eivät enää tuijota rajoihin, vaan siirtyvät vanhempiaan helpommin erilaisten yhteisöjen, seura- ja kirkkokuntienkin rajojen yli. Missä heidän hengellinen kotisatamansa on oleva? Se voi olla kirkon paikallisseurakunta, uusi kirkko tai uusia kirkkoja, muu kirkko – tai vain erilaisia vapaita luterilaisia tai yhteiskristillisiä yhteisöjä, joissa olo tuntuu ravitsevalta ja turvalliselta.
Ajatus luterilaisen kansankirkon ykseydestä on teologisesti oikein, edistettävä ja kaunis. Yksi tie eteenpäin voisi tietysti olla, että järjestöissä taivuttaisiin kirkon linjauksiin – tai pitäisikö kirkon moniäänisyyttä ongelmakysymyksissä vain aidosti suvaita? Mutta jakautuminen on jo todellisuutta: etäisyys paikallisseurakuntiin kasvaa ja osa herätysliikeväestä on käytännössä jo lähtemässä. Sellainen haastaa luterilaista kirkko-oppia. Ja mikä on itse kirkon asema parin vuosikymmenen kuluttua?
Joka tapauksessa: jotakin uutta kirkossa on nyt liikkeellä. Ja tuomiokapituleissa ei ehkä oikein tiedetä, mitä se on.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä