Äiti oli kuollut. Minä olin hengissä, täynnä uupumusta ja elämänvoimaa. Mitä on tuo elämänvoima, joka niin kirkkaasti piirtyy esiin kuolemaa vasten?
Otaniemen urheilukentällä juoksin itseni läkähdyksiin. Syysaurinko lämmitti, kun makasin lopulta radan syrjässä sykettä tasaillen ja urheilujuomaa hapuillen. Se oli kahden äärimmäisen kokemuksen tiivis hetki: minussa huusi viikkoa aiemmin tapahtunut äidin kuolema ja sitä vasten oma, rajusti sykkivä elämäni.
Jälkimmäinen ei koskaan aiemmin ollut tuntunut yhtä väkevältä tai merkitykselliseltä; kuin kuolema olisi piirtänyt elämän esiin. Äiti oli kuollut. Minä olin hengissä, täynnä uupumusta ja elämänvoimaa.
Perinteisesti ihmiskunta on lähestynyt elämänvoimaa hyvin konkreettisesti ja sijoittanut eri elintoimintoja eri ruumiinosiin.
Esimerkiksi luomiskertomus puhuu elämän henkäyksestä, joka puhalletaan ihmisen sieraimiin. Kun ihminen hengittää, hän on hengissä eli elossa. Toisaalta myös sydäntä on pidetty elämän ensisijaisena lähteenä, koska se pumppaa veren kohisemaan kaikkialle kehoon.
Verenluovuttaja on hengenpelastaja
Vanhassa testamentissa, erityisesti Mooseksen kirjoissa, toistuu ajatus verestä jokaisen elävän olennon elämänvoimana. Kolmannen Mooseksen kirjan uhrilakeja selittävä teksti kieltää syömästä verta, koska elämänvoima paikallistuu juuri jokaisen elävän olennon vereen. Siksi veri tulee säästää uhrimenoihin, siis pyhiin tarkoituksiin.
Sama ajatus kantautui sittemmin juutalaisesta temppelikultista myös kristinuskoon, jossa Jeesuksen veri alettiin ymmärtää elämän antavana uhriverenä, joka vuodatettiin kaikkien puolesta. Ei ole sattumaa, että ehtoollisella nautitaan juuri Kristuksen ruumis ja veri. ”Tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä”, kutsuu pappi seurakuntaa.
Nykyisin vereen suhtaudutaan käytännönläheisemmin, joskin sen elämää ylläpitävä voima tunnistetaan edelleen hyvin. Veripalvelun kampanjoissa verenluovuttajaa kutsutaan hengenpelastajaksi, mikä usein onkin kirjaimellisesti totta. Verenluovuttajan uhraus on pienempi kuin vanhan liiton uhrieläimillä, mutta hyöty sitäkin konkreettisempi.
”Elämänvoima ei ole sisäsyntyistä tai ihmisen itsensä alkuun panemaa. Elämä ei ole kenenkään oma aikaansaannos.”
Elämä ei ole eläjän aikaansaannos
Nykytiedon valossa tuntuu hiukan hassulta pyrkiä sijoittamaan elämänvoimaa menneiden vuosisatojen tapaan tiettyyn ruumiintoimintoon tai -osaan. Meidän huomiomme kiinnittyy enemmän siihen, mikä elämän alkuperä on ylipäätään. Mistä elämän prosessi lähtee liikkeelle?
Tässä suhteessa niin Vanha ja Uusi testamentti kuin nykytulkinnatkin ovat samansuuntaisia: elämänvoima ei ole sisäsyntyistä tai ihmisen itsensä alkuun panemaa voimaa. Elämä ei ole kenenkään oma aikaansaannos. Se on jotain ulkoapäin tulevaa ja vieraaksi saapuvaa.
Psalmissa 49 lauletaan elämän lunnaista, jotka ovat liian kalliit ja jäävät siksi iäksi maksamatta. Tällä viitataan ajatukseen, että olemme olemassa vain rajatun ajan eikä meillä ole hallussa mitään sellaista, millä voisi käydä omasta elämästä kauppaa sen lahjoittajan kanssa.
Samaan ajatukseen liittyen Paavali toteaa ateenalaisille, että Jumala ei tarvitse meiltä mitään, vaan hän itse antaa meille elämän, hengen ja kaiken muun. Siksi emme oikeastaan edes elä itse ja omilla ehdoillamme, vaan ”hänessä me elämme, liikumme ja olemme”.
Elämänvoima vierailulla
Taivun ajattelemaan, että elämää tulee ajatella vieraana, jonka otamme innolla vastaan, johon tutustumme hetken, ja joka usein lähtee jatkamaan matkaa liian aikaisin. Vähän kuin pohjoisen kevät, joka liian nopeasti on taittunut keskikesäksi ja alkusyksyksi.
Tätä kaikkea minä ajattelin viime syyskuussa Otaniemen kentällä maatessani: se ihminen, jonka kautta sain elämän ja jonka kohdussa sydämeni oli alkanut sykkiä, oli kuollut. Minä elin ja hän eli minussa, mutta hänen luotaan tuo elämä-niminen vieras oli jatkanut matkaa. Niin kummallinen, vieras laji on elämänvoima.
Äidin kuoleman jälkeen minussa on vahvistunut ajatus paitsi elämän väliaikaisuudesta ja vieraudesta, myös vieraanvaraisuuden tärkeydestä. Elämää, sekä omaa että toisten, tulee katsella kauniisti ja arvostavasti, sillä se aarre on meillä vain käymässä. Kun sitä katselee kauniisti, siinä voi nähdä ripauksen häntä, joka vieraan on lähettänyt. Ehkä jonain päivänä lähden tuon vieraan perään ja pääsen näkemään, mistä hän oikein tuli.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/2026.
Lue myös Raikkaasti Raamatusta -sarjan muita juttuja:
Raikkaasti Raamatusta: Uskomme rikastuisi, jos pelkäisimme vähemmän
Raikkaasti Raamatusta: Ympäristökriisi on vakava etsikkoaika, jossa olemme Kristuksen kanssa
Raikkaasti Raamatusta: Raamatussa luottamus on totta keskellä vaikeuksia
Raikkaasti Raamatusta: Eroottinen rakkaus on Raamatussa onnea, julmuutta ja arkista elämää
Ilmoita asiavirheestä