Pelko on tietyissä elämäntilanteissa tervettä ja tarpeellista. Jos siitä tulee elämää ohjaava voima, se taipuu vihaksi ja kadottaa elämästä rakkauden.

Saisiko olla mörköjä? Valitettavasti vastaus on kyllä, halusit tai et. Ihmiskunta elää ajanjaksoa, jonka uutistarjonta muistuttaa lapsuuden kokemustani Linnanmäen kummitusjunasta: jotain karmivaa lävähtää kasvojen eteen aina ennen kuin edellinen säikähdys väistyy.

Jos et hoksaa pelätä pahenevaa ilmastokriisiä, voit seurata valtiotason murhatalkoita Gazassa ja Ukrainassa tai miettiä, hyökkääkö Yhdysvallat seuraavaksi liittolaistensa kimppuun.

Samaan aikaan omassa elämässäkin olisi tarpeeksi pelkäämistä: yksi pelkää epäonnistumista, toinen kuolemaa ja kolmas työttömyyttä.

Kaiken tämän keskellä on lähes huvittavaa, että tammikuussa puoli Suomea katseli sydän syrjällään, selviääkö eräs soutaja-seikkailija Atlantilta hengissä kotiin, hankkiuduttuaan omaehtoisesti hengenvaaraan. Samaan aikaan Välimereen hukkui moni epätoivoinen, mutta ilman satelliittipuhelinta, action-kameraa ja tsemppaavia someseuraajia.

Mieleen tulee, että jopa pelkäämisemme on kiusallisen valikoivaa.

Hyvää ja huonoa pelkoa

Raamatussa pelko mainitaan satoja kertoja muun muassa psalmeissa, sananlaskuissa ja evankeliumikirjoissa.

Karkeasti Raamatun pelot voisi jaotella kahteen kategoriaan: positiivisiksi ja negatiivisiksi peloiksi. Ensin mainituista hyvä esimerkki on psalmi 86:11: ”Herra, neuvo minulle tiesi, että noudattaisin sinun totuuttasi. Paina sydämeeni syvälle pyhä pelko nimeäsi kohtaan.” Samanhenkinen on myös paljon siteerattu sananlasku 9:10: ”Herran pelko on viisauden alku.”

Herran pelko on siis viisautta ja jopa pyhää. Tässä merkityksessä pelko on kunnioittavaa suhtautumista, oman pienuuden tunnistamista ja turvautumista itseä suurempaan voimaan.

Toisaalla Raamatussa pelko on arkikokemuksesta tuttua säikähtämistä, jopa paniikkia. Evankeliumien mukaan pelko valtasi niin jouluyön paimenet, myrskyssä veneilleet opetuslapset kuin Jeesuksen haudalle saapuneet naisetkin.

Matteuksen mukaan naiset lähtivät tyhjältä haudalta yhtä aikaa peloissaan ja riemuissaan: pelko olisi lamauttanut, mutta riemu kupli pelon yli ja laittoi jalkoihin vipinää, jotta iloinen sanoma pääsi leviämään. Siksi enkelit kehottivat niin paimenia kuin naisiakin napakasti: ”Älkää pelätkö.” Säikähdys oli ymmärrettävää, mutta sen jälkeen oli syytä toimia, ei lamaantua.

Pelko voi siis olla sekä hyvä että huono asia. Yleensä se on terve reaktio, joka auttaa ihmistä jäämään eloon ja keskittymään oleelliseen. Sen sijaan jos pelko saa kaiken vallan, se lamauttaa järkevän ja tarpeellisen toiminnan.

Pelko on poikkeustila

Pelolla on paikkansa elämän poikkeusoloissa, esimerkiksi taannoisessa koronapandemiassa. Tuntemattoman viruksen edessä toimittiin pelko ja paniikki edellä. Moni silloinen rajoitus tuntuukin nyt erikoiselta tai huvittavalta sähellykseltä. Silti hätäratkaisuilla oli paikkansa: pelko tuntemattoman edessä säästi ihmishenkiä ja poikkeustilasta päästiin siirtymään kohti normaalioloja uuden tiedon myötä.

Pelkoa voisikin verrata tuleen, joka tunnetaan hyvänä renkinä ja huonona isäntänä. Pelon vallassa toimiva ihminen katselee säikähtynein silmin pelkonsa aiheuttajaa ja pakenee. Pako on kuitenkin hallitsematonta, koska pakenija vilkuilee taakseen eikä hädässään keksi, mihin olisi järkevintä suunnistaa. Siksi pelko toimii hyvin vain hetken.

Yhteiskunnassa näkee silti paljon toimintaa, jossa pelko on pysyvästi ottanut isännän roolin. Vahvimmin tämä näkyy muukalaispelossa, joka ilmenee rasismina: itselle tuntematon ulkonäkö, kieli tai kulttuuri aiheuttaa pelkoa ja epämukavuutta. Sen sijaan, että tultaisiin vieraan kanssa tutummaksi ja voitettaisiin pelko, annetaan pelon hallita ja taipua lopulta vihaksi ja halveksunnaksi.

Tällaisilla pelkotiloilla hallitaan nykyään jopa Amerikan Yhdysvaltoja ja puolta maailmaa, mutta ei se vierasta ole Suomessakaan.

”Kun pelko on täyttänyt tehtävänsä, sen tulee Uuden testamentin mukaan väistyä rakkauden tieltä.”

Joskus mietin, että meillä ihmisillä on taipumus varjella myös omaa maailmankatsomustamme pelko edellä. Haluamme säilyttää tietyt mielipiteemme ja käsityksemme silloinkin, kun ne tuntuvat enemmän turvallisilta kuin perustelluilta. Jopa omasta uskosta voi tulla pelolla varjeltava asia, jota uhataan eri suunnilta.

Ehkä uskommekin voisi rikastua vuorovaikutuksesta, jos pelkäisimme vähemmän? Minulle ulospäin hengittävä ja totuutta etsivä usko on pelolla suojeltua rikkaampi ja vahvempi.

Pelko lisää pelkoa ja rakkaus rakkautta

Koska pelko kantaa vain poikkeustilan yli ja muuttuu sen jälkeen taakaksi, ihminen tarvitsee elämäänsä kestävämpiä toiminnan ohjaajia. Tämän tiesi myös ensimmäisen Johanneksen kirjeen kirjoittaja: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.”

Kun pelko on täyttänyt tehtävänsä, sen tulee Uuden testamentin mukaan väistyä rakkauden tieltä. Jos näin ei tapahdu, toimintamme jää epäterveeksi. Tapahtumat eri puolilla maailmaa todistavat vahvasti, että pelko lisää ympärilleen pelkoa ja vihaa, kun vastaavasti rakkaus lisää rakkautta ja hyvää tahtoa.

Jumala ei lähesty ihmistä pelonsekaisesti eikä hänen toimintaansa hallitse paniikki, torjunta tai viha. Hän lähestyy meitä todellisessa olemuksessaan, siis rakkautena, ja kutsuu meitä samaan. Siispä meitä ei ole kutsuttu pelkäämään vaan rakastamaan tätä maailmaa. Ja hän itse suojelee meitä kaikelta, mitä ikinä keksimmekään pelätä.

Kirjoitus on julkaistu Askel-lehdessä 2/2026.

Lue myös:

Raikkaasti Raamatusta: Ympäristökriisi on vakava etsikkoaika, jossa olemme Kristuksen kanssa

Ilmoita asiavirheestä