Vietin viikon Kreetan Pelagiassa. Heti hotellin aulaan astuessani minua tervehti ikoni. Samoin kävi istuessani taksiin. Oikeastaan joka paikka oli kyllästetty uskonnollisella kuvastolla. Ikoneja, pyhimyskortteja tai jopa tulostettuja A4-pyhäinkuvia tuntui löytyvän jokaisen hotellin, ravintolan ja kaupan seinällä. Näinpä rannalla jäätelönmyyntikärrynkin, jonka toiselle reunalle oli teipattu neitsyt Maria, sekä huoltoaseman, jonka myyntipöytä oli verhottu tulostetuin ikoninkuvin.
Selvittäessäni, mistä paikan nimi Pelagia juontaa juurensa, kävi ilmi, että kylämme oli nimetty Pelagia Antiokiolaisen, 400-luvulla eläneen yltiöaskeettisen kilvoittelijan mukaan. Hieman mauttomalta kuulostava hotellimme nimi, ”Chrissy´s Paradise” puolestaan ei viitannut Chrissy-nimiseen omistajaan vaan 1700-lukulaiseen balkanilaiseen uusmarttyyri Chryseen, joka kuoli ottomaanien valtakunnan harjoittamissa kristittyjen sortotoimissa.
Pari vuotta sitten olin Turkissa. Siellä vietin viikon pienemmällä paikkakunnalla meren rannalla, missä myös uskonto näkyi ja kuului osana jokapäiväistä elämää. Minareetin kutsut rytmittivät päivää ja moskeijoiden edessä parveili miesväkeä. Yltiöhygieeniseen Suomeen verrattuna uskonnon läikkyminen maisemaan tuntui virkistävältä.
Uskontojen näkyminen katukuvassa, elämässä ja yhteisöissä on hienoa ja arkitodellisuutta syventävää, miksei kohottavaakin.
SUOMI TUNTUU viimeaikaisissa keskusteluissaan seuraavan ranskalaista neutraaliustavoitetta, jonka taustalla on Ranskan perustuslain ensimmäinen artikla. Siinä Ranskan linjataan olevan sekulaari, tunnustukseton valtio.
Ranskassa tämä laïcité-ihanne on tällä vuosituhannella muuttunut entistä enemmän oikeistopopulistien käsikassaraksi, jolla vastustetaan islamin näkymistä ja kuulumista milloin mihinkin vedoten. Runsaasti on käyty keskustelua esimerkiksi musliminaisten huivista, jonka käyttäminen valtion kouluissa ja esimerkiksi parlamentissa on ollut kiellettyä jo pitkään.
Tietyssä mielessä suomalainen keskustelu kulkee samaan suuntaan. Sekularisaation tavoitteet tuntuvat monessa mielessä toteutuneen. Joulu- ja pääsiäishulinoista on kristinusko symboleineen leikattu monasti kömpelösti pois, Suvivirrestä tapellaan vuodesta toiseen ja esimerkiksi seurakuntien ja koulujen yhteistyötä hankaloitetaan monin tavoin.
Perussuomalaisten painajaisunet Suomessa kaikuvista minareettikutsuista ja vapaa-ajattelijoiden kauhu julkisissa tiloissa esiintyvää kristillistä kuvastoa kohtaan lyövät kättä.
Mutta mitä uskonnoissa oikein pelätään? Ymmärrän mainiosti esimerkiksi kaikille yhteisen katsomusaineen jalot tavoitteet enkä minä sitäkään kannata, että kellekään mitään tuputetaan. Mutta uskontojen näkyminen katukuvassa, elämässä ja yhteisöissä on hienoa ja arkitodellisuutta syventävää, miksei kohottavaakin.
Minä ainakin toivon, että lapseni saisivat elää maailmassa, jossa ikonit vartioivat, muessinit kutsuvat ja kipat, ristit ja huivit saavat näkyä.
Lue lisää samalta kirjoittajalta:
Papin seksipuheet hämmensivät – mutta ketä ja miksi?
Ilmoita asiavirheestä