Olen lopen uupunut kirkkoon hivuttautuneeseen epäilyksen rakastamiseen. Tuntuu, että älylliseltä vaikuttaakseen, on kristinuskon jokaista perusdogmiakin jotenkin kevennettävä, lantrattava siemailijoille sopivaksi. Epäilyksestä on tehty 2000-lukulaisen pseudointellektuellikristillisyyden ykköstoteemi. Usko on luovutettu fundamentalisteille.

Myönnän kärjistäväni, mutta uskon monen tunnistavan, mistä kirjoitan. Uskohan on olemuksellisesti pelottavaa: se on syvää vakaumuksellisuutta ja vakuuttuneisuutta jostain, mitä ei voi jakaa tai järjellä todistaa. Uskossa on aina näin ollen mukana myös poissulkeva ulottuvuus. Sitä ei voi pakottaa eikä patistaa.

Usko on niin pelottavaa, että epäilyksestä lässyttäminen on vakiintunut monen ykkösharrastukseksi. Muistan itsekin paikkaa etsivänä opiskelijana olleeni tavattoman innoissani eksistentialisteista ja romantikoista, jotka korottivat etsimisen löytämisen yläpuolelle, matkan määränpään ohi. Ja toki siinä piilee yhä edelleen suuri viisaus.

Kirkon tulisi kuitenkin olla ensisijaisesti uskovien yhteisö, ei epäilyopisto. Epäilyspuhe on ensinnäkin rajatonta, kuin savolaisvitseissä ikään. ”On se neitseestäsyntyminen ihan mahdollista, mutta ei se nyt välttämättä niin mennyt” ja ”saattoi se Jeesus ruumiillisestikin ylösnousta, mutta mysteeriksihän se jää, että emme me voi mitään tietää”. En tiedä mistä tällainen diipadaapa rantautui kirkkoon, mutta se tuntuu levinneen.

Ja nyt toivon lukijalta tarkkuutta: kannatan ehdottomasti rehellisyyttä ja tahdon rakentaa kirkkoa, missä epäilykselle ja toisinajattelulle on tilaa. Luen ja kuuntelen huomattavasti mieluummin rehellistä epäilijää kuin kerskailevaa ja omavanhurskasta uskovaa. Epäilys ei kuitenkaan ole ihanne tai tavoite. Usko on.

Pahimmillaan epäilyksen muodostuminen tavoitteeksi johtaa siihen, että liturgiasta tulee teatteria. Jos me emme todella yhteisönä usko, että ehtoollisviini muuttuu konsekroitaessa tai Jumalan karitsaa laulaessa, emme usko Jeesuksen olleen uhri syntien puolesta, muuttuvat sanat kiliseviksi ja heliseviksi kuin vasket ja kulkuset ikään.

Epäilykset ovat osa elämää. Joskus on helpompi uskoa, joskus vaikeampi. Siksikin minä toivon, että kun minun on jonain päivänä vaikeampi uskoa, yhteisö ympärilläni uskoisi. Että yhteisön usko kantaisi epäilijää. Että usko voittaisi epäilyksen, niin kuin valo työntää tieltään hämärän.