Jumala ei ole väliintuloja harrastava elämän ulkopuolinen olento, vaan elämän prosessi ja syvä tarkoitus. Jumala ei ole maailmasta erillinen, ylhäällä oleva toimija, vaan elämä itse, sen jatkuva muutos ja kehitys. Jumala on elämän perimäisin energia ja voima, joka kutsuu meitä kohti syvempää ymmärrystä. Jumala tekee tulevaisuuden mahdolliseksi ja kutsuu meitä rakentamaan maailmaa, jossa rakkaus ja totuus kohtaavat. Jumala saa meidät näkemään elämän pyhyyden.
Muun muassa näin teologian dosentti, TT Kari Latvus linjaa juuri ilmestyneen kirjansa Jumala kuvien muutoksessa päätteeksi.
Kirja tiivistää kiinnostavasti ja maallikollekin ymmärrettävästi, miten Vanhan testamentin jumalakäsitys on aikanaan syntynyt ja kehittynyt monijumalaisuudesta kohti yhtä Jumalaa, ja miten alkukirkossa päädyttiin oppiin kolmiyhteisestä Jumalasta.
Ajatuksia herätti esimerkiksi se, että hepreankielisessä Vanhassa testamentissa ei Latvuksen mukaan esiinny lainkaan sanaa kaikkivaltias eikä myöskään ajatusta kaikkivaltiaasta Jumalasta. Jobin kirjassa Shaddai on käännetty useaan kertaan kaikkivaltiaaksi, mutta kyseessä on Latvuksen mukaan virheellinen käännös, joka syntyi, kun Vanha testamentti käännettiin kreikaksi viimeisellä tai sitä edeltävällä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua.
El Saddai eli Shaddai Jumala on luultavimmin liittynyt alun perin hedelmällisyyteen ja ruokkimiseen. Profeettakirjoissa ja Jobin kirjassa se viittaa lähinnä Jumalan tuhoamisvoimaan ja valtaan. Koska ilmaus oli vaikeasti käännettävä, kääntäjät korvasivat sen kreikankielisellä termillä pantokrator, kaikkivaltias. Latvuksen mukaan tämä oli iso teologinen valinta. Mitä kaikkea siitä onkaan seurannut myöhempien vuosisatojen ihmisten jumalakuvalle?
ERITYISEN KIINNOSTAVA kirjassa on kuitenkin hypähdys 1900-luvulle. 1800-luvulla esimerkiksi valistus, evoluutioteoria sekä sosiaalitieteiden ja psykologian kehitys haastoivat kirkon asemaa ja uskoa Jumalaan. Vastareaktiona katolisessa maailmassa ryhdyttiin alleviivaamaan Paavin erehtymättömyyttä, ja protestanttisessa maailmassa syntyi Raamatun erehtymättömyyttä korostava fundamentalismi.
Todellinen haaste hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle oli kuitenkin toinen maailmansota kauheuksineen. Sen jälkeen syntyi paljon uutta teologiaa, jossa ymmärrys Jumalasta kehittyi ja muuttui radikaaleillakin tavoilla. Aiempia teologisia käsityksiä haastoi myös entistä kehittyneempi tieteellinen raamatuntutkimus.
Latvus kiteyttää kirjassaan useiden kuuluisien teologien ajattelua, joiden nimet saattavat olla maallikolle tuttuja, mutta joiden ajatukset ovat valitettavasti jääneet meille vieraiksi.
”Entä jos ateismi tuhoaakin vain keksityn kuvan Jumalasta?”
Rudolf Bultmann (1884–1976) oli merkittävä Uuden testamentin syntyhistorian tutkija, joka painotti että Uuden testamentin kieli ja tapa kuvata todellisuutta oli mytologinen. Modernissa maailmassa kristillisen sanoman ytimen saa esiin demytologisoimalla tekstit.
Saksalainen, keskitysleirillä kuollut teologi Dietrich Bonhoeffer (1906–1945) puolestaan luonnosteli vankilakirjeissään uskonnotonta kristinuskoa, jonka tuli keskittyä dogmien ja rituaalien sijaan Jeesuksen seuraamiseen, eettiseen elämään ja oikeudenmukaisuuden ajamiseen maailmassa. Bonhoefferille Jumala oli läsnä maailman kärsimyksessä ja ihmisten jokapäiväisessä elämässä.
Paul Tilllich (1886–1965) oli saksalainen teologi, jonka mukaan Jumala ei ole persoonallinen olento vaan kaikessa läsnä oleva olemisen perusta, joka antaa merkityksen kaikelle olevalle. Jumalasta voidaan hänen mukaansa puhua vain symbolisesti, koska inhimillinen kieli ei tavoita Jumalan olemusta.
Englantilainen anglikaaniteologi ja kirkollisen ajattelun uudistaja John A. T. Robinson (1919–1983) yhdistelee julkaisuissaan kolmen edellä mainitun teologin ajatuksia. Robinsonia huolestutti, että antiikin kolmikerroksinen maailmankuva ja siihen liittyvä käsitys Jumalasta teki kristinuskosta helpon maalitaulun ateistiselle kritiikille. ”Entä jos ateismi tuhoaakin vain keksityn kuvan Jumalasta?” hän kysyi. Robinsonille Jumala oli ääretön syvyys, toivo ja rakkaus, pyhän läsnäolo maailmassa. Sovitusoppiin hän otti etäisyyttä. Hänen mukaansa on luovuttava sellaisista mytologian kahleista, jotka uhkaavat muodostua modernille ihmiselle epäuskon lähteeksi.
Latvus viittaa myös esimerkiksi amerikkalaiseen teologiin John Shelby Spongiin (1931–2021) joka hylkäsi ajatukset neitseellisestä sikiämisestä ja ruumiillisesta ylösnousemuksesta sekä suomalaiseen Terho Pursiaiseen (synt. 1945) jonka kirjoituksien johdosta aikoinaan käräjöitiin sekä oikeudessa että tuomiokapitulissa.
Hän nostaa esiin myös teologisen perinteen pitkän miesylivallan ja sen merkittävät kriitikot Dorothe Söllen (1929–2003), Rosemary Radford Ruetherin (1936–2022) ja Elisabeth A. Johnsonin (synt. 1941). Sölle totesi, että Auschwitzin jälkeen teologiassa ei enää ole tilaa Jumalan kaikkivaltiudelle. Johnson painottaa Jumalan solidaarisuutta kärsivän maailman kanssa ja sitä, että Jumala ei ole olento vaan mysteeri, pyhä salaisuus, suhde ja elämän lähde. Mitään ilmausta Jumalasta ei siis voi ottaa kirjaimellisesti.
”Monille fundamentalistisen opetuksen ja jumalakuvan ahdistamalle nämä nyt jo vuosikymmeniä vanhat ”uudet näkökulmat” olisivat voineet tarjota raikasta ilmaa ja mahdollisuuden uudistaa suhdetta kristinuskoon kirkosta eroamisen sijaan.”
Miksi tämä niin kutsuttu uuden aallon paradigma, jossa tuonpuoleisesta tämänpuoleiseen interventioita tekevä Jumala on muuttunut enemmänkin läsnäolevaksi pyhäksi mysteeriksi, on jäänyt suomalaiselle maallikolle niin vieraaksi? Latvuksen mukaan suomalaiselle teologiselle keskustelulle tyypillistä on vaikeneminen. Voidaan kyllä todeta, että joku uusi näkökulma on tärkeä, mutta sen jälkeen elämää jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
TOIVOTTAVASTI KESKUSTELUN aika olisi nyt alkanut. Monille fundamentalistisen opetuksen ja jumalakuvan ahdistamille nämä nyt jo vuosikymmeniä vanhat ”uudet näkökulmat” olisivat nimittäin voineet tarjota raikasta ilmaa ja mahdollisuuden uudistaa suhdetta kristinuskoon kirkosta eroamisen sijaan. Hyvä että niistä nyt kirjoitetaan myös kaikelle kansalle tarkoitettuja kirjoja. Tämä ei kuitenkaan riitä. Myös seurakuntien raamattuopetukseen ja saarnoihin tarvittaisiin rohkeita uusia näkökulmia.
Kirjansa lopuksi Latvus toteaa, että jumalakuvat ovat olleet aina muutoksessa ja hahmottelee aiheita, joihin kirkossa olisi hyvä aktiivisesti tarttua, jotta myös uudet sukupolvet voisivat kokea kristinuskon itselleen merkitykselliseksi.
Yksi hengelliseen väkivaltaan liittyvä Latvuksen merkittävä avaus on, että apokalyptiikan eli pikaisen maailmanlopun odotuksen myötä juutalaisuuteen ja kristinuskoon ajanlaskumme alun ympärillä ilmestyneet mytologiset kielikuvat Saatanasta ja helvetistä pitäisi hänen mukaansa todeta avoimesti ja selkeästi vertauskuvallisiksi ilmauksiksi.
Latvus esittää myös, että epäsuhta Uuden testamentin kristologian ja varhaiskirkon uskontunnustusten välillä pitää ottaa todesta. Vaikka uskontunnustukset ovat merkittävä kristittyjä yhdistävä asia, Latvus kysyy hyvin: Onko olennaista, että jokaisen messun yhteydessä tunnustetaan Jeesuksen eläneen roomalaisen hallitsijan Pontius Pilatuksen aikana, mutta vaietaan hänen köyhille, sairaille ja yhteisön hyljeksimille julistamastaan armosta ja rakkaudesta?
Kirja olisi hyötynyt hiukan tarkemmasta oikoluvusta ja editoinnista. Idea siitä, että kirjassa keskustelee ja esittää kysymyksiä kuvitteelliset nuoret, joiden ajatukset ovat kuitenkin peräisin Arvot 360 Kirkko -tutkimuksesta, on mielenkiintoinen. Osin se toimii, mutta tuntuu osin keinotekoiselta ja kömpelöltä.
Kokonaisuudessaan Latvuksen teos on mielenkiintoinen ja arvokas panos jumalakuvista käytävään keskusteluun. Se täydentää aiemmin ilmestynyttä Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan Jumalan synty -teosta erityisen ansiokkaasti juuri katsauksellaan 1900-luvulta nykypäivään sekä tulevaisuuteen suuntaavilla avauksillaan.
Oikaisu: 4.9.2025 klo 21.30 korjattu Latvuksen oppiarvo teologian tohtoriksi (TT)
Lue myös:
Kirja-arvio: Valtio, uskonto, yhdenvertaisuus ja demokratia
Ilmoita asiavirheestä