Onko niin, että päästäkseen suuren kustantamon julkaisuohjelmaan, täytyy teologisen teoksen käsitellä jotain ”sensuroitua” tai ”kätkettyä”? Siltä vaikuttaa. Toki sensaatiohakuisuudella on eksegetiikan popularisoinnissa pitkä perinteensä jo vuosikymmenien ajalta.
Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan kirjoittama Jumalan synty. Isän ja pojan kätketty historia (Otava, 2025) jatkaa Mäkipellon ja Paavo Huotarin pari vuotta sitten julkaiseman Sensuroitu-kirjan viitoittamalla tiellä. Tosin heikommin.
Sensurointu-kirjan sensurointi-sanan käytöstä voisi toki tässäkin yhteydessä kirjoittaa, mutta jätetään se, sillä rikkaruohoja versoo tuoreestakin opuksesta. Jumalan synty -teos keskittyy jumalakuvan kehitykseen Levantissa ennen ajanlaskun alkua, ja sittemmin Jeesus-liikkeen piirissä. Jo johdannossa todetaan, että kirjan tieteellinen tapa lähestyä Jumalaa ja Jeesusta ”voi herättää osassa lukijoita vastustusta, tuskaakin”.
Ajatus on kummallinen, sillä vastustus ja tuska eivät synny tieteellisestä tavasta, vaan pikemminkin kömpelöstä tarkoitushakuisuudesta.
Kiitokseksi sanottakoon, että paljon on yksiin kansiin kerätty tietoa. Kirja on ilmavasti taitettu ja ulkoasultaan juhlava. Myös jumalakuvan uskontohistoriallinen yleislinja on oikea, ja kirjoittajat osoittavat hallitsevansa eksegetiikan näköaloja aihealueeseen hyvin.
ONGELMAKSI NOUSEE sävy. Toistuvasti kirjoittajat korostavat tieteellisyyttään ja kantaaottamattomuuttaan, mutta palturilla on lyhyet jäljet. Kantaa otetaan toistuvasti. Teologisesti esimerkiksi lauseet ”helvetti on syntynyt ihmisten mielen tuotoksena” ja ”historiallisesti Jeesuksessa ei ollut mitään poikkeuksellista”, ovat aikamoisia kannanottoja.
Jeesuksessa on paljon sellaista, mikä ei ole historiallisesti poikkeuksellista. Jokainen lukion uskonnonkursseilla istunut tietää, että messiaskandidaatteja riitti ja liikkeitä tuli ja meni. Mutta silti: Eikö tuo kirjan lause ota kantaa? Onko kirjan kannanotto oikea?
Väittäessään otettaan neutraalin tieteelliseksi, kirja pukeutuu valeasuun. Parhaimmillaan teos on kertoessaan siitä, mistä sen pitäisi, eli jumalakuvan murroksista ja synkretismistä. Pahimmillaan se liittää tosin tähänkin kohua rakentavaa otetta ja ottaa kantaa sävynsä kautta.
Esimerkiksi paholaisesta puhuttaessa käytetään ilmaisuja ”kaverilla on monta nimeä” ja ”ilkimys”. Ottamatta sen enempää kantaa paholaisen olemassaoloon, kysyn eikö tällainen diminutiivirekisterissä kujeileva nuotti ole itsessään linjanveto?
Samanlaisia kannanottoja riittää. Rohkeita oletuksia Jeesuksen itseymmärryksestä tehdään esimerkiksi osiossa ”Jeesus erehtyi”, aina otsikkoa myöten. Esimerkiksi väittämä ”Oikeasti Jeesus ei tiennyt ennalta, mitä Jerusalemissa tulee tapahtumaan”, on perustavanlaatuinen.
Eskatologian moninaisuus ohitetaan kirjassa tyystin. Taas tyhjä toteama: ”Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta ei tullut.” Ovatkohan Hakola, Pakkala ja Mäkipelto ikinä tutustuneet erilaisiin eskatologisiin tulkintoihin, joilla kristinuskon historiassa on pitkä perinne? Ihan evankelista Johanneksesta Althausiin ja Augustinuksesta Barthiin ja Brunneriin.
Vai onko niin, että kristilliset tulkinnat jumalakuvista ja Jeesuksesta esitellään kirjassa vain silloin, kun niillä saadaan kristikunta näyttämään jotenkin huonommalta?
PYRITTÄESSÄ NÄIN kiihkeään relativismiin ja ikonoklasmiin kompuroidaan väistämättä jonkun verran. Esimerkiksi Jeesuksen tyhjästä haudasta intoilevat apologeetikot vaiennetaan korostamalla, että ”evankeliumien tiedonmurusten pohjalta emme voi varmuudella sanoa, mitä Jeesuksen ruumiille tapahtui”.
Tämä on totta, mutta seuraava esimerkki paljastaa jälleen tarkoitushakuisuuden. Ylösnousemukseen viitataan ikään kuin tyypillisenä selityksenä yliluonnolliselle ilmiölle. Kirjoittajakunta kertoo, että moiset katoamistarinat olivat antiikin maailmassa yleisiä. Esimerkiksi he nostavat historioitsija Plutarkhoksen, joka kertoo Rooman perustaja Romuluksen kadonneen ihmeellisesti jälkiä jättämättä.
Eivätkö kirjoittajat todella näe mitään luotettavuus- tai asetelmaeroa sillä, että Plutarkhos kirjoitti tapauksesta 700 vuotta oletetun Romuluksen elämän jälkeen kun taas evankelistat vain muutaman kymmenen vuotta tyhjän haudan ihmeen perästä?
Tämän merkillisen Plutarkhos-paralleelin lisäksi kirjasta löytyy muitakin hämmentäviä lapsuksia, kuten esimerkiksi Nietzschen nimen yhdistäminen luonnontieteistä ammentavaan maailmankuvaan. Ensin kirjoitetaan Nietzschestä, sitten todetaan, kuinka ”moraalia ja tietoa ei voisi enää perustella tuonpuoleisella tosiolevalla, vaan tilalle oli tultava järkeen ja luonnonlakeihin perustuva tiede”.
Nietzschen ajatteluunhan tämä lause ei istu. Iloisessa tieteessään suuri runoilijafilosofi nimenomaan alleviivaa, kuinka tieteellinen maailmankuva ”on kömpelyyttä ja naiiviutta, ellei mielisairautta, idiotismia… Tieteellinen maailmantulkinta, niin kuin te sen ymmärrätte, voisi siis yhä vielä olla kaikkein tyhmimpiä, toisin sanoen vähämielisimpiä kaikista mahdollisista maailmantulkinnoista…”
Uskonnonfilosofinen osio jumalakuvasta olisi ollut ehdottomasti tarpeen. Muinaiset jumalakäsitykset sidotaan yhteen meidän aikamme ilmiöiden ja kristillisten liikehdintöjen kanssa, mutta samalla ohitetaan koko teologian perinne.
Kirjan jumalakuvatutkielma oikeastaan päättyy siihen, mistä teologisen jumalakuvan historia alkaa. Esimerkiksi aristoteelisen ja platonistisen maailmankuvan kaiut kristillisen jumalakäsityksen taustalla jäävät lähes täysin käsittelemättä.
MYÖS KIELELLISESTI teos hämmentää. Jos ja kun puhutaan jumalakuvista, pitäisi sitten puhua jumalakuvista. Kirjassa puhutaan toistuvasti Jumalasta — siitä, miten Jumala muuttuu. Väite muuttuvasta jumalasta voi kuitenkin ottaa kantaa ainoastaan ihmisten muuttuviin jumalakuviin, ei itse Jumalaan. Tämä toistuva kielellinen linjaus hämmentää lukukokemusta entisestään.
Eräänlainen ”ähäkutti, siinä sinun Jumalasi” -asenne lyö leimansa koko teokseen. Esimerkiksi sensaatiomaisuutta tavoitteleva kuvaus Jahvesta säänjumalana ei ole mitenkään lopulta kovin kumouksellinen. Julistaahan virsirunoilijakin, kuinka ”hän säät ja ilmat säätää”.
Sinänsä mielenkiintoista tietoa sisältävä teos kompastuu omien ennakkoasenteidensa ja sävyjensä verkkoon. Linjaa artikuloidaan toki suoraankin. Kirjoittajakunta toteaa muun muassa, kuinka ”nykyajassa teemme selvän eron tämänpuoleisen ihmisten maailman ja tuonpuoleisen Jumalan maailman välillä”. Niinkö? Ketkä me?
Ehkä seuraavan ”kohukirjan” paljastukset koskevat sitä, että uskontunnustus ei pudonnutkaan valmiina taivaasta.
Ilmoita asiavirheestä