Visio hukassa?

Tätä kirjoittaessani sain käsiini Terhi Kairan kirkkososiologian alan väitöskirjan ”Sitä kohti, mikä on edessä, Strategia-ajattelun ominaispiirteet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa” (Helsinki 2019), ja jouduin pysähtymään kokonaan hetkeksi. Hieno ja tärkeä tutkimus kaikille aiheesta kiinnostuneille. Pelkkä tutkimuksen silmäily sieltä täältä ja joudun ottamaan pois kaksi napsua paatoksesta. Jatkan kuitenkin kun aloitin – akateeminen tutkimus on oma genrensä, tämä on omani.

Herrojen haaveet on konsulttikielellä visio, suomeksi suurin piirtein näky. Se voi olla myös näkemys tulevaisuudesta, joskus puhutaan jopa uelmasta. Kirkon strategian yhteydessä se tarkoittaa myös tavoitetilaa: millainen kirkon halutaan olevan strategiakauden lopussa. Melko laaja yhteisymmärrys on, että strategiatyöskentelyn tuloksena pitää olla määritelty kolme asiaa: organisaation tehtävä (missio), visio sekä toimenpiteet (strategia) vision aikaansaamiseksi. Näiden lisäksi strategioissa esiintyy muitakin otsikoita, erityisen yleisesti on alettu määritellä arvot. Henkilökohtaisesti olen pitänyt ns. arvokeskustelua tarpeettomana hienosteluna, jossa on tilaisuus puhua kauniista asioista hankalassa tehtävässä, mutta jos arvoilla tarkoitetaan yksinkertaisesti organisaation periaatteita, niin onhan nekin tärkeitä.

Viime aikoina olen kuullut näkemystä, että yksi kirkollisten strategioiden heikkous on viime vuosien aikana ollut se, että niistä on puuttunut vision määrittely. Ilman selvästi ilmaistua näkyä/näkemystä siitä mitä toiminnalla tavoitellaan saattavat hyvinkin kuvattu tehtävä ja käytännön toiminta antaa vaikutelman joko paikoillaan pysymisestä tai jonkinlaisesta kuivaharjoittelusta. En voi mitään sille että mieleen tulee apostolin varoitus päämäärättömästi juoksemisesta (1. Kor. 9:26) tai kehotus ponnistella siihen mikä on edessä (Kol. 3:13). Jälkimmäisen jakeen asiayhteydestä (Kol. 3:12-16) tulee mieleen jopa huolestuttava kysymys: ajatellaanko jossakin että kun meillä on näin hieno kirkko niin olemme jo saavuttaneet päämäärämme ja tulleet jo melkein täydellisiksi? Paavali herättelee liikkeelle, on jatkettava eteenpäin siitä mihin olemme päässeet!

Nyt kirkon strategioihin. Seuraavassa neljästä kirkon strategia-mietinnöstä niiden määrittelemä visio eli tavoiteltava päämäärä.

Läsnäolon kirkko 2010: Jumalan läsnäolon yhteisönä kirkko on läsnä koko suomalaisessa todellisuudessa ja kohtaa ihmiset siinä elämänpiirissä, jossa he elävät. Tulevaisuuden kirkko on läsnäolon kirkko. (Tätä kuvataan tarkemmin ja monipuolisesti noin 10 sivua)

Meidän kirkko 2015: Vuonna 2015 jäsenet näkevät kirkkonsa arvon ja kuulevat siellä Jumalan äänen. Kirkkoon tullaan löytämään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja sieltä lähdetään palvelemaan Jumalan maailmaa.

Kohtaamisen kirkko 2020: Seurakunnan jäsen kokee uskon Jumalaan voimavarana, ja yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä. Seurakunta on luottamuksen yhteisö, joka tuo erilaiset ihmiset yhteen, ja kirkon sanoma kuuluu ja vaikuttaa kaikkialla.

Ovet auki 2026: ---

Mitä osaisin ja uskaltaisin sanoa näistä? Ainakin sen että kaikissa niissä esiintyy kirkko ikäänkuin itsestään selvänä ja annettuna, valmiina, ilman että sanotaan millainen juuri tämän kirkon halutaan olevan strategiakauden lopussa. Läsnäolon kirkon visiossa SE on läsnä suomalaisuuden todellisuudessa ja Meidän kirkon visiossa jäsenet näkevät SEN arvon ja kuulevat SIELLÄ Jumalan äänen. Molemmissa tavoitellaan jotakin siitä miten ihmiset kokevat kirkon, ensin läsnäolevana ja sitten arvokkaana. Tietenkin toisaalta, samalla molemmissa puhutaan myös siitä millainen kirkon halutaan olevan: visiona on läsnäoleva ja arvokas Jumalan sanaa julistava kirkko. Ehkä se riittää. Ehkä juuri se on jotakin sellaista mistä löytyy riittävä yksimielisyys. Ja ehkä tätä voi sanoa saivarteluksikin.

Kohtaamisen kirkon visio jatkaa edeltäjänsä tavalla siirtämällä fokuksen kirkon jäsenen kokemukseen ja siihen millainen hän on, mitä hän ajattelee kirkosta. Hän kokee uskon Jumalaan voimavarana ja yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä. Sen lisäksi seurakunta on luottamuksen yhteisö, joka tuo erilaiset ihmiset yhteen, ja kirkon sanoma kuuluu ja vaikuttaa kaikkialla. Ei puhuta kirkosta, vaan seurakuntalaisesta ja seurakunnasta. Tavoitteeksi/visioksi kuvataan sellainen seurakunnan jäsen, joka kokee uskon voimavarana, ja sellainen seurakunta jossa kirkon sanoma (kaikkihan tietävät kirkon, myös sen sanoman?) kuuluu ja vaikuttaa. Tietenkin voi ajatella että taas puhutaan kirkosta mutta epäsuorasti, ovathan seurakunta ja sen jäsen osa kirkkoa. Pakko myöntää että on helpompi määrittää päämääräksi tietynlainen seurakunta ja sen jäsen kuin tietynlainen kokonainen Suomen luterilainen kirkko.

Ovet auki eli uusin ja voimassa oleva strategia jättää vision kokonaan määrittelemättä. Tällaisessa vertailussa se vaikuttaa kokonaan toisenlaiselta, jopa tuoreemmalta ja vauhdikkaalta. Aivan ensimmäisistä lauseista alkaen, kun todetaan että strategiakausi on monella tavalla merkittävä ja kirkkoa koskevat tunnusluvut osoittavat tarpeen strategisille tarkistuksille. Virkistävän rehellisesti luetellaan tunnuslukuja, sanotaan jopa kirkon sisäisten kiistojen voimistuneen. Tulee vaikutelma vihollisen suurhyökkäyksestä ja nopeasta järjestäytymisestä puolustukseen ja vastahyökkäykseen. Täysrähinä päälle, mennäänpä tästä suon yli että heilahtaa! Itse visiota ehditään pohtia sitten matkalla, nyt on liian kiire:Strategian pohjalta tehtävillä toimenpiteillä vaikutetaan siihen, minkälainen kirkko on tulevaisuudessa. Joudumme pohtimaan esimerkiksi sitä, kykeneekö kirkko katsomaan rohkeasti ulos- ja eteenpäin samalla kun se arvostaa historiaansa ja perinteitään. Tai ovatko seurakuntalaiset ensisijaisesti vain työn kohteita vai toimijoita, jotka tekevät kirkkoa eläväksi omassa elinpiirissään.” Todella tärkeitä kysymyksiä pohdittavaksi, kuka uskaltaisi tai ehtisi sanoa niistä jotakin? (Huom. tässä strategiassa sovelletaan ns. ilmiöpohjaista strategiasuuntausta, kun aikaisemmat käyttävät ns. visiolähtöistä suuntausta, väitöskirjan opetus)

Ymmärn että ei ole helppo asia kuvata tavoitetilaa siitä millainen kirkon halutaan olevan, jos ajatellaan kirkkoa kokonaisuutena, Suomen evankelis-luterilaisena kirkkona. Kun mietintöä on laatimassa aina useampi ihminen, onko edes mahdollista löytää yhteinen näkemys siitä millaista kirkkoa halutaan? Alkaen siitä olisiko se edelleen ”avara (tai uudistuva) kansankirkko”, vähän vähemmän avara mutta kuitenkin suvaitsevainen kristillinen kirkko, moniääninen kirkko, erilaisuutta kestävä kirkko – vai jotakin aivan muuta? Helpointa olisi toistaa tuttuja kirkkolain sanoja, että meillä on visio Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta joka tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu jne. mutta silloin juuri oltaisiin alussa mainitsemassani tilanteessa: olemme jo saavuttaneet sen.

Seuraava kysymys on, onko strategiassa oleva visio määriteltävä aina uuudelleen vai voisiko se olla aina tai pitemmän aikaa sama. Kirkon tehtävän, mission, sanotaan olevan koko lailla pysyvä, koska se ymmärretään Raamatussa annetuksi. Mutta tavoite, visio? Onhan siitäkin sanottu Raamatussa paljon. Ehkä sekin olisi perusteltua pitää koko lailla muuttumattomana. Jos niin ajatellaan, olisi tärkeää että asia todettaisiin avoimesti ja sanoitettaisiin selkokielellä.

Lopuksi nojaan alussa mainitsemaani väitöstutkimukseen. Otan tutkimuksen arvioivasta loppuluvusta kaksi sitaattia, joista ensimmäinen edustaa akateemisen tutkimuksen tapaa kuvata kohdettaan jossain määrin ihanteellisesti. Toinen sitaatti vastaa mielestäni ansiokkaasti koko tämän blogin pohdintaan.

Tutkimuksesta käy ilmi, että kirkon strategia-ajattelu on vahvasti tavoitekeskeistä. Strategioissa asetetaan pitkän aikavälin tulevaisuuteen tähtääviä visioita sekä tehdään linjauksia päämäärien toteutumisen edellyttämästä toiminnan ja resurssien suuntaamisesta. Tämä vahvistaa käsitystä kirkon strategia-ajattelun sitoutumisesta klassiseen strategianäkemykseen. Visioiden kautta kirkon strategia-ajattelu kiinnittyy myös käsitykseen todellisuuden dynaamisuudesta.” (Kaira, sivu 240)

Lopuksi on syytä tarkastella, mitä strategioihin jätetään kirjoittamatta. Kirkon strategiat vaikenevat muun muassa kirkon ja valtion välisen suhteen tarkastelusta sekä kirkon julkisoikeudellisen aseman mahdollisesta muutoksesta tulevaisuudessa ja sen välittömistä vaikutuksista. Strategioista ei löydy myöskään kirjauksia teologisista kysymyksistä, jotka selkeästi jakavat jäsenkunnan näkemyksiä. Strategiat eivät ota kantaa esimerkiksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai vuonna 2017 voimaan tulleen avioliittolain seurauksiin kirkossa. Käsittelemättä jääviä teemoja yhdistää niiden laajuus, ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus. Osin kysymykset ovat sellaisia, joihin kirkko voi vain rajoitetusti itse vaikuttaa. Yleisesti on arvioitu, että onnistuneen strategiatyöskentelyn perustana on yhteinen tahtotila. Jos tiedetään, että yhteinen tahtotila on hankalasti löydettävissä, kiperät kysymykset mieluummin sivuutetaan kuin tartutaan niihin. Tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että kirkon strategiat pyrkivät konsensukseen myös jättämällä tiettyjä teemoja strategioiden ulkopuolelle.” (Kaira, sivu 256)

36 kommenttia

  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Alammeko ymmärtää, että kirkkomme tarvitsee veretseisauttavan Kristuksen armon ja rakkauden renessanssin. Ja sitten tämä armo vaikuttaa kirkon jäsenissä uutta elämäntapaa, joka on ekologisesti kestävää, kohtuullista kulutusta suosivaa, hengellisiä ja kulttuurisia arvoja painottavaa, kaikki piiriinsä sulkevaa ja sosiaalisesti tasa-arvoista.

    Minulla voisi olla joitakin ideoita, miten Kristus-renessanssia kohti voisi pyrkiä. Ne eivät ole kevyt-hengellisyyttä, joten en ala niitä tässä kaupittelemaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Tuo on loistava ajatus tuo ” opilliset asenteet”. Tuosta saa valtavasti ajatuskipinöitä.

    Laitetaan hautumaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Tarmo. Sanoitat ”vapaakirkollisen” terminologian avulla paljon siitä, mitä minä yritän sanoa kirkollisen pietismin ja luterilaisuuden pohjalta. Kaksi ajatusta.

      Ensiksi pitää tehdä ero itse asian ja rakenteiden, hallinnon välillä. Jälkimmäinen on se, mitä pitäisi uudistaa ja rankasti, ensiksi mainittu toimii kyllä 500 – 300 vuotta vanhoilla teologisilla muotoiluilla ja sanoituksilla.

      Toiseksi on hyvä muistaa, että usko ja herätys ovat kuitenkin aina Jumalan työtä, jota ei saada aikaiseksi millään strategioilla ja visioilla, vaikka tavoittavuuteen tulee ja siihen voidaan satsata eri tavoin suunnitelmallisesti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Olin sanoo:

    Hannu Paavola, kiitos näistä strategiablogeistasi. Erittäin mielenkiintoisia.

    Itse aloin miettimään, että mihin näitä strategioita varsinaisesti tarvitaan. Ensinnäkin, jos näitä neljää strategiaa ei olisi lainkaan laadittu, olisiko tilanne kirkossamme oleellisesti erilainen? Tai jos olisi laadittu vain tuo ensimmäinen, Läsnäolon kirkko, joka olisi edelleen voimassa. Olisiko tilanteemme toisenlainen?

    Toiseksi, strategia edellytttää aina sitä, että se toimeenpannaan. Yrityksessä toimitusjohtaja voi velvoittaa alaisensa pistämään täytäntöön oman tavoitteensa, suunnitelmansa tai visionsa. Ja sitten myös katsoa sen perään, että alaiset varmasti täyttävät hänen tahtonsa. Sama pätee puolustusvoimiin. Komentajalla on mahdollisuus käskeä alaisensa pistämään täytäntöön oman tavoitetilansa. Ymmärtääkseni kirkossa mikään taho ei pysty määräämään seurakuntia järjestämään toimintaansa tietyllä tavalla (toki laki ja kirkkojärjestys ym. pitää ottaa huomioon srk:ssa). Joten mitä mieltä on strategiassa, jota noudattavat vain ne, jotka haluavat tai jaksavat?

    Kolmanneksi, noissa Paavolan sitaateissa Kairan tutkimuksesta käy ilmi, että passiivilausetta käytetään aivan kylliksi. ”Rohkaistaan”, ”tavoitetaan” ja ”kehotetaan”. Itsestäänkö ne rohkaisut ja muut tulevat? Strategioissa näyttää puuttuvan selkeä polku visiosta tavoitteeseen, siitä suunnitelmaan ja siitä edelleen siihen yksittäiseen työntekijään tai seurakuntalaiseen, joka sitten lähimmäistään rohkaisee.

    Markku Hirn edellisessä kommentissa aika hyvin kiteytti strategiatyön mielekkyyden. Onko kaikki strategiatyö siis ihan turhaa? Ainakin toimintaympäristöanalyysi säännöllisesti päivitettynä on minusta oikein hyödyllinen aineisto työntekijöille ja seurakuntalaisille. Tiedetään ainakin, että minkä kokoisen suon yli voidaan mennä, että heilahtaa. Sen sijaan visioiden ja strategioiden laatiminen ilman konkreettista toimeenpanoa ja strategiapolkua (siihen viimeiseen seurakuntalaiseen saakka) on mielestäni jokseenkin turhaa touhua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Joo kiitos Pentti Olin, niinhän se on kun oikein ajattelee. Tästä tule mieleen että strategian kuhunkin kohtaan tulisi märitellä eräänlainen toimeenpanoketju: kuka tai mikä toimisto vie ensin asian hiippakntaan tai seurkauntaan, ja sen jälkeen kuka seurakunnassa (ellei kirkkoherra) ohjesitaa kenenkin menemään seurakuntalaisen rinnalle varmistamaan, että ”jaetaan evankeliumi myös eteenpäin”.

      Kyllä Kairan väitöskirjakin toetaa että toimeenpano tai strategian toteutumisen mittaminen on yksi iso heikkous tässä työskentelyssä.

      ”mihin näitä strategioita varsinaisesti tarvitaan?” – valitettavan tarpeellinen kysymys tällaisten strategioiden kohdalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Tarpeellisuuskeskustelu on ilmeisen tarpeetonta ja turhaa niin kauan kuin ilmestyy riittävän rohkea riittävän korkeassa asemassa oleva, joka päättää pysäyttää tämän tuotannonalan kirkkokoneistossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Hyviä huomioita, Pentti Olin. On seurakuntia, joissa työntekijät toimivat noiden suuntaviivojesi mukaan. Se edellyttää kuitenkin, että niin kirkkoherra, työntekijät kuin luottamushenkilöiden enemmistö jakavat jokseenkin yhtenäiset näkemykset aina teologiaa ja rekrytointiperiaatteita myöten. Ja näinhän harvassa kansankirkon seurakunnassa on. Kyllähän siitä tulee soppa, jos vaikkapa krkkoherra yrittää saada kootuksi teologisesti yhtenäistä työntekijäporukkaa, mutta luottamushenkilöt ajattelevat esimerkiksi omien taustaryhmiensä etuja ns. lehmänkauppaperiaatteella. Eikä piispakaan ole hiippakuntansa toimitusjohtaja. Kuvaamasi polku opetetaan tietysti kirkkomne johtamiskoulutuksissa, mutta ainakin itselläni on pitkä aika sellaiseen osallistumisesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Onhan tässä sekin kulma työntekijöille seurakunnissa puhuttavan Jumalanpalveluskeskusasian tärkeydestä.

    Työmietteet strategioissa kadottavat asian. Miten edellistä keskusajatuksena pidetään yllä seurakuntalaisten osallistumisen kulmasta kirkon tärkeimpänä katsomisen asiana.

    Näin strategiat kadottavat sen mitä kirkkomme papit katsovat arvokkaaksi.

    Itse olen aikanaan tehnyt kirjallista työtä Jumalanpalveluskokemuksesta. Nyt katsoin työtä annettavan hyvään hintaan kirkon ulkopuolelle, joten kirkko näyttää mihin ollaan menossa.

    Aiemmin kirkon tutkimuslaitos osasi tämmöstä tehdä.

    Vahingossa, vai tietämättään, mutta näin on.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kun hiukka muistinvaraisesti katson mitä kirjoitin on Uskontotuutemme asia mikä Meidät Jumalanpalvelukseen johdattaa.

      Elämän haasteet, luopuminen, uuden elämän synty, kuin parien muistaminen, ovat myös merkittäviä asioita. Näin ilon ja murheen asia on merkittävää jaettavaksi yhteisessä kokoontumisessa.

      Yksi asia on Jumalanpalveluskokemus läsnä olleella. Voiko kokemuksen herättämä tulla vastakin, vaikko säästää kokemusta uuteen kertaan.

      Näin strategiat eivät katso keskeisintä, kokemusta olla Jumalan seurakunnan jäsen omassa seurakunnassaan.

      Kun kokemus edellisessä syntyy voi olla mahdollisuutta maallikkoudessa toimimiseen eteenpäin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Mihin hienoja projekteja tarvitaan ? Omalla hallinnonalalla , jossa olin reilusti yli 30v. Pääsin näkemään syyn ja seurauksen tämän kaltaiselle toiminnalle. Samoja uudistuksia pyöriteltiin vuodesta toiseen. Sisältö pysyi samana, mutta projektien nimet vain muuttuivat. Muutaman vuoden välein samat uudistukset nousivat pintaan uudelleen ja uudelleen. Eikä sielläkään ne tuottaneet yhtään sen enempää, kuin nämä kirkon hienot strategiat. Olin huomaavinani TE- toimiston Draamassa tämän saman taudin, elävän sielläkin. Johon koko se tarina oikeasti pohjautui. Ehkäpä tuo käytäntö sopii hyvin aika moneen yhteisöön.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ooottelemmekohan kirkolta jotain sellaista, johon se ei tule koskaan kuitenkaan kykenemään?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Niin odottelemmekohan? Minä olen joaika kauan sitten todennut, että en oikeastaan odota mitään kirkon keskushallinnolta. Seurakunnat ovat kirkon tulevaisuus, ja seurakuntalaiset ovat seurakunnan tulevaisuus.

      Miksi sitten edelleen näitä kirjoitan? Kai siinä toivossa että seurakuntatasolla silmiä avautuisi sille että jos mielii elää, niin pitää alkaa tehdä asioita toisin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Just niin 😉

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Marko, kirjoitat että usko ja herätys ovat aina Jumalan tekoa.

    Otetaan esimerkki. On kaksi seurakuntaa, toisessa mennään vanhoilla resepteillä ajatellen, että vaikka homma kusee kintuille, ei mahda mitään, korkeintaan voisi rukoilla, että Jumala antaisi uuden herätyksen ajan, sillä eihän ihminen voi saada uskoa aikaiseksi kuin yhdellä tavalla kastamalla lapset, sillä sehän synnyttää ihmisen Jumalan lapseksi, hieman ihmetyttää, että miksi nämä uudestisyntyneet eivät ole laisinkaan kiinostuneita kirkosta, mutta mitä ihminen voi voi voi voi.

    Toinen seurakunta päättää tehdä sen minkä voi tilanteen korjaamiseksi. Päätetään nostaa jokainen kissa ja hiiretkin pöydälle. Etsitään Jumalaa paastossa ja katumuksessa. Löydetään muutama johtoajatus, joita aletaan kehitellä, huomataan että välillä mennään metsään mutta ei luovuteta, jatketaan työtä, ei anneta periksi, Huomataan, että kiinnostus ympäristössä herää, tilaisuuksiin osallistuu enemmän ihmisiä, kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että kutsutaan kuulijoita Kristuksen armon ja uuden elämän lähteille, syntyy uusia tapoja tehdä työtä, annetaan luovuudelle tilaa, tajutaan ennen kaikkea että kirkon ainoa ” tuote” on Jeesus Kristus ja elämän täyteys Hänessä, opetetaan ihmiset Kristuksen syvään tuntemiseen, ilo valtaa seurakunnan, Kristus otetaan arkeen, kotiin ja työhön mukaan. Huomataan uuden toivon ja innostuksen syttyvän.

    Molemmat seurakunnat ymmärtävät, että usko ja herätys ovat täysin Jumalan tekoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Tarmo. Olen sattuneesta syystä seurannut läheltä, kuinka jokseenkin juuri noilla ”strategiaresepteillä” yritetään toimia luterilaisessa paikallisseurakunnassa. Totta kai aina joku uusi tarttuu haaviin. Seurauksena on kuitenkin jako A- ja B- luokan seurakuntalaisiin sekä se, että niin ”tavalliset ihmiset” kuin perinteisen herätyskristillisyyden edustajat vieraantuvat. Bonuksena on niiden työntekijöiden, jotka eivät tuota vapaakristillistä uskonkäsitystä jaa, turhautuminen ja ajautuminen sivuraiteelle. Omassa työyhteisössään.

      Konseptisi ei mielestäni ole seurakunnan uudistamisen vaan kansankirkkoseurakunnan valtaamisen resepti. Ehkä jonkinlaisen uuden seurakunnan voisi perustaa lähetyskenttäperiaatteella esimerkiksi pääkaupunkiseudulle. (Toisaalta: meillähän on jo esimerkiksi Lähetyshiippakunta ja Rauhanyhdistykset sekä pari jumalanpalvelusyhteisöä).

      Se, että luterilaisen teologian valtavirta opettaa uudestisyntymistä lapsikasteessa, ei tarkoita, että kaikki lapsina uskossa olleet säilyvät uskossa. Tässä se meidän kansankirkkomme ongelmakohta on.

      Samalla on niin, että ketään kirkon työntekijää ei voi pakottaa omaksumaan heidän omalle hengelliselle viitekehykselleen vastakkaisia näkemyksiä. Pentti Olinilla oli hyviä huomioita siitä, millä tavoin tätä strategia-ajattelua voi hyödyntää jo nyt. Eri hengellisillä mausteilla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos hyvästä keskustelusta tähän asti kaikille. Arvostan sitä hyvin pajon, vaikka vähän ihmettelen että niin harvoja on tämä aihe kiinnostanut. Ei tätä ole luettukaan niin paljon kuin esim. edellistä, johdanta-osaa.

    Tekisi mieli avata uusi blogi, mutta en tiedä jaksanko. Sen otsikoksi tulisi ”Yhteiskuntakirkko vai joku muu?”. Kun minusta on alkanut näyttää että kansankirkko on hitaasti muuttumassa yhteiskuntakirkoksi, niin tärkeäksi kirkkohallituksessa nähdään ns. yhteiskuntasuhteiden hoitaminen. Sillä on suora yhteys talouden turvaamiseen.

    Kairan väitöstä lukiessani oivalsin, että minun mielestäni lupaavalta tuntunut ”Kirkko 2000, alhaalta kasvava kirkko” visiotyöskentely mureni 1990-luvun talouslamaan; talous alkoi ohjaamaan takapiruna kaikkea mitä kirkossakin tehtiin tai suunniteltiin. Pitää vielä vähän tutkia, mutta tällä hatkellä vaikuttaa että talouslama oli sillä tavalla veret seisauttanut että se lamautti koko strategiatyöskentelyn yli kymmeneksi vuodeksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Hannu, kirjoita mieluummin kunnon yleistajuinen kirja aiheesta, kun sinulla tuntuu olevan paljon hyvää asiaa sanottavana. Suomen tietokirjailijoilta voi varmasti hakea rahaakin siihen hankkeeseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Marko, sinulla on huonoja kokemuksia seurakuntakokeilusta. Koet liian yksioikoisesti, että edustan samanlaista näkemystä. Uskallan olla eri mieltä. En todellakaan ole esittämässä mitään hikistä karismaattista uskovien yhteisömallia.

    Anglikaanisessa kirkossa Englannissa on saatu hyviä kokemuksia kun on lähdetty rohkeasti kokeilemaan uutta toimintamallia omaa perintöä unohtamatta. Kirkkoja on otettu uudestaan käyttöön, ihmiset ovat aktivoituneet ja seurakunta on saanut palvella laajalla rintamalla ympäröivää yhteiskuntaa. En ole tarkasti tutkinut nykyistä tilannetta mutta ainakin pari vuosikymmentä sitten sieltä kuului rohkaisevia uutisia.

    Aina löytyy syitä olla yrittämättä. Vähemmän syitä uskaltaa yrittää.

    Jos emme koe tarvetta tai halua ajatella seurakuntaa ja kirkon tehtävää uudestaan, nostamme kädet pystyyn ja toteamme kristinuskon hävinneen taistelun. Jäljelle jää alakulo, tappioiden kirjaaminen ja kirkon vaikutuksen jatkuva väheneminen.

    No pääasia, että itse pelastumme oikealla opilla. Herraa hyvää kiittäkää, iloiten ylistäkää…..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Miksi uudet karismaattiset vapaakristilliset seurakunnat eivät menesty maassamme? Sekin on hyvä kysymys. Marko olet oikeassa siinä, että hyvin useasti näissä yhteisöissä väsytään, haavoitutaan ja lopulta yhteisö jätetään.

    Näissä yhteisöissä on intoa mutta käsitys ihmisestä on liian idealistinen. Usein näissä saavat valtaa narsistiset ja epäkurantit persoonat. Helposti ajaudutaan elämälle vieraaseen ja psykologisesti ylivirittyneeseen elämän muotoon. Ihmiset muuttuvat objekteiksi.

    Käytännössä näiden seurakuntien ikä jää lyhyeksi.

    Olen etsimässä uudenlaista konseptia. Sanotaan vaikka avaraa luterilaista ihmiskasvoista yhteisöä, joka tunnustaa uskoontulemisen ilman sarvia ja hampaita.

    Miksi monet uskon aikuisena löytäneet jättävät luterilaisen kirkon. Siksi, että he kokevat tulevansa torjutuksi uskonkokemuksessaan. Heistä ei iloita ja toivoteta tervetulleiksi. Heitä saatetaan jopa varoitella harhaan joutumisesta. Kun nämä menevät uskovien seurakuntaan, heistä iloitaan ja heidän kokemuksiaan arvostetaan. He kokevat tulleensa kotiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Tarmo. Kuvaamani ja kritisoimani uudistusmalli on haettu – Holy Trinity Bromptonista ja S:ta Clarasta Tukholmassa. Mahdollisesti myös muualta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.