Visio hukassa?

Tätä kirjoittaessani sain käsiini Terhi Kairan kirkkososiologian alan väitöskirjan ”Sitä kohti, mikä on edessä, Strategia-ajattelun ominaispiirteet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa” (Helsinki 2019), ja jouduin pysähtymään kokonaan hetkeksi. Hieno ja tärkeä tutkimus kaikille aiheesta kiinnostuneille. Pelkkä tutkimuksen silmäily sieltä täältä ja joudun ottamaan pois kaksi napsua paatoksesta. Jatkan kuitenkin kun aloitin – akateeminen tutkimus on oma genrensä, tämä on omani.

Herrojen haaveet on konsulttikielellä visio, suomeksi suurin piirtein näky. Se voi olla myös näkemys tulevaisuudesta, joskus puhutaan jopa uelmasta. Kirkon strategian yhteydessä se tarkoittaa myös tavoitetilaa: millainen kirkon halutaan olevan strategiakauden lopussa. Melko laaja yhteisymmärrys on, että strategiatyöskentelyn tuloksena pitää olla määritelty kolme asiaa: organisaation tehtävä (missio), visio sekä toimenpiteet (strategia) vision aikaansaamiseksi. Näiden lisäksi strategioissa esiintyy muitakin otsikoita, erityisen yleisesti on alettu määritellä arvot. Henkilökohtaisesti olen pitänyt ns. arvokeskustelua tarpeettomana hienosteluna, jossa on tilaisuus puhua kauniista asioista hankalassa tehtävässä, mutta jos arvoilla tarkoitetaan yksinkertaisesti organisaation periaatteita, niin onhan nekin tärkeitä.

Viime aikoina olen kuullut näkemystä, että yksi kirkollisten strategioiden heikkous on viime vuosien aikana ollut se, että niistä on puuttunut vision määrittely. Ilman selvästi ilmaistua näkyä/näkemystä siitä mitä toiminnalla tavoitellaan saattavat hyvinkin kuvattu tehtävä ja käytännön toiminta antaa vaikutelman joko paikoillaan pysymisestä tai jonkinlaisesta kuivaharjoittelusta. En voi mitään sille että mieleen tulee apostolin varoitus päämäärättömästi juoksemisesta (1. Kor. 9:26) tai kehotus ponnistella siihen mikä on edessä (Kol. 3:13). Jälkimmäisen jakeen asiayhteydestä (Kol. 3:12-16) tulee mieleen jopa huolestuttava kysymys: ajatellaanko jossakin että kun meillä on näin hieno kirkko niin olemme jo saavuttaneet päämäärämme ja tulleet jo melkein täydellisiksi? Paavali herättelee liikkeelle, on jatkettava eteenpäin siitä mihin olemme päässeet!

Nyt kirkon strategioihin. Seuraavassa neljästä kirkon strategia-mietinnöstä niiden määrittelemä visio eli tavoiteltava päämäärä.

Läsnäolon kirkko 2010: Jumalan läsnäolon yhteisönä kirkko on läsnä koko suomalaisessa todellisuudessa ja kohtaa ihmiset siinä elämänpiirissä, jossa he elävät. Tulevaisuuden kirkko on läsnäolon kirkko. (Tätä kuvataan tarkemmin ja monipuolisesti noin 10 sivua)

Meidän kirkko 2015: Vuonna 2015 jäsenet näkevät kirkkonsa arvon ja kuulevat siellä Jumalan äänen. Kirkkoon tullaan löytämään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja sieltä lähdetään palvelemaan Jumalan maailmaa.

Kohtaamisen kirkko 2020: Seurakunnan jäsen kokee uskon Jumalaan voimavarana, ja yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä. Seurakunta on luottamuksen yhteisö, joka tuo erilaiset ihmiset yhteen, ja kirkon sanoma kuuluu ja vaikuttaa kaikkialla.

Ovet auki 2026: ---

Mitä osaisin ja uskaltaisin sanoa näistä? Ainakin sen että kaikissa niissä esiintyy kirkko ikäänkuin itsestään selvänä ja annettuna, valmiina, ilman että sanotaan millainen juuri tämän kirkon halutaan olevan strategiakauden lopussa. Läsnäolon kirkon visiossa SE on läsnä suomalaisuuden todellisuudessa ja Meidän kirkon visiossa jäsenet näkevät SEN arvon ja kuulevat SIELLÄ Jumalan äänen. Molemmissa tavoitellaan jotakin siitä miten ihmiset kokevat kirkon, ensin läsnäolevana ja sitten arvokkaana. Tietenkin toisaalta, samalla molemmissa puhutaan myös siitä millainen kirkon halutaan olevan: visiona on läsnäoleva ja arvokas Jumalan sanaa julistava kirkko. Ehkä se riittää. Ehkä juuri se on jotakin sellaista mistä löytyy riittävä yksimielisyys. Ja ehkä tätä voi sanoa saivarteluksikin.

Kohtaamisen kirkon visio jatkaa edeltäjänsä tavalla siirtämällä fokuksen kirkon jäsenen kokemukseen ja siihen millainen hän on, mitä hän ajattelee kirkosta. Hän kokee uskon Jumalaan voimavarana ja yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä. Sen lisäksi seurakunta on luottamuksen yhteisö, joka tuo erilaiset ihmiset yhteen, ja kirkon sanoma kuuluu ja vaikuttaa kaikkialla. Ei puhuta kirkosta, vaan seurakuntalaisesta ja seurakunnasta. Tavoitteeksi/visioksi kuvataan sellainen seurakunnan jäsen, joka kokee uskon voimavarana, ja sellainen seurakunta jossa kirkon sanoma (kaikkihan tietävät kirkon, myös sen sanoman?) kuuluu ja vaikuttaa. Tietenkin voi ajatella että taas puhutaan kirkosta mutta epäsuorasti, ovathan seurakunta ja sen jäsen osa kirkkoa. Pakko myöntää että on helpompi määrittää päämääräksi tietynlainen seurakunta ja sen jäsen kuin tietynlainen kokonainen Suomen luterilainen kirkko.

Ovet auki eli uusin ja voimassa oleva strategia jättää vision kokonaan määrittelemättä. Tällaisessa vertailussa se vaikuttaa kokonaan toisenlaiselta, jopa tuoreemmalta ja vauhdikkaalta. Aivan ensimmäisistä lauseista alkaen, kun todetaan että strategiakausi on monella tavalla merkittävä ja kirkkoa koskevat tunnusluvut osoittavat tarpeen strategisille tarkistuksille. Virkistävän rehellisesti luetellaan tunnuslukuja, sanotaan jopa kirkon sisäisten kiistojen voimistuneen. Tulee vaikutelma vihollisen suurhyökkäyksestä ja nopeasta järjestäytymisestä puolustukseen ja vastahyökkäykseen. Täysrähinä päälle, mennäänpä tästä suon yli että heilahtaa! Itse visiota ehditään pohtia sitten matkalla, nyt on liian kiire:Strategian pohjalta tehtävillä toimenpiteillä vaikutetaan siihen, minkälainen kirkko on tulevaisuudessa. Joudumme pohtimaan esimerkiksi sitä, kykeneekö kirkko katsomaan rohkeasti ulos- ja eteenpäin samalla kun se arvostaa historiaansa ja perinteitään. Tai ovatko seurakuntalaiset ensisijaisesti vain työn kohteita vai toimijoita, jotka tekevät kirkkoa eläväksi omassa elinpiirissään.” Todella tärkeitä kysymyksiä pohdittavaksi, kuka uskaltaisi tai ehtisi sanoa niistä jotakin? (Huom. tässä strategiassa sovelletaan ns. ilmiöpohjaista strategiasuuntausta, kun aikaisemmat käyttävät ns. visiolähtöistä suuntausta, väitöskirjan opetus)

Ymmärn että ei ole helppo asia kuvata tavoitetilaa siitä millainen kirkon halutaan olevan, jos ajatellaan kirkkoa kokonaisuutena, Suomen evankelis-luterilaisena kirkkona. Kun mietintöä on laatimassa aina useampi ihminen, onko edes mahdollista löytää yhteinen näkemys siitä millaista kirkkoa halutaan? Alkaen siitä olisiko se edelleen ”avara (tai uudistuva) kansankirkko”, vähän vähemmän avara mutta kuitenkin suvaitsevainen kristillinen kirkko, moniääninen kirkko, erilaisuutta kestävä kirkko – vai jotakin aivan muuta? Helpointa olisi toistaa tuttuja kirkkolain sanoja, että meillä on visio Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta joka tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu jne. mutta silloin juuri oltaisiin alussa mainitsemassani tilanteessa: olemme jo saavuttaneet sen.

Seuraava kysymys on, onko strategiassa oleva visio määriteltävä aina uuudelleen vai voisiko se olla aina tai pitemmän aikaa sama. Kirkon tehtävän, mission, sanotaan olevan koko lailla pysyvä, koska se ymmärretään Raamatussa annetuksi. Mutta tavoite, visio? Onhan siitäkin sanottu Raamatussa paljon. Ehkä sekin olisi perusteltua pitää koko lailla muuttumattomana. Jos niin ajatellaan, olisi tärkeää että asia todettaisiin avoimesti ja sanoitettaisiin selkokielellä.

Lopuksi nojaan alussa mainitsemaani väitöstutkimukseen. Otan tutkimuksen arvioivasta loppuluvusta kaksi sitaattia, joista ensimmäinen edustaa akateemisen tutkimuksen tapaa kuvata kohdettaan jossain määrin ihanteellisesti. Toinen sitaatti vastaa mielestäni ansiokkaasti koko tämän blogin pohdintaan.

Tutkimuksesta käy ilmi, että kirkon strategia-ajattelu on vahvasti tavoitekeskeistä. Strategioissa asetetaan pitkän aikavälin tulevaisuuteen tähtääviä visioita sekä tehdään linjauksia päämäärien toteutumisen edellyttämästä toiminnan ja resurssien suuntaamisesta. Tämä vahvistaa käsitystä kirkon strategia-ajattelun sitoutumisesta klassiseen strategianäkemykseen. Visioiden kautta kirkon strategia-ajattelu kiinnittyy myös käsitykseen todellisuuden dynaamisuudesta.” (Kaira, sivu 240)

Lopuksi on syytä tarkastella, mitä strategioihin jätetään kirjoittamatta. Kirkon strategiat vaikenevat muun muassa kirkon ja valtion välisen suhteen tarkastelusta sekä kirkon julkisoikeudellisen aseman mahdollisesta muutoksesta tulevaisuudessa ja sen välittömistä vaikutuksista. Strategioista ei löydy myöskään kirjauksia teologisista kysymyksistä, jotka selkeästi jakavat jäsenkunnan näkemyksiä. Strategiat eivät ota kantaa esimerkiksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai vuonna 2017 voimaan tulleen avioliittolain seurauksiin kirkossa. Käsittelemättä jääviä teemoja yhdistää niiden laajuus, ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus. Osin kysymykset ovat sellaisia, joihin kirkko voi vain rajoitetusti itse vaikuttaa. Yleisesti on arvioitu, että onnistuneen strategiatyöskentelyn perustana on yhteinen tahtotila. Jos tiedetään, että yhteinen tahtotila on hankalasti löydettävissä, kiperät kysymykset mieluummin sivuutetaan kuin tartutaan niihin. Tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että kirkon strategiat pyrkivät konsensukseen myös jättämällä tiettyjä teemoja strategioiden ulkopuolelle.” (Kaira, sivu 256)

36 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    En nyt leikillänikään, mutta yhdessä aiemmassa blogissa katsottiin olisiko hengellisyyden katsomisella asiaa strategioihinkin.

    Näin, voisiko kysymys olla alku ja loppurukousten väliin jättämisestä kun innostus on ollut kirjoittaa toimeksi saaneilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Hannu, kiitos blogista. Ps. Voitko ystävällisesti poistaa edellisestä blogistasi elämäkerrallisen vuodatukseni. Se oli kyllä hyvä mutta väärässä paikassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Kirkon visiot on kyllä merkillistä jargonia. Kaikki nousee ensisijaisesti siitä teologisesti hyvin ongelmallisesta asiasta, että ollaan kansankirkko ja halutaan säilyttää tämä asema.

    Ei ymmärretä sitä, että aika on ajanut lopullisesti ohi kansankirkko- ideasta. Se toimi agraarisessa yhtenäiskulttuurissa mutta on täysin vanhentunut nykyisessä ääri- individualistisessa globalistisessa kulttuurissa.

    Kirkkomme ehdottomasti tärkein visio tulisi olla kansankirkosta luopuminen. Tietysti se on haikeata mutta välttämätöntä, jotta kirkko voisi olla Kristuksen kirkko ja säilyttää edes hieman itsekunnioitustaan. On nöyryyttävää katsella kirkon hirttäytymistä valheelliseen todellisuuskäsitykseen.

    Silloin kun kirkon tehtävä ei ole enää ihmisten kalastaminen ja opettaminen Jeesuksen seuraamiseen, sillä ei ole olemassaolon oikeutusta. Sitä paitsi kirkon maallistuneita jäseniä loukkaa se, että heitä kutsutaan kristityiksi, joita he eivät koe olevansa eivätkä halua olla. Jos kirkko ei ymmärrä ensisijaiseksi tehtäväkseen evankelioida eli saattaa elävään uskoon omat jäsenensä kirkko on sokea ja lähellä kuolemaa.

    Miksi kirkon on vaikea hyväksyä jäsentensä uskoon saattamista johtuu kirkon teologisesta ansasta. Kirkkomme on ajautunut teologisen itsetuhon partaalle sakramenttiteologiansa vuoksi. Ollaan valmiita kuolemaan hengellisesti mutta todellisuuteen ei tahdota herätä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Hyvä että joku pitää strategia -keskustelua hengissä. Minua sen olemassaolo ärsyttää. Kuuluen vanhempaan sukupolveen koen että pyörä keksitään aina uudestaan ja uudestaan. Yksikään visioteema ei ole jokin herättävä uutuus. Jossain muodossa nuo teemat ovat aina olleet läsnä kirkon olemuksesta ja ongelmista keskusteltaessa. Voi olla että nuoremmat sukupolvet tarvitsevat tätä, siis pyörän uudelleen keksimistä.

    Mutta muistaakseni on jo kauan ollut kirkollista sisälähetys että ulkolähetystyötä. Seurakuntia on aktivoitu kirkkopäivillä ja lähetyspiireillä. Ulkopuoliset ovat järjestäneet pirteitä ”festareita” nuorisolle ja Tuomas-messut ovat elävöittäneet jumalanpalvelus elämää.

    Kunnon toiminta suunnitelman tulisi lähteä analyysista siitä mikä organisation tila a tilanne suhteessa sen toimintaympäristöön on. Samoin sen olisi arvioitava mikä on se tuote ja miten se on paketoitu on sisäistä ja ulkoista tarvetta vastaava.

    Kaikissa noissa näyissä tyrkytetään kristillisiä arvoja niin kuin ne olisivat se tuote mitä maailma haluaa ja tarvitsee. Markkinat ovat kovat koska myönteisten arvojen markkinoilla kristillis-kirkolliset arvot kilpailevat esimerkiksi YK Ihmisarvojen julistuksen kanssa. Vaikka siinä arvot menevät päällekkäin niin esiintymis yhteys antaa arvoille eri sävyn.

    Ärsyttävää analyyseissa on kirkollisen kulttuurin erittelyn puute , tai tarkemmin sanoen , analyysit ovat aivan liian leveällä pensselillä maalattuja jotta niistä saisi oivallusta kirkon sisäisten alakulttuurien vaikutukseen ja rinnakkaiseloon kirkossa.

    Kaikista suurista näyistä huolimatta se on se pieni seurakunta joka on se operatiivinen yksikkö näkyjen toteuttamiseksi. Niissä täytyy herätä tietty epätoivo siitä että mitä heiltä nyt vaaditaan sellaista mitä he eivät olisi kautta aikojen yrittäneet.

    Kaikkein selvimmin kuolleena syntynyt mutta aina uudelleen keskusteluun palautuva idea on maalikoiden aktivoiminen palkatun henkilökunnan lisäksi toteuttamaan näkyjä. Eikö kukaan ole pannut merkille sitä että kirkkoaktiivinen jäsenistö alkaa olla hyvin vanhaa? Aktiivisten osuus pienenee kokoajan. Jumalanpalveluksiin osallistujien määrä on ollut tasaisessa laskussa vuosikymmeniä. Samoin kirkosta eroavien määrä. Suomalainen kirkollinen kulttuuri rakentuu palkattujen työntekijöiden varaan. Maallikkojohtuisuus kirkkoneuvostoissa ja vastaavissa ei ole muuttanut tilannetta.

    Entä missä on analyysi siitä mitä seurakuntien koko merkitsee seurakunnan houkuttavuudelle jonkinlaisena paikkana mistä voisi löytää hengellisen kodin? Miten ihmeessä kasvavien suurseurakuntien määrä voi olla atraktiivinen maallistuneille etsijöille? Eikö ajattelijat ole katsoneet mitä muualla maailmassa tapahtuu? Eivätkö he ole tietoisia siitä miten maallikko ohjatut seurakunnat syntyvät ja toimivat? Mitä vikaa on vapaaaseurakuntien organisatiomallissa ? Ymmärrän kyllä mikä haaste olisi romuttaa suurseurakunnat ja siirtyä pieniin ehkä tuhannen henkilön paikallis-seurakuntiin , mutta mikä on vaihtoehto? Jopa sotaväessä on siirrytty suurista divisiooneista enemmän käytännöllisiin prikaateihin .

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos sekä Tarmolle että Markolle. Nyt tekee kipeää. Melkein kurkkua kuristaa kun lukee näitä. Varsinkin on aavistus siitä että paljoa ei tapahdu nykyisillä asetuksilla. Keskustelua ja ajatuksia lisää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Kirkkomme on jossain määrin samanlaisessa tilanteessa kuin katolinen kirkko ennen reformaatiota. Kirkon ja ihmisten todelliset kysymykset eivät kohdanneet. Niiden väliin oli kerääntynyt niin paljon perinteitä, pyhiä käytänteitä, itseriittoisuutta ja evankeliumin dynamiikan rämettymistä, että teologis/sosiaalinen räjähdys oli välttämätöntä.

    Kun kuuntelee kirkkomme teologisia asiantuntijoita ja heitä liehitteleviä piirejä ei voi välttyä yhtäläisyydeltä, jonka Luther kohtasi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    ”Konkreettisista yksityiskohdista ja lähitulevaisuuden haasteista on helpompi keskustella ja kirjoittaa, koska ne ovat kohtuullisen yksinkertaisia hahmottaa ja käsitellä. Lisäksi esimerkiksi tarve miellyttää koko laajaa jäsenkuntaa kaventaa halukkuutta tehdä selkeitä strategisia linjauksia. Vaikka suoranaista muutosten vastustamista tai vastuunpakoilua ei tutkimuksessa löytynyt, strategiat jäävät monesti edellä kuvatuista syistä nykytilaa ylläpitäviksi, yleisluonteisiksi ja kapeaalaisiksi. Yleisesti on arvioitu, että strategiatyössä pitäydytään mielellään sellaisissa suunnitelmissa, jotka sisältävät vähemmän riskejä, ovat nopeammin toteutettavissa ja tuntuvat helpommin hallittavilta.Tutkimuksen pohjalta vaikuttaa siltä, että rohkeuden puute kaventaa strategia-ajattelun mahdollisuuksia kirkossa. (Kaira, sivu 254)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarmo Ahonen sanoo:

      Tarkasti ilmaistu. Mielestäni strategiat on luotu ilman, että on uskallettu tai ymmärretty tiedostaa niiden nousevan väistämättömästi teologisista ennakko- oletuksista. Ja näitä ajattelun perusrakenteita pitää mielestäni ehdottomasti tarkistaa.

      Joillekin on itsestäänselvää, että kaikki reformaatiossa tehdyt teologiset ratkaisut ovat ikuisia ja luovuttamattomia.

      Teologiset tulkinnat mielletään käytännössä luovuttamattomiksi fundamenteiksi, joita ei voi kyseenalaistaa vaan ainoastaan kuorossa toistaa. Tämä on johtanut kirkkomme teologian älylliseen kuolioon.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu Paavola. Edellä otti kantaa Markku Hirn.

    En halua kiistellä Tarmon kanssa sakramenttiteologiasta tässä yhteydessä. Totean vain, että Augsburgin tunnustuksen XIII artikla puhuu sakramenttien käytöstä ja vastaanottamisesta uskolla. Joten eväitä olisi ihan omissakin fundamenteissa siihen, että ihmisiä kutsutaan uskomaan ja elämään uskonsa todeksi. Sekä palaamaan epäuskosta kasteensa armoon. Olen samaa mieltä siitä, että ongelma on kouristuksenomainen takertumisemme vauhdilla katoavaan kansankirkkoon. Kansankirkkohan on ainakin minun käsittääkseni sosiologinen ja historiallinen käsite, ei teologinen. Kansankirkosta puhutaan kuitenkin jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. On oikein puhua kansankirkosta silloin, jos lähes kaikki kansaan kuuluvat ovat sen jäseniä ja uskovat Kristuksen evankeliumin. Nyt kansankirkkoa pidetään kuitenkin kansan kirkkona, jonka kansa omistaa. Näiden omistajajäsenten luullaan vieläpä voivan päättää, mitä kirkossa kulloinkin tehdään ja uskotaan. Tästähän tuossa Kairan em. tutkimustuloksessa koko jäsenkunnan miellyttämisessä on kysymys.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarmo Ahonen sanoo:

      Marko, hyviä näkökulmia. Olen luonteeltani hyvin lempeä ja armahtavainen mutta kirkkomme opillisia vääristymiä kritisoidessani olen ankara, koska tuntuu, että emme suostu joko laiskuuttamme, jääräpäisyyttämme tai tyhmyyttämme ottamaan mielestäni selvääkin selvempää kritiikkiä käsittelyyn.

      Kärsin siitä itse kovasti, sillä en todellakaan tavoittele pahan pojan roolia.

      Näen, että elämme kriittisiä vuosikymmeniä kirkkomme elämässä. Kun katsoo luterilaisten kirkkojen hengellistä elämää laajemmaltikin, ollaan kaikkialla samanlaisten ongelmien edessä. Luterilaisuus ei näytä pystyvän vastaamaan asiallisesti ja hedelmällisesti aikamme ihmisten hengellisiin kysymyksiin. Meiltä puuttuu kyky riisuutua teologisista henkisistä kaavuistamme / kahleistamme kuuntelemaan aikamme ihmisten todellista tilaa. Olemme juuttuneet 500 vuotta vanhoihin teologisiin ratkaisuihin, emmekä millään tahdo uskoa, että ne eivät toimi tässä tilanteessa.

      Luulemme Jeesuksen, apostolien ja Paavalin olleen kunnon luterilaisia. Emme uskalla avautua aikamme todellisille kysymyksille.

      Kansankirkon aika on ohi. On valittavana kaksi tietä. Joko myönnämme tämän ja alamme vakavissamme rakentaa kirkkoamme sekä opillisesti että rakenteellisesti uudestaan säilyttäen vanhasta arvokkaan tai jatkamme entiseen malliin ja antaudumme ajan pyörän armoille luhistuvaksi kirkkoraunioksi.

      Pelkään jälkimmäistä mallia, jossa keskitymme vaalimaan reformaation perintöä omassa mukavassa harhaisessa kuplassamme, perintöä jolla ei ole mitään kosketuskohtaa aikamme polttaviin ongelmiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    ”Kirkon eri hallinnon tasoja tarkasteltaessa visiot poikkeavat toisistaan sisällöllisiltä painotuksiltaan, tyyliltään ja konkreettisuuden tasoltaan. Kirkon yhteisissä strategioissa maalataan ihannekuva, joka koskettaa laajasti seurakunnan toiminnan eri sektoreita ja jäsenten roolia paremman tulevaisuuden luomisessa. Kuva on hyvin näynomainen ja yleisluontoinen. Yhteisissä visioissa kuvataan unelma armoa jakavasta ja kaikista huolehtivasta kirkosta, joka on yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kansalaisyhteiskuntaan verkostoitunut. Kirkko luo tilaa eri toimijoiden yhteistyölle yhteisön hyväksi. Unelmien kirkossa ihmisiä ohjataan etsimään vastauksia elämänkysymyksiin ja elämään mielekästä elämää. Lapsia ja nuoria rohkaistaan itsenäiseen ajatteluun ja pohdintaan. Apua ja tukea tarvitsevia kohdataan, uusia tapoja ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseksi ja vahvistamiseksi etsitään. Visioissaan kirkko taistelee heikkojen puolesta ja madaltaa muureja ihmisryhmien välillä. Yhteiset strategiat visioivat kirkosta, jossa kuuluu sanoma pelastuksesta. Jäsenet elävät kristittyinä omilla paikoillaan kutsuen myös muita ihmisiä kirkon yhteyteen. Visioiden mukaan tulevaisuuden kirkossa hallinto on läpinäkyvää.” (Kaira, 129, 130)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarmo Ahonen sanoo:

      Erittäin puhuttelevaa. Kysymykseni koskee sitä, että kuvitteleeko strategit, että lapsena kastettu, rippikoulun käynyt ja kirkollisesti vihitty luterilainen lähtee tällaiseen unelmatehtailuun mukaan. Ei varmasti lähde, EVVK. Tämä on koeteltu historiallinen fakta. Ainoa tie tähän on, että kirkko lataa kaiken armon, rakkauden ja voiman tavallisen kirkosta kiinnostumattoman kirkon jäsenen hengelliseen herättämiseen ja Kristuksen kohtaamiseen. ELI ON LUOTAVA TEOLOGIA KIRKON PASSIIVISEN IHMISEN RAKKAUDELLISEEN TAVOITTAMISEEN JA RIKKAASEEN KRISTUSELÄMÄÄN SAATTAMISEEN JA SIINÄ KASVAMISEEN. Jos kirkko panostaa tähän, (ensin uudistuksen on läpäistävä papisto ja kirkon työntekijät) voimme nähdä uuden kirkon nousun.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Tarmo kirjoitti: ” Teologiset tulkinnat mielletään käytännössä luovuttamattomiksi fundamenteiksi,” Löytyykö tästä vastaus siihenkin, ettei seurakuntalaisia oteta mukaan hengelliseen vastuunkantoon? Onko muutoksen esteenä oikeasti opilliset asiat, eikä niinkään asenteet. Vai onko kyse opillisista asenteista?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.