Valta pois papeilta?

b2ap3_thumbnail_Augsburg2.png

 

Eilinen kirkolliskokouksen äänestys on herättänyt huolta pappien aseman rapautumisesta. Kirkolliskokous päätti, etteivät kirkkoherrat jatkossa toimi enää kirkkoneuvostojen ja seurakuntaneuvostojen puheenjohtajina. Pappisliiton entinen puheenjohtaja ja arvostettu kirkollinen vaikuttaja Jukka Huttunen arveli heti päätöksen jälkeen, että papit siirretään jatkossa vähitellen pois kaikesta päätöksenteosta. Sama huoli kuului myös kirkolliskokouksessa vähemmistöön jääneiden piispojen eli Häkkisen, Jolkkosen, Peuran, Revon ja Salmen puheenvuoroissa.

 

Huolet ovat turhia.

 

Evankelisten säätyjen kesällä 1530 katoliselle keisari Kaarle V:lle (kuvassa) Augsburgin valtiopäivillä luovuttamassa Augsburgin tunnustuksessa todetaan: “Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka”. Tämä virka on meidän kirkossamme pappisvirka.

 

Tunnustuksessa todetaan edelleen: “Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Evankeliumin tärkein julistaja ja sakramenttien jakaja on pappi. Kirkollisesta järjestyksestä sanotaan, ettei “kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista”. Kutsuminen viittaa pappisvihkimykseen.

 

Niin kauan kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko pysyy evankelis-luterilaisena kirkkona on selvää, että evankeliumi ja sakramentit rakentavat kirkon ja että tehtäviin kutsutuilla papeilla on johtava rooli kirkossa.

 

Kesän 1530 jälkeen Vantaassa on virrannut paljon vettä. Kansankielien renessanssin ja lukutaidon edistymisen vuoksi luterilaiseen tunnustukseen voivat nyt tutustua ja sitoutua kaikki kirkon jäsenet. Tilanne ei ole enää sama kuin vuonna 1593, jolloin pieni joukko Upsalassa päätti, että Ruotsin (ja Suomen) valtakunnanuskonnoksi tuli luterilaisuus. 2000-luvulla yhteinen pappeus eli se, että jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaan ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa, voi toteutua eri tavalla kuin yli 400 vuotta sitten.

 

Yhteiseen pappeuteen kuuluu nyt luontevasti, että luottamushenkilöt tukevat johtavien pappien vallankäyttöä seurakuntaneuvostojen ja kirkkoneuvostojen puheenjohtajina. 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Seurakuntalaiset (koulutustasosta riippumatta) maksavat yhdenvertaisesti, samalla prosentilla kirkollisveroja mutta yhdenvertaiseen päätöksentekoon he eivät saisi joidenkin mielestä osallistua. Jos papit tai teologian asiantuntijat päättävät taloudesta, kohtuullista olisi jos rivijäseniltä ei kerättäisi sitten kirkollisverojakaan. Papit voisivat maksaa sen lystin jota he hallinnoivatkin.

  2. Osmo, nyt taidat tahallasi vääntää kommenttini ajatuksia kieroon?
    Tarkoitan, että kaikilla kirkon jäsenillä on oikeus ilmaista mielipiteensä kirkkoa koskeviin asioihin, kirkossa työssä olevilla, luottamushenkilöillä ja rivijäsenillä, välillisesti (vaalien kautta) tai suoraan työpaikalla.
    Tietysti myös kirkkoonkuulumattomat saavat ilmaista mielipiteensä, kuten ainakin täällä suuri joukko kirkkoon kuulumattomia (omien sanojensa mukaan) ottavat ahkerasti osaa siihen, mitä kirkon tulisi opettaa ja miten toimintansa järjestää 😮

  3. Sari. Mitä ”valtaa” sinä arvelet olevan tavallisella seurakuntapastorilla, jollainen minäkin olen. Eihän minulla ole edes läsnäolo-oikeutta seurakunnan päättävien elinten kokouksissa. En päätösvallan asioissa eroa millään tavalla seurakunnan rivijäsenestä. Palkka maksetaan virkaehtosopimuksen mukaan kuten muillekin ihmisille. Lakko-oikeus on rajoitettu. Suurin osa töistä ei kuulu sen piiriin. En minä mistään voi päättää. Pidän jumalanpalvelukset, siunaan hautaan, kastan ja vihin. Se on työtä kuten jokin muukin. Kutsumus tehtävään minulla kyllä on.

  4. Osmo Kauppisella kun on tapana käsitellä kysymyksiä oman työuransa kautta (mikä on ihan ok), teen vastakysymyksen. Eikös sinun oma tutkintosikin ollut FM pääaineena historia? Eihän sekään mikään ekonomin tutkinto ollut, vaan pätevöidyit hallintopäälliköksi toimiessasi käytännön työssä kansanopiston rehtorina. Miksi samanlainen pätevöityminen hallintokysymyksiin ei onnistuisi kirkkoherraksi päässeeltä papinkin työuralla. Varsinkin, kun kirkkoherraksi ei voi edes hakea ilman lisäkoulutusta johtamistaidossa ja hallinnossa.

  5. Täällä puhutaan papiston vallasta ja kirkkoherran suuresta vallasta jopa niin, että vaaleilla valitut sillä syrjäytetään. Kirkkomme ei tunne sellaista kirkko/seurakuntaneuvostoa, jossa yhdellä kirkkoherralla, joka on puheenjohtaja, olisi äänten enemmistö. Tiedän hyvin, että parhaimmillaan ja joskus pahimmillaan hän on suuri vaikuttaja, mutta on lievästi kohtuutonta syyttää silloinkaan kirkkoherraa siitä, jos vaaleilla valitut yhteisen pappeuden edustajat eivät saa kantaansa esille ja tarvittaessa jopa enemmistöksi. Ihan hirveän vaikeaa ei sen pitäisi olla. Vanha viisaus on, ettei väärinkäyttö kumoa oikeaa käyttöä.
    Osmolta odottaisin jo sitä separaattoria, jolla ne hengelliset asiat ja teologiset asiat siististi eritellään ihan käytännön seurakuntaelämässä.

  6. Blogissa nostetaan esille aiheellinen kysymys, mutta jätetään siihen vastaamatta viittaamalla täysin epäolennaiseen 1500-luvun uskonnolliseen dokumenttiin. Minusta ei ole mitenkään selvää, että evankeliumi ja sakramentit rakentavat kirkon ja että papeilla olisi jokin johtava rooli kirkossa.

    Pitäisikö olla, on sitten toinen kysymys. Mutta jos on, sen tulisi todentua muutenkin kuin saarnaamalla tyhjässä kirkossa ja toimittamalla ehtoollista käsikirjaan painetuin sanoin niille muutamille, jotka messuun ovat eksyneet.

    Asetelmaa ei pitäisi kärjistää liian mustavalkoiseksi. Jos julkisesti pohditaan papiston roolia ja vaikutusmahdollisuuksia kirkossa, ei kysymys ole maallikoiden väheksymisestä. Ei ole kysymys siitä, etteivät seurakuntalaiset ja heidän edustajansa osaisi tehdä viisaita päätöksiä ja palvella muutenkin yhteistä hyvää. Heitä ei olla sysäämässä syrjään päätöksenteosta. Päinvastoin.

    On kuitenkin syytä pohtia, mikä on viran merkitys kirkossa. Siihen liittyy kysymys ammatillisuudesta ja asiantuntijuudesta. Mitä elementtejä siinä on?

    Pappi on usein jo nuorena tehnyt koko elämänuraansa koskevan ratkaisun ja päättänyt lähteä kirkon palvelijaksi. Se koskettaa koko identiteettiä.

    Toiseksi hän kouluttautunut. Omistautunut aluksi noin kuusi vuotta teologiseen erityisosaamiseen. Tenttinyt hillittömän määrän kirjoja ja harjoitellut gradussa omaa tutkimustyötäkin. Tämän lisäksi hän täydennys- ja jatkokouluttautuu koko työuransa ajan. Kirkkoherran virkoja hän ei voi edes hakea ilman täydennyskoulutuspakettia, johon kuuluu myös hallintoa ja johtamistaitoa.

    Kolmanneksi hän hankkii työkokemuksensa kautta ns hiljaista tietoa, oppii kantapään kautta uskonnollisen elämän eri kirjoa, kasvaa ihmisenä ja ottaa haltuunsa kokonaiskäsityksen kirkon toiminnasta identifioituen osaksi kirkkoa.

    Maallikkovalta ja pappisvalta eivät ole toisensa jyrkästi poissulkevat vaihtoehdot. Maallikoiden vallasta en olisi demokratisoituvassa kirkossa kovin huolissani. Mutta mikä merkitys ja paikka on jatkossa viranhaltijoilla? Ajautuvatko he turhautuneina muille aloille? Ketä kiinnostaa papin ura, jos se on tyystin vailla vaikutusmahdollisuuksia?

Kirjoittaja