Kolme Israelia

 

Istuin pari vuotta sitten puoli päivää Newarkin kansainvälisellä lentoasemalla Yhdysvalloissa. Takana oli isä-poika-leiri, eli autoilua suomalaismetsissä. Roots tour Ontariossa, Michiganissa, Delawaressa ja New Yorkissa. Delaware jäi tosin jo toistamiseen pelkäksi läpiajoksi. Sen kohdalla pitää jarruttaa, muuten rullaa Marylandiin.

Näppäilin kuvia aina uusista hienoista matkustajakoneista, jotka rullasivat majesteetillisesti ruutuihinsa seinänkokoisen lasin toisella puolen. Valokuvaamiseen ei kukaan kiinnittänyt huomiota, ennen kuin näppäsin silhuetin ortodoksijuutalaisesta, joka käveli sisääntulokäytävällä. Salamannopeasti tuli paikalle kaksi jääkaapin kokoista ja näköistä vartijaa kieltämään kuvaamisen.

 b2ap3_thumbnail_Rabbi.jpg

Minulle on olemassa kolme Israelia. Ensimmäinen niistä löytyy Raamatusta. Toinen on vuosituhantinen juutalainen kulttuuri Euroopassa. Kolmas on Israelin valtio Lähi-idässä.

Henkilökohtaisesti näistä kiinnostaa eniten keskimmäinen. Olen kyllä tutustunut kahteen muuhunkin. Lukenut Raamattua ja käynyt kerran opintomatkalla Israelissa. Mutta nähdessäni juutalaisittain pukeutuneen miehen New Yorkin kadulla tai katsellessani Budapestin synagogaa näen Israelin. Sitä voi myös kuunnella äänilevyllä ja sen voi avata kirjana. Tai käydä Tukholman Juutalaisessa museossa.

Siinä Israelissa on valonsa ja varjonsa. Valoihin kuuluu klezmer-musiikki ja Marc Chagallin taide. Siihen kuuluvat tarinat ja talmud. Varjoihin kuuluvat inkvisitio, pogromit, Luther ja holokausti.

 

Rashi ja Rambam

Kolme Israelia muodostavat historiallisen jatkumon, jonka jänneväli on pitempi kuin muistammekaan. Raamatun Israelin jäljiltä löytyy keskiajalla jälleen syntynyt juutalaisuus. Jo 200-luvuilla kirjoitettiin rabbinistinen suullinen traditio kirjoiksi; syntyivät Talmudit ja Mishna. Sydänkeskiajalla suuret rabbit Salomon ben Isaac ja Mooses Maimonides eli tunnetuilta nimiltään Rashi ja Rambam. Uskokaa tai älkää, mutta olemme ainakin jälkimmäiselle velkaa Vanhan testamentin näkemyksistämme. Rambam laati kolmentoista kohdan juutalaisuuden tiivistelmän. Monet sen kohdista allekirjoittaa kristittykin. Jotain olemme velkaa myös Baruch Spinozalle, juutalaiselle filosofille 1600-luvulla.

Siihen Israeliin kuuluu jiddishin kieli. Siihen kuuluvat pakolais- ja siirtolaisaallot muun muassa Amerikkaan. Sinne, mihin suomalaisiakin lähti jo 1630-luvulla. Nyt on Delawaren siirtolaisuuden juhlavuosi ja minun tekisi mieli kirjoittaa aiheesta blogiinkin, mutta ei valitettavasti ole aikaa. Suomalaisia ja suomalaistaustaisia amerikkalaisia on enintään noin 750 000, kymmenesosa juutalaisten määrästä samalla mantereella.

 

Take This Waltz

Juutalaisten muutto Yhdysvaltoihin alkoi tietojeni mukaan 1654. Aluksi sinne muutti sefardeja Espanjasta, mutta seuraavalla vuosisadalla enemmistö tulijoista oli aškenasijuutalaisia Keski- ja Itä-Euroopasta. Nykyään heitä lasketaan olevan Yhdysvalloissa kuutisen miljoonaa ja maailman suurin juutalaiskaupunki on New York. Kuuluisimmat amerikanjuutalaiset lienevät elokuvaohjaajat Woody Allen ja Steven Spielberg, muusikot Leonard Cohen (joka tosin on kanadalainen) ja Bob Dylan. Poliitikoista Henry Kissinger ja Paul Wolhowitz.

Jotkut ovat ihastuneita juutalaisten tieteeseen, minulle taas taide on merkinnyt paljon enemmän. Hyllyssä on nobelisti Isaac Bashevis Singer, ja olen jopa lukenut Moskatin suvun. Dylanista en ole koskaan erikoisesti piitannut, mutta Leonard Cohenia olen varannut hautajaisiinikin. En tosin häntä itseään, vaan hänen musiikkiaan. Take this Waltz ja Chelsea Hotel No 2. Kanttorin kanssa ollaan näin sovittu. Loppumusiikiksi First We Take Manhattan. Arkkua kannettaessa.

Tässä linkki erääseen Leonard Cohenin lauluun. http://www.youtube.com/watch?v=7pA5UhNaYw0 En kanna sanoista vastuuta, ne ovat ulkomaankielisiä. Take This Waltz on kai Federico Carcia Lorcan runoilema. Tässä linkki siihenkin: http://www.youtube.com/watch?v=JQm1OmLMNno  Se on sitten hieno.

 

Raamatullisia kuvia

Toinen ihastuksen kohde on tietenkin Marc Chagall. Ainoa käyntini Nizzan Chagall-museossa päättyi nolosti. (Musée National Message Biblique Marc Chagall) Taide oli upeaa ja silloin pienet lapseni innostuivat, kuten taiteesta pitääkin innostua. Meidät ohjattiin ulos. Ranskalaisen kohteliaasti, mutta päättäväisesti. Tai tiedä nyt siitä kohteliaisuudesta. Nappasin mukaani kuitenkin postikorttisarjan. Siis ostin. Niitä sai ihailla hotellin parvekkeella yölampun loisteessa.

Chagall oli alkuperäiseltä nimeltään Moiše Segal. Kaikilla kuuluisilla juutalaisilla on kaksi nimeä. Dylankin oli syntyjään Robert Allen Zimmerman. Ensin Segal kääntyi venäjäksi Šagaloviksi ja sitten ranskaksi Chagalliksi. Hän syntyi Valko-Venäjällä juutalaisperheeseen. Nuoruudessaan Chagall toimi Neuvosto-Venäjänkin palveluksessa Vitebskin kaupungin taidekomissaarina ja Moskovan juutalaisen teatterin lavastajana, mutta hän oivalsi muuttaa hyvissä ajoin pois Venäjältä. Stalinin vainoissa olisi todennäköisesti käynyt kehvelisti. Toisen kerran Chagall osasi lukea ajan merkit oikein, kun hän pakeni Vichyn Ranskasta Yhdysvaltoihin 1941. Sittemmin hän palasi Eurooppaan, ensin Kreikkaan ja sitten Ranskaan.

Chagallin elämänkaaressa toisen Israelin tarina tulee lihaksi. Se oli elämää matkalaukku valmiiksi pakattuna. Paossa Hegelin höyrähtäneitä opetuslapsia.

L'shana habaah b'yerushalayim

Juutalaisuuteen on kuulunut jo kauan toivotus: Ensi vuonna Jerusalemissa. Se lausutaan seder-aterian lopussa hyvästelynä. En tiedä sen historiallista alkuperää. Voi olla, ettei se ole sionismiksi kutsuttua nationalismin traditiota vanhempi. Nationalismilla on taipumus pitää ikiaikaisina sellaisiakin traditioita, jotka eivät ole ihan niin vanhoja.

Joka tapauksessa juutalaisuudessa vallitsi vuosisatojen ajan tietoisuus diasporassa elämisestä. Sitä ylläpitivät elinkeinoihin ja esimerkiksi maanomistukseen liittyneet rajoitukset, joita oli melkein jokaisessa Euroopan maassa. Eurooppalainen kristikunta leimasi juutalaiset niin vahvalla toiseudella, ettei siinä kulttuurisessa maaperässä voinut kestää ilman ajatusta kansallisesta kodista. Se ei tosin ollut koskaan niin kirkas kuin sionismin vahvistamana 1800-luvun lopulta alkaen.

Nationalismi kumpusi noin karkeasti sanottuna Hegelin filosofiasta. Seuraavalla vuosisadalla se meni överiksi eri puolilla Eurooppaa, kuten juutalaiset saivat karvaasti kokea. Meilläkin nationalismi tuotti ylilyöntejä, joista Jumalan kiitos selvittiin jotakuinkin ehjin nahoin. Mutta parhaimmillaan nationalismi on edistyksellinen ja kaunis aate. Se on nostanut uinuvat henkiset voimavarat ihan päivänvalon kestävään käyttöön. Parasta nationalismia omassa maassamme on ollut grundtvigilainen kansansivistys ja nuorisoseuraliike.

Niin. Myös juutalaiset väestöryhmät eri puolilla Eurooppaa ja Amerikassa saivat pistoksen nationalismista ja sitä kutsutaan sionismiksi. Tunnetuin kansallinen herättäjä oli Theodor Herzl eli juutalaiselta nimeltään Binjamin Ze’ev.  Hän kiinnostui ajatuksesta juutalaisten kansallisesta kotimaasta, ja kirjoitti kirjan Der Judenstaat. Tuolloin tuli maailmanpoliittiseen tietoisuuteen ensimmäisen kerran käsite juutalaisvaltio. Tuli jäädäkseen.

Kolme Israelia vai sittenkin vain yksi?

Ymmärrämme Singeriä, Cohenia ja Chagallia paremmin, jos tarkastelemme heitä omassa kulttuurissaan. He eivät ole jääneet kansallisiksi merkkihenkilöiksi, vaan ovat osanneet ylittää rajan ja nousta maailmantähdiksi. Heidän juutalaisuutensa on avartanut ymmärrystämme ihmisyydestä, ei vain kuvannut vähemmistökulttuuria. Mutta ilman taustan tuntemista emme saa heistä kaikkea irti. Ja vaikka Leonard Cohen on elänyt rauhallisissa oloissa Kanadassa, eikä ole kokenut vainoja, kuuluu hänen musiikissaan vuosituhantinen tumma sävy. Vain juutalainen tietää, kuinka kuolema voi kuolema olla.

Mutta yhtälö pitää kääntää myös toisin päin. Singerin kirjat ovat ikkuna juutalaisuuteen, ja sellaisena paljon kirkkaampi ikkuna kuin ne Israelin kuvat, joita monet kristityt katselevat. Moni Israeliin rakastunut on rakastunut itse luomaansa kuvaan siitä. Se kuva perustuu ideologiaan, ei varsinaisesti ensimmäiseen Israeliin Raamatussa eikä toiseen Israeliin vuosituhansien varrelta. 

Pitkää siltaa Raamatun Israelista nykyiseen Israeliin ei voi ymmärtää ilman välipilaria, juutalaisuutta. Se, onko yhtäläisyysmerkkejä vedettävissä, on sekä poliittinen että teologinen kysymys. Joku sukeltaa Raamatun maailmaan ohittaen väliin jääneen vuosituhantisen historiallisen todellisuuden. Hän uskoo vakaasti, että juuri nykyisellä Israelin valtiolla ja maalla on paikkansa Jumalan suunnitelmissa ja lopun ajan tapahtumissa. Oma aikamme sijoitetaan Raamatun maisemaan. Itse sanoisin, kuten Maakansan pääkirjoitus: nähtäväksi jää …

 

 b2ap3_thumbnail_chagall-jd.jpg


 

 

23 kommenttia

  • jorma ojala sanoo:

    En yrittämälläkään löydä ideaa Ari Lahtisen antamasta palautteesta. Olen täällä monet kerrat kirjoittanut Iberian vuodesta 1492. Vaikka olisi jäänyt mainitsemattakin, ei se muuta toiseksi omaehtoista eriytymistä. Sen puoleen, ei siiinä ole kysymys tulkinnasta vaan kulttuurista ja perinteestä. Kannattaa Arinkin paneutua aiheeseen vähän tiiviimmin.

    Karjala on todellakin suomalaisten siirtolaiskohde. Noin 30 000 suomalaista muutti Karjalaan 1930-luvulla Suomesta ja Amerikasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Onko Karjala tosiaan ”suomalainen siirtolaiskohde”? Kas kun isovanhempani olivat sieltä kotoisin, ja kyllä he sitä ihan Suomena pitivät, ja itseään Suomen kansalaisina, eikä joinakin siirtolaisina.

    Luepa vaikka Antti Tuurin tosipohjainen ja järkyttävä romaani Ikitie. Se kertoo niistä amerikansuomalaisista, jotka muuttivat Neuvosto-Karjalaan 20-30-luvuilla.

    Karjalalla on monta merkitystä. Vain osa Karjalasta on Suomelle ennen kuuluneet (1617-1721 ja 1812-1944) Karjalankannas ja Laatokan Karjala. Sen lisäksi on Vienan Karjala, Itä-Karjala, Aunuksen Karjala ja vielä kauempana Venäjällä Tverin Karjala. Jos mainitsen tekstissäni siirtolaisuuden Karjalaan, ilmenee asiayhteydestä, että tarkoitan silloin Neuvosto-Karjalaa eli Karjalan Neuvostotasavaltaa. Sitä, jonka pääkaupunki oli Petroskoi. Nykyäänkin siellä on Venäjään kuuluva Karjalan autonominen tasavalta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Näin se on, T.K! Stolbovassa jäi sitten pois Repola ja Porajärvi, jotka ehkä olisivat nautintasuhteittensa puolesta kuuluneet länsipuolelle. Tosin Molotov olisi ne rakkaasti luovuttanut maamme ehdottomasti pitkäaikaisimman presidentin hallintaan, mutta valkosuomalaisten tsuhnien kovakalloisuus esti tämän ikiaikaisen unelman täyttymyksen. Ehkä se vielä odottaa toteutumistaan. Vienanmeren länsiranta muutes tunnettiin Karjalanrantana, ja suomenheimoisten asuinpaikkojen nimiä on siitäkin paljon itään ja lounaaseen päin. Menivät sitten naapurin laajetessa. Vienaakin asutettiin Kainuusta käsin.

    Ilmoita asiaton kommentti