Olin juuri saanut kansakoulun toisen luokan todistuksen, kun Lähi-idässä käytiin kuuden päivän sota. Minulle asetelma oli silloin selvä: Daavid (Israel) vastaan Goljat (Egypti, Jordania, Syyria). Ja sodan ehdoton sankari oli Israelin silmälappua kantava puolustusministeri Moshe Dayan. Samaistuminen oman pienen kansan taisteluun suurta itäistä vihollista vastaan neljännesvuosisata aikaisemmin oli myös selviä.
Aika kului ja lapsen mustavalkoinen maailma muuttui aikuisen maailmaksi. Omassa mielessäni Auschwitz-bonus kuoli Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä, kiitos toisen Israelin puolustusministerin Ariel Sharonin.
Muutama vuosi sitten opin uutta. Kun Israelin joukot olivat vallanneet temppelivuoren Moshe Dayan määräsi sinne samana päivänä nostetun Israelin lipun laskettavaksi. Oman isänmaan turvallisuudesta huolehtiminen on yksi asia ja toisen uskonnon loukkaaminen on toinen asia. Al Aqsa -moskeija ja Kalliomoskeija ovat islamin pyhimpiä paikkoja. Maailmanrauha tarvitsee Abrahamin perillisten keskinäistä kunnioitusta.
En enää ihaile Moshe Dayania sotasankarina, vaan kunnioitan rauhan sankarina.
Sabrasta ja Shatillasta saadaan itse asiassa kiittää falangistikristittyjä. Sharonin ero oli poliittinen peli.
Mielikuva ”pienestä Israelista suuria arabimaita vastaan” vaihtui kuvaan ”suuri koloniastilinen sortovalta Israel pientä yhtenäistä viatonta palestiinalaiskansaa vastaan” Jom Kippur -sodan lopussa, jolloin öljymaat pelottelivat öljyn hinnan nostamisella, ellei Israel lopeta sotaa, jota se ei edes aloittanut. Oman tulkintani mukaan tämä mielikuva on säilynyt populistisessa puheessa näihin päiviin asti. Sitä varmaan vauhditti se, että 1973 vasemmiston land for peace -ohjelma koki murskatappion, kun Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israeliin juutalaisten kaikkein pyhimpänä päivänä, jolloin kansalaiset olivat kotona, koko yhteiskunta lappu luukulla ja kaikilla radiot kiinni. Sen jälkeen syntyikin Israelin historian ensimmäinen oikeistohallitus, jolloin myös nykyaikainen siirtokuntaideologia pääsi kukkaansa. Sodan jälkeen ”land for peace” vain tuntui epärealistiselta idealismilta.
Falangistikristityt toteuttivat verilöylyn, mutta Sharon päästi heidät toteuttamaan sen.
Kuka päästi Husseinin toteuttamaan verilöylyn ”mustana syyskuuuna” 1970, kun Jordanian joukot tappoivat tuhansia pakolaisia leireihin? Kysymykselläni koetan vain haarukoida, kenelle vastuu mistäkin kuuluu. Husseinia ei kukaan vaatinut ikinä Haagiin.