Vanhoillislestadiolaisuuden varmaan tärkein opinkohta on ripittäytyminen, jota olen vastikään kuullut nimitettävän termillä Tahrateologia. Sen mukaan uskovainen pysyy uskovaisena ja taivaskelpoisena puhdistautumalla synneistä, matkan vioista ja virheistä, kiusauksista, epäilyksistä ja tottelemattomuuksista pyytämällä ja uskomalla syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Lyhyesti: ripittäytymällä. Eräs edesmennyt puhuja kirkasti asiaa seuraavilla sanoilla aikoinaan:
”Vahvistakaa kuulkaa, veljet ja sisaret, veren merkkejä tunnon päällä. Peskää pyykkiä vielä, nyt on pyykinpesun aika. Vahvistakaa veren merkkejä sen tähden, että tämä maailma ja aivan erikoisesti synti pyrkii noita veren merkkejä haalistamaan. On tärkeä, että me noita veren merkkejä vahvistamme tuntomme päällä.”
Saman asian, hieman eri sanoin voimme lukea uusimmasta Siionin keväästä:
Siionin kevät SYYSKUU 9/2013 sivut 3, 8 ja 25
—-”Onko sinulle käynyt niin, että et ole aina jaksanut olla kuuuliainen vanhemmillesi ja totella heitä? On onnellista, kun isä ja äiti saarnaavat tottelemattomuudet ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Kun haluamme turvautua ja uskoa Jumalan johdatukseen, säilymme uskomassa ja pääsemme taivaaseen.” —-T.M.
—-”Tärkein ja paras lahja on Jeesus. Hänen nimessään ja veressään saamme uskoa synnit anteeksi.
Kun uskomme, pääsemme kerran taivaaseen.”
—-”-Minä en käsitä, miten jotkut pelaa sotapelejä, minä sanoin.
-Kuka sellaisia pelaa? isä kysyi.
-Petteri. Ja monet muutkin, minä kerroin ja katselin maton hapsuja.
-Niihin jää helposti koukkuun, isä pohti.
-Vähän kuin tupakanpolttoon.
-Minä en enää aio pelata sitä peliä, se oli ihan tyhmä.
Me istuttiin siinä, ja isä siunasi kaikki synnit anteeksi. Tuli parempi olo. Onneksi Petterin kanssa saattoi tehdä muutakin, minä mietin.”—-
Tätä tahrateologiaa kutsutaan liikkeen sisällä evankeliumiksi. Kun syntejä saarnataan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, saarnataan evankeliumia. Jos puhujalta/papilta puuttuvat saarnassaan nämä sanat, hänen puheestaan ei kuule evankeliumia, vaikka kuinka hän saarnaisi Kristuksesta syntisen ainoana syynä pelastukseen.
Kun jotain yksittäistä syntiä, yleistä syntisyyttä, epäilyksiä, kiusauksia, väsymystä tai uskon huonoutta pyydetään joltakin anteeksi, eli ripittäydytään, anteeksipyytäjä/ripittäytyjä pyytää kohdallensa evankeliumia.
Jos vl-uskovainen lakkaa pyytämästä syntejään, vikojaan, virheitään yms. anteeksi, hänen kohtansa katsotaan pahimmilllaan epäuskoksi; hän ei halua enää uskoa omalle kohdalleen evankeliumia.
Liikkeen opetuksen mukaan evankeliumia ei voi saarnata eikä kuulla puhtaana ja oikeana missään muualla kuin vl-liikkeessä. Jotkut ovat kuulema omineet evankeliumin itselleen kun saarnaavat samoilla sanoilla syntejä anteeksi, mutta heiltä puuttuu saarnastaan Pyhän Hengen/Jumalan voima ja näin ollen heidän synninpäästöjulistuksensa on mitätön.
Usko Kristukseen ei siis ole keskeisin vl-liikkeen opetus, usko Kristukseen ei liikkeen mukaan vapauta ihmistä hänen synneistään, vaan hommaan tarvitaan äänellinen synninpäästö vl-ihmiseltä: Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Vaikka Raamattu ei tällaista esimerkkiä anna, liike mainostaa opetuksensa ja käsitystensä perustuvan Jumalan sanaan, Raamattuun. Yhtään ainutta esimerkkiä ei Raamattu anna vl-tapaisesta synninpäästötilanteesta, jossa veli/sisar pyytää veljeltä/sisarelta: saanko uskoa kaikki syntini/epäilykseni/napinamieleni/tms. anteeksi? ja veli/sisar antaa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi.
Hommaa voisi verrata riippuvuuteen. Kun olet juonut kahvia, sulla on vähän aikaa hyvä olo ja kohta elimistö alkaa huutamaan taas tarpeellista kahviannostaan. Jos et ota, päätä särkee, olo on levoton ja jotain tosi oleellista tuntuu puuttuvan elämästä. Kahviriippuvuudessa elimistössä oleva kofeiinimäärä sanelee olotilan ja toiminnan. Kahvia kitaan ja olo paranee.
Vl-liikkeessä olotilan ja toiminnan sanelee yhteisön määritelmä uskovaisuuden tunnusmerkeistä. Jos olet uskovainen, se näkyy tietyllä tavalla elämässäsi. Jos tunnusmerkkeihin tulee säröjä, matkavaatteeseen tahroja, ne on korjattavissa tahrateologian avulla. Sinulla on lupa uskoa syntisi, vikasi ja virheesi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Sen jälkeen olosi on noin puolesta vuorokaudesta kokonaiseen hyvä ja onnellinen ja sitten riippuvaisuussuhteesi mantraan Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi nostaa päätään.
Itselleni on ollut niin vapauttavaa päästä irti tuosta tahrateologiasta. On ollut ihmeellistä käsittää, että synnit ovat kaikenaikaa anteeksi Jumalan lahjoittaman uskon kautta Kristukseen.
Toisaalta. Ihminenhän voi keksiä ihan mitä tahansa mantroja ja temppuja syyllisyyden häivyttämiseksi. En saisi syödä pullaa kun vyötärönseutu on muutenkin jo liian paksu, mutta vapaudun syyllisyydestä, kun käyn kymmenen kilsan lenkillä.
Sanoin ruman sanan, mutta vapautan itseni syyllisyydestä pesemällä suuni saippualla.
En välittänyt ystävästäni, läheisestäni hänen elinaikanaan, mutta voin vapauttaa syyllisyyteni, rauhoittaa omatuntoni pitämällä hänen hautajaisissaan oikein kauniin puheen ja hankkimalla oikein kauniin seppeleen hänen arkulleen.
Yhteisöt voivat myös keksiä ihan mitä tahansa juttuja jäsentensä syyllisyyden lisäämiseksi ja niistä vapauttamiseksi. Olet syyllinen ja syntinen kun ajattelet ja toimit tietyllä tavalla, mutta pääset irti syyllisyydestäsi, syntisyydestäsi tietyllä tavalla. Tämä on vain vallasta johtuvaa mielenhallintaa. Kun porukan mielet saadaan hyppysiin, niitä voidaan helposti ohjata syyllisyyden ja niistä vapautumisen avulla.
En suhtaudu vihamielisesti tai halveksien vl-uskoviin. Siihen minulla ei ole varaa. Siunauksin ajattelen heitä.
Ikäväkseni huomaan, että rehelliseen opilliseen keskusteluun tämän blogin vesseleillä ei kuitenkaan ole halua.
Yhtä toivotonta oli aikoinaan yrittää keskustella tulipalokommunistin kanssa reaalisosialismin ongelmista ja silmin nähtävästä valheesta. EI siitä mitään tullut, vain liturgiaan ja ohjelmien kopiointia.
Uskon ensimmäisiin hedelmiin kuuluu kai sentään rehellisyys. Siinä mielessä surettaa lukea noita Joonas K.:n perusteluja Pyhästä Hengestä saarnassa ja synninpäästössä.
Ei se ihme ole. Jos on koko ikänsä oppinut ajattelemaan, että ”tästä kun päästän irti, on helvetti avoinna jalkojen alla”. Siitä nousee sisäinen vaatimus ajatella, että ”kaikki on oikein ja erehtymätöntä tässä joukossa”.
Niin ei asia kuitenkaan ole, eikä sen tarvitsekaan olla.
Esikoisuudessa on aivan sama ongelma.
Niukkasen avoimesta tavasta keskustella olen ollut yllättynyt.
Olen aiemmin kirjoittanut Lutherin tekstistä seuraavanlaista, alkurepliikki on omaa poimintaani Lutherin tekstistä, missä hän luettelee ”lihan himoja”, joita vastaan kristityn pitää taistella.
”Aistihimo, ylpeys, viha, ahneus, kärsimättömyys, epäjumalanpalvelus, lahkot, epäusko, epäilykset, epätoivo, Jumalaan kohdistuva viha ja halveksunta, riena, synkkämielisyys, riitamieli, lähimmäisen halveksiminen, omaan vanhurskauteen luottaminen, röyhkeys, jumalisuuden ja sanan laiminlyöminen.
Luther:
Jos opetamme uskoa, niin LIHALLISMIELISET LAIMINLYÖVÄT TEOT; jos taas tähdennetään tekoja, silloin HEITETÄÄN SIKSEEN USKO ja OMIENTUNTOJEN LOHDUTUS. Tällä kohdalla ketään EI VOIDA MENNÄ PAKOTTAMAAN EIKÄ VOIDA ANTAA MITÄÄN VARMOJA SÄÄNTÖJÄ; kukin tutkikoon itseään tarkasti, mikä lihan himo häntä väkevimmin kiusaa, älköönkä selvyyteen päästyään olko suruton älköönkä hellikö itseään, vaan valvokoon ja taistelkoon Hengessä sitä vastaan, jottei ainakaan sitä täyttäisi, vaikka ei sitä kokonaan voisikaan ehkäistä.”
Tästä aiheesta lisää vähän myöhemmin, nyt on muuta tekemistä. Mutta mietitään ja keskustellaan, tämä on antoisaa ja mukavaa
Vuokko kirjoitti:
”Joko Kristus on tehnyt kaiken tai minun on tehtävä kaikki, ei ole vaihtoehtoja, siispä: Kristus on tehnyt kaiken, enkä minä voi tehdä pelastukseni eteen yhtään mitään.”
Kyllä vain. Mutta nyt ei ole kysymys tuosta.
Rippi, ehtoollinen, Jumalan sanan kuuleminen ym. eivät olekaan välttämättömiä siinä mielessä, että Jumala edellyttäisi niitä meiltä uskonvanhurskauden lisäksi. Ne eivät ole ansiollisia tekoja.
Sen sijaan ne ovat välineitä, joiden kautta Kristuksen sovitustyön hedelmää jaetaan meille, aivan ilmaiseksi. Siksi niitä ei kannata vähätellä tai halveksia.
”Kun puhutaan pelastuksesta, uskosta, uskossa pysymisestä, niin minusta se on Jumalan työ alusta loppuun asti. Yksin armosta. Jos tähän ajatteluun tulee pisarakin vaatimusta, uskosta menee ilo ja tilalle tulee suorittamisuskoa.”
Juuri näin. Mutta Raamatun mukaan Jumala tekee tätä työtään armonvälineiden eli sanan ja sakramenttien kautta. Myös ripillä on armonvälineluonne.
Joka tieten tahtoen lähtee kauas armonvälineistä, lähtee kauas Jumalasta.
”Ja miksi ihmeessä armoa pitää kerjätä? Sitähän suorastaan tyrkytetään kaikille ilmaiseksi rahatta ja hinnatta, ilman minkäänmoista lain vaatimusta. Siksi onkin käsittämätöntä, että vl-liikkeessä opetetaan kerjäämään armoa, kysymään: SAANKO minäkin vielä uskoa?”
Armon kerjäläisyys ei tarkoita sitä, että armoa olisi vähän tarjolla ja että armahdus olisi epävarmaa. Sen sijaan kielikuvalla haetaan juuri sitä, että meillä ei ole omalta puoleltamme mitään tarjottavaa Jumalalle. Olemme joka hetki kaikella tapaa Jumalan varassa. Hän on kaikki, me olemme ei-mitään.
Kun kristitty vielä tiedostaa oman turmeltuneen luontonsa painon ja vihollisen vaarallisuuden, tämä kaikki johtaa oikeanlaiseen nöyryyteen ja arkuuteen suhteessa Jumalaan eli armon kerjäläisyyteen.
Hengellisestä itsevarmuudesta, joka helposti johtaa välinpitämättömään ja pinnalliseen uskoon, Raamattu varoittaa:
Johanneksen ilmestys 3
17 ”Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston.
18 Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi, osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy, osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet.
19 Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi!”
Raamatun mukaan oikeaan kristillisyyteen kuuluu myös Jumalan mielen mukainen murhe omasta syntisyydestään. Kristitty ei ole suruton.
Toisinaan näyttää siltä, että Jumalan armo kuuluu vain niille, jotka hyväksyvät meidän hyväksymät armonvälineet eli armoneuvot, jos halutaan käyttää vanhaa kieltä. On paljon suurempi asia, että ihminen elää Jumalan armosta kuin se, että hän tietää, millä välineillä Jumalan armoa viedään eteenpäin ja millä ei. Raamattua mukaillen: Armeliaisuutta minä pyydän, en armonvälineitä.
Ehkäpä näinkin, Topi.
Siitä, että jokin asia on vähemmän tärkeä kuin toinen, ei kuitenkaan seuraa, että se olisi arvoton. Ikävän usein kirkollisessa keskustelussa kuitenkin näkee tämän tyyppistä päättelyä.
Tarvitsemme armonvälineitä siksi, että perisynti on turmellut meidät niin perusteellisesti. Emme jaksa omin voimin ponnistautua uskoon tai säilyä siinä. Siksi armo pitää tuoda meille mahdollisimman lähelle, niin kuin pikkulapselle pitää ojentaa yskänlääke lusikalla ihan suuhun asti.
Oppi seurakunnasta armonvälineineen on rinnakkainen opille Kristuksesta syntisten Vapahtajana: Kun meistä ei ollut pelastamaan itseämme, Jumalan armo tuli Kristuksessa lihaksi ja vereksi meidän luoksemme. Tätä työtä jatkaa Kristuksen ruumis, seurakunta, armonvälineineen, joissa Jumalan armo ”inkarnoituu” tänäkin päivänä.
Armonvälineitä vähättelevä murentaa siis väkisinkin armo-opin perusteita. Tämä kannattaa tiedostaa.
Joona Korteniemi:
” Armon kerjäläisyys ei tarkoita sitä, että armoa olisi vähän tarjolla ja että armahdus olisi epävarmaa. Sen sijaan kielikuvalla haetaan juuri sitä, että meillä ei ole omalta puoleltamme mitään tarjottavaa Jumalalle. Olemme joka hetki kaikella tapaa Jumalan varassa. Hän on kaikki, me olemme ei-mitään.”
Hyvin Joona keksii selityksiä! Tosiasiassa tämä kielikuva on peräisin Laestadiukselta, hän käytti hyvin värikästä, sanoisinko hyvin karkeaa kieltä herätellessä lapin viinahuuruisia ihmisiä uskomaan Jumalaan. Hän käytti muun muassa näitä kielikuvia: ”Jotunin hurtta ja nappaa hampaisiinsa koko evankeliumin.” ” Pirun kusi on paloviinaa.”
Luulen, en tiedä, että tämä sanonta – armonkerjäläinen on tullut kertomuksesta Jeesuksen ja Kanaanilaisnaisen kohtaamisesta:
Matt. 15:25 ”Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ”Herra, auta minua!”
26 Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.”
27 ”Ei olekaan, Herra”, vastasi nainen, ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.”
28 Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Siitä hetkestä tytär oli terve.”
Tämä kertomus ei kuitenkaan sovi esikuvaksi armon kerjäämiseen. Miksi sitten Jeesus sanoi noin pahasti vaimolle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” Sanon tähän, että Jeesus koitteli vaimon uskoa. Vaimo oli Kanaanilainen, siis ei israelilainen ja kyllä vaimo tämän tiesi, sen, että juutalaiset halveksivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi. Mutta hänpä riippui uskolla kiinni Jeesuksesta ja sai avun.
Jeesus itse todistaa, että uskovan ei tarvitse koskaan kerjätä:
Matt. 5:6 ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.”
Vielä selvemmin tämä tulee esiin Jeesuksen ja Pietarin keskustelusta:
Matt. 17:24 ”Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: ”Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?”
25 ”Maksaa kyllä”, hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: ”Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?”
26 ”Vierailta”, vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat.”
Uskotaan me
tähän täydestä sydämistä – ”Lapset ovat siis vapaat.”
Heino, ilmeisesti haluat olla eri mieltä kanssani. Ikävä kyllä ainakaan minulle ei käy selväksi, missä erimielisyyden aihe tarkkaanottaen on.
Uskoisin, että termi ”armon kerjäläinen” ei ole Laestadiuksen kehittämä, sillä sitä käytetään lestadiolaisuuden ohella monissa muissakin juuriltaan pietistisissä herätysliikkeissä. Luulisin siis, että se on periytynyt lestadiolaisuuteen pietismistä, herrnhutilaisuudesta tai anglosaksisesta hartauskirjallisuudesta. Alkujaan ”armon kerjäläinen” saattaa olla peräisin jo kirkkoisiltä tai keskiajan mystiikasta, josta pietismi omaksui paljon kielikuvia.
Nyt sinä Joona erehdyt! Miksi haluaisin olla erimieltä kanssasi? Sinä olet mielestäni rehellisesti omien mielipiteittesi takana, tarkoitan tällä, että et halua vedättää mihinkään suuntaan ja se on oikein.
Se, että keskustelen tällä palstalla ja tuon myös esiin omat näkemykseni, siten kuin uskon. Se, että Laestadius on tuon kielikuvan ”armon penikat vikisevät pöydän alla”, sen olen lukenut hänen saarnoistaan. Tähän on kyllä sanottava, että siitä on kauan kun olen lukenut hänen saarnojaan. Täällä on kuitenkin toisia kirjoittajia joilla on parempi tieto, joten odotellaan heidän kommenttejaan.
Se on kyllä ihan varmaa, että en pyri olemaan sinun, enkä kenenkään toisenkaan kanssa erimieltä – ollaan me Joona ystävällisiä toisillemme.
Armon kerjäläinen on vastakohta käsitteelle armon varas.
Armon kerjäläinen on katuva, kilvoitteleva, oman huonoutensa tunteva.
Armon varas on taas sellainen, joka haluaa ilman mielenmuutosta ja katumusta omistaa itselleen Jumalan lupauksia, jotka eivät koske häntä.
Olisi mielenkiintoista kuulla, milloin tämä seurakuntaoppi syntyi.
Siinäkin Laestadius ja Raattamaa olivat eri käsityksessä kuin tämän palstan kirjoittajat.
Mllä perusteella joku herätysliike voi sanoa olevansa seurakunta, kun siltä puuttuvat seurakunnan tunotomerkit, kaste ja ehtoollinen, jotka haetaan seurakunnan ulkopuolelta.
>>>”Jotunin hurtta ja nappaa hampaisiinsa koko evankeliumin.” ” Pirun kusi on paloviinaa.”>>> H. Korpela
Laestadius ei ole sanonut ihan näin.
Tässä on rinnakkain ”armon penikka” ja ”Jatunin hurtta”. Armon penikat, kuten kananealainen nainen, tyytyvät armon muruihin, mutta
katumattomat ovat kuin Jatunin/Jotunin hurtta, joka hyppää pöydälle ja nappaa hampaisiinsa koko voilimpun tai voiklimpin.