Seurakunta ei ole yksi, ”monoliittinen” kokonaisuus, vaan sen sisällä on erilaisia ihmisiä. Eri alueiden asukkaiden tavat ja tottumukset, jopa arvot voivat jossain määrin vaihdella.
Kylät ja niiden hengellinenkin elämä ovat erilaisia. Erot eivät ole suuria, mutta selvästi todettavia.
Seurakunnan sisällä saattaa väestön luonne esimerkiksi elinkeinorakenteesta, muuttoliikkeestä tai muusta historiasta johtuen poiketa toisistaan. Jossain voi olla vahva herätysliiketausta.
Kylät voivat pieni maaseutukyliä, teollisuuspaikkakuntia tai muulla tavalla profiloituneita. Voi olla muuttovoittoa tai muuttotappiota.
Kotiseurakuntaan muodostettiin jo väestömääränkin vuoksi 2000-luvun alussa kolme kirkkopiiriä. Siitä lähtien on keskusteltu siitä, voiko kirkkopiirien toiminta poiketa toisistaan.
Tuota eroa ei seurakunnan hallinnossa aina tunnusteta, vaan halutaan seurakuntaa johtaa ja kehittää yhden ja saman muotin mukaan. Perusteita on monia: ”Jeesus on yksi, niin myös seurakunta.” ”Seurakunnassa kaikki ansaitsevat samat palvelut.” ”Säästetään, kun toistetaan samaa mallia kaikissa kylissä.”
Totta on, että Kristus on yksi. Totta sekin, että hänen seuraajansa ovat jakaantuneet moniin kirkkokuntiin ja niiden sisäisiin nurkkakuntiin. Monta polkua vie samaan maaliin.
Luottamushenkilöiden perehdyttämisen perusteisiin vaalien jälkeen kuuluu, että ”toiminnan johtaminen on operatiivista johtamista”, mistä seurakuntalaisten tulee pysyä kaukana. Sitä harjoittavat vain papit ja muuta työntekijät. Seurakuntalaisten vallan pitäisi näkyä ”strategisessa johtamisessa”. Rajan vetäminen ei aina ole helppoa.
Voidaan kuitenkin kysyä, onko työntekijöillä riittävästi oikeaa tietoa siitä, mitä seurakuntalaiset haluavat, tarvitsevat tai odottavat seurakunnan toimintaa pyörittäviltä työntekijöiltä?
Aluejakoa saattavat vierastaa luottamushenkilötkin. Varsinkin herätysliikkeissä ja konservatiivisemmissa piireissä saatetaan ajatella, että on vain yksi oikea tapa viettää seurakuntaelämää.
Alueiden ääniä ei välttämättä haluta kuunnella tai edes kysyä, saati kuulla. ”Gallupit eivät anna oikeaa tietoa.”
Kyse olla myös vallasta. Vallassa oleva pitää vallan keskittämistä parhaana tapana. Alueellinen toiminta ja päättäminen hajottaa. Samasta syystä ilmeisesti vastustetaan nuorten ottamista läsnäolo- ja puheoikeudella mukaan päättäviin elimiin.
”Nuoret eivät vielä tiedä, miten asioita on tapana hoitaa”, ajattelevat nuorten osallistamisen epäilijät.
Uskoa eletään todeksi eri tavoin. Hengellisen elämän harjoittaminen myös muuttuu ajan myötä. Yhteiskunta on monella tavalla erilainen kuin kirkon syntyaikoina 2000 vuotta siten tai keskiajalla tai vielä 1900-luvullakin. Kieli muuttuu, tietomme muuttuvat. Uskon ydin eivät kuitenkaan ole sen harjoittamisen ulkoiset muodot.
Seurakunta on monta
Kiitokset kiinnostavasta tekstistä, Markku Jalava.
Helsingin tuomiorkirkkoseurakunnassa on kokemusta siitä, miten voi syntyä alueellisesti omaleimaista toimintaa. Runsas vuosikymmen sitten avautui Jätkäsaaressa uusi kirkkotila, Hyvän toivon kappeli, johon seurakunnan toiminta siirtyi Ruoholahden kappelista, mantereen puolelta.
Vuosikymmenet Jätkäsaari oli satama- ja varastoaluetta, mutta tavarasataman siirryttyä Vuosaareen sitä ryhdyttiin kehittämään asuinalueena. Nyt siitä on muodostunut kasvava, veden ympäröimä kaupunginosa keskustan kupeessa. Tämä kaupunginosan ominaisluonne oli lähtökohtana Hyvän toivon kappelin toiminnan suunnittelussa. Tuloksena on omaleimainen toiminnallinen kokonaisuus.
Lähtökohdan pitäisi kuitenkin olla, että seurakunnan jäsenet ovat kasteen ja uskon kautta Kristuksen jäseniä armolahjojen erilaisuudessa. Pelkkä erilaisuus ja sen tunnustaminen tai edistäminen sinänsä ei toimi.
Käsittääkseni oikeastaan mikään herätysliike (ehkä lestadiolaisuuden tiettyjä suuntauksia lukuun ottamatta) ei ole enää vuosikymmeniin ajatellut, että olisi ”vain yksi oikea tapa” viettää seurakuntaelämää.
On totta, että uskon ydin ei ole sen harjoittamisen ulkoiset muodot. Ne tapaavat kuitenkin ilmentää ydintä. Ja valitettavasti juuri tuo ydin on välillä – sanoisinko laho. Esimerkiksi selllaiset asiat kuin jooga, mindfullness tai uushenkisyydestä ammentaminen eivät käsittääkseni voi kuulua kristillisyyteen ja seurakunnan sisälle. Jos uskontunnustuksissa kiteytetty sisältö puuttuu ja korvautuu jollakin muulla, muodoista ei kannata edes puhua.
Aikoinaan pidettiin urkuja liian maallisina soittimina kirkolliseen käyttöön. Nyt ei niitä juuri muualla olekaan kuin kirkoissa. Ehkä itämaiset vaikutteetkin, joita vierastat, Marko Sjöblom, osoittautuvat ajan mittaan mainioiksi hartaudenharjoituksen muodoiksi.
Martti Pentti. Mitä joogaan tulee, ongelma on juurikin sen suhteessa itämaisiin uskontoihin ja niissä vaikuttaviin voimiin. Tästä ovat kertoneet useat joogasta seurakunnassa i r t i päässeet kristityt. Kristikunnalla olisi myös omasta perinteestä nousevia hartaudenharjoituksen muotoja.
”Seurakunnat ovat kuin saaria” : sanoi eräs pikkukaupungin pappi. Kukin toimii omalla tavallaan ja ikäänkuin kaukana muista samanlaisista pienistä saarista. Ilman todelista yhteyttä keskenään. Samoin eri herätysliikkeet ja toimintamuodot.
Seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistuneetkaan ei aina tiedä ketä muita mukana on ja miten he toimivat. Kirkon idea on julistaa evankeliumia kaikille. Tämä idea on katoamassa kirkosta. Samalla kun katoaa koko evankeliumin idea.
Kirkossa annetaan yhä enmmän tilaa toiminnoille, jotka ovat räikeässä ristiriidassa evankeilumin sanoman kanssa.
Monet seurakunnan jäsenistä ei enää tiedä mistä kirkon ideassa on kyse. Kukin työntekijä voi ryhtyä toteuttamaan omaan ideaansa kirkosta ja tekemään työtään omalla tavallaan. Tähän oikeuteen ei kenelläkään ole valtuuksia puuttua, kunhan työtehtävät tulee samalla hoidettua. Näin kirkko ajautuu yhä kauemmas omasta ydintehtävstään ja samalla olemassaolonsa oikeudesta. Tälle kehitykselle kukaan ei voi mitään. Se selittää myös monien koservatiivien turhautumisen ja lähtöaikeet.
Kirkko on kuitenkin rakennettu evankeliumin julistamisen lähtökohdista ja antaa hyvän mahdollisuuden seurakuntalaisilleen olla kirkon jäseninä evankeliumin julistajina lähipiirissään.
Minun näkökulmastani tuo ajatus seurakunnista erillään olevina saarina on vieras. Se johtuu varmaan taustastani lähetystyöntekijöiden lapsena ja myöhemmin lähetystä sivunneena luottamushenkilönä. Olen kokenut yhteyttä seurakuntiin ja kristittyihin maapallon eri puolilla Samoin olen tuntenut lähetysystävien olevan samaa joukkoa järjestöjen eripurasta huolimatta myös Suomessa. Lähetys taitaa olla toimiva vastalääke nurkkakuntaisuudelle.
Pekka P voi varmaan täsmentää, mitä tarkoittaa.
Puhe seurakunnista ”saarina” on minusta sikäli osuva, että kukin seurakunta toimii itsenäisesti ja sen profiili poikkeaa yleensä naapuriseurakunnasta. Samoin myös isomman seurakunnan sisällä olevat työalat erillään toisistaan. Aika moni seurakunnan sisällä toimiva raamattu- ja rukouspiiri toimii niin ikään ”saarina” ja erillään seurakunnan muusta toiminnasta.
Minusta olisi hyvä pohtia myös kysymystä, missä määrin kristillisen seurakunnan olisi nykypäivänä toimia vastakulttuurina erilaisille ympäröivän yhteiskunnan ilmiöille. Ghettomentaliteettia eli eristäytymistä en kannata, mutta mitä tarkoitamme kun sanomme ”maailmassa vaan ei maailmasta”.
Tuosta ’maailmassa vaan ei maailmasta’ tuli mieleeni tämä Jeesuksen sana: ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.” Noita eläinaiheisia kielikuvia kannattaa käsittääkseni pohtia huolella. Käärmeeltä kannattaa oppia viisautta, mutta ei kavaluutta. Kyyhkyseltä taas on omaksuttava viattomuus vaan ei typeryyttä. – – – Kyseisten eläinten todelliset ominaisuudet eivät luultavasti vastaa näitä mielikuvia.
Myös työntekijöiden tausta ja teologiset painotukset vaikuttavat siihen, millainen on seurakunnan tai sen osan luonne, millaista toimintaa siellä on. Olipa johtaminen strategista tai operatiivista, on otettava huomioon olosuhteet ja seurakuntalaisten tarpeet, jotka voivat eri alueilla olla erilaisia. Esimerkiksi Rovaniemellä on kaupunkikeskustan lisäksi laaja maaseutualue. Lienee selvää, että toiminta ei joka kylällä voi olla samanlaista.
Oma näköalani ja kutsumukseni on luoda yhteyksiä seurakuntien välille. Täällä Heinolassa minua on kummastuttanut se, että meillä on naapuriseurakunta Iitti, jonka olemassaolosta tuskin itsekkään olen ollut tietoinen. Se huomio laittoi minut liikkelle ja menin tutustumaan siihen.
Aina muiden seurakuntien toiminnoista voi oppia jotain, mutta seurakunnat keskittyvät niin täysin omaansa, ettei yhteyksiä juurikaan synny. Siinä merkityksessä seurakunnat ovat saaria. Aivan niinkuin Marko S. toi esiin.
Naapuri seurakunta ja yhteistä vain yhteinen raja.
Seurakuntien toiminta on kaikille mielekkäämpää ja tehokkaampaa siellä missä seurakunnalla on yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Tarkat rajat usein ovat sitä estämässä.
Moni uusi työtekijä joka sinisilmäisesti uskoo yhteistyön yli rajojen toimivan joutuu pettymään raskaasti. Tärkein sääntö jonka jokaisen uuden on opittava on se, että hoitaa vain omat asiat ja varoo tarkasti astumasta muiden varpaille. Siitä huolimatta, että raja-alueelle voi jäädä hoitamattomia tehtäviä. Monet tuon säännön rikkoneet ovat joutuneet kärsimään rankasti, jopa menettäneet työkykynsä. Työ uupumista on paljon vähemmän siellä missä yhteistyö on saumatonta. Työntekijät tukevat toinen toisiaan ja syntyyy itsestään ihan hyvä työilmapiiri. Tarkat eri työalueidenrajat luovat vastakkaisen – joskus jopa pelonilmapiirin.
Pekka P. En kyllä omasta puolestani tunnista yhtään seurakuntaa sellaiseksi, että työntekijöiden pitäisi tarkoin hoitaa vain oman alansa asiat ja pelätä niiden ylittämistä suorastaan terveytensä menettämisen uhalla. On selvää, että työalarajoja pitää kunnioittaa eikä toisen tontille saa mennä ilman lupaa. Yhteistyö on varmasti mahdollista, mutta ei sekään voi tapahtua ilman molemminpuolista hyväksyntää. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että itsellä olisi
ideoita. On vain hyväksyttävä, että kirkon töissä työntekijät ja heidän ns. työnäkynsä ovat erilaisia.
Ongelma on jos seurakuntien paimenten koulutus ei ole yhtenäistä eikä valmista eikä keskity nimenomaan paimenuuden kautta kristillisen elämän keskeisimpiin asioihin joka on tietysti ymmärrys mitä on Kristuksen ruumis ja sen tehtävät ja merkitys. Evankeliumi on joka tuo vapauden ja sen jälkeen voi olla erilaisia toimintoja eri seurakunnissa ja vapautta siinä Kristuksen vapaudessa . Ihmismieli kaipaa vapautta ja usein vapauden pyrkimykset vie vain väärään suuntaan .
Seurakuntien tehtävä on kohdata ihminen ihmisenä ja ihmisen kohdata Jumala ja tämän jälkimmäisen puuttuessa seurakunta lakkaa olemasta seurakunta . Voiko saada hyvin erilaisia vastauksia Raamatusta mikä on Srk ja paimen ja mikä niiden tehtävät ja merkitykset on ? Ainakin luterilaisuudessa on yllin kyllin Raamatusta nousevaa tunnustuksellista opetusta , mikäli tahtoo pitäytyä luterilaisuuteen . .
Timo G. Kommenttisi ei tavoita sitä, mistä työalojen jaossa on kysymys kun puhutaan kansankirkon seurakunnista.
Ei rajojen ylittämisen seurauksia tarvitse pelätä, jollei niitä ylitä.
Miksi työalarajoja pitäisi tieten tahtoen ylittää?
Yhteistyö ei ole kiellettyä, mutta vaatii onnistuakseen työntekijöiden yhteisen kiinnostuksen.