On selvää, että kirkon yhteisvastuukeräyksen aihe ja markkinointi on tekstini kimmokkeena. En kiistä aiheen tärkeyttä, päivastoin! En myöskään kiistä julkisuusmainonnan puhuttelevuutta. Se on suorastaan järkyttävää.
Silti henkilökohtaisesti mietin, onko tarpeen edetä asiassa näillä visuaalisilla keinoilla, joita nyt on käytetty. Itse olen ahdistunut julisteissa olevista kuolleiden kuvista omainen vierellään. Ei auta, että saattohoidon ”perusikoniksi” on asetettu Michelangelon ihanan kaunis veistos ”Pietà”. Sen variaatiot eivät kuvaa edes saattohoitoa vaan tilaa, jossa ollaan kuoleman jälkeen, ruumiin kanssa. Siinä ei voida enää ketään saattaa. Auttaa voidaan vain saattajaa. Se on muuta kuin kukaan haluaa paljastaa toisille: oman kipunsa kuva. Hyvin henkilökohtainen asia. Vaikea jakaa saati julkistaa mainoksessa.
Tunnustan, että minulla on kipeä kosketuspinta saattohoitoon. Ne hetket, joissa läheiseni ovat kuolleet pitemmän yhdessäolomme jälkeen, ovat olleet jotenkin ”pyhiä”, kuvaamattoman arvokkaita. Ensimmäinen saattamani ihminen oli minulle hyvin läheinen sisar, jonka menehtymistä leukemiaan nuorena naisena seurasin vierestä loppuun asti. Me jaoimme kuolinpäivän tärkeimmän hetken, jolloin hän tiedosti lähtemisensä tilan ja jakoi ajatuksensa kanssani. Se oli sanoinkuvaamatonta armoa. Lahja, jonka varassa jaksoin elää eteenpäin ”kaksossiskoni” kuoleman jälkeen.Saatoin lisäksi jakaa hänen sanomaansa vanhemmilleni ja toisille siskoilleni. Kun kuolema koitti samana yönä, koko perhe oli koolla sisareni viimeisen hengityksen todistajina. Isä rukoili ääneen Herran siunauksen samaan aikaan kuin sisareni lopetti hengittämisen.
Hetken pyhyyttä ei kalmokuvilla voi tavoittaa. Mitään kuvien raadollisuuden kaltaista en ole kokenut myöskään saattaessani appivanhempani ja vanhempani, lopulta aviomiehenikin ajasta ikuisuuteen. Koen, että olen saanut armolahjan, kun olen saanut olla saattajana tilanteissa, jotka ovat vain tulleet eteen.
Niissä on ollut intiimiä tragikoomista huumoriakin, jota ei olisi voinut kuvaajille paljastaa. Kuka ymmärtäisi sen kauhistuneen naurun, johon purskahdin, kun anoppini viimeisen hengenvetonsa jälkeen – niinkuin luulin – alkoikin uudelleen hengittää. Tosin parin minuutin jälkeen kaikki oli ohi. Ja kuinka epätoivoisesti yritin mallata hänen suuuhunsa pois ottamani tekohampaat ennekuin mieheni ja tyttäreni ehtivät paikalle. Ja kuinka mallaamisestani huolimatta tyttäreni kysyi oitis: ”Miksi mummi irvistää kuin susi?”
Tällaiset hetket saattamisessa ovat kummallisen arkisia samalla kuin pyhiä. Niin on omaisen peseminen, vaipanvaihto, kaikki likaiset rutiinit, jotka kuuluvat elämään ennen kuolemaa ja heti sen jälkeen. En ole kokenut, se myönnettäköön, yhtään väkivaltaisen kuoleman saattoa. En liikenneuhrin, koomapotilaan saattamisen surua. Olen kohdannut vain luonnollisiksi luonnehdittuja kuolemia. Olen Jumalalle kiitollinen, että olen saanut olla niissä osallisena. Niiden myötä oma valmiuteni kuolemiseen on koko ajan vahvistunut.
Kuvasin isäni, kun hän oli kuollut hoitokotinsa sängyssä. Liikutuin hänen äsken vielä kipristelleistä varpaistaan ja laihoista, pitkäsormisista käsistään levossa lakanan päällä. Kuvasin ne. Kuvasin myös isäni kasvot ruumiina suu auki, kyömynenä taivaaseen sojottavana. Hän oli isäni ennen maahan laskemista tomuna ja tuhkana. Ainutkertaisen rakas! Mutta…. en todellakaan ymmärrä, että tällä tilanteella olisi syytä olla julkisuudessa edes hyvän asian mainoksena.
Surulla, joka saattohoitoon liittyy, on intimiteettinsä. Eivät sisareni ja tyttärenikään ole halunneet jakaa isäni kalmokuvia. Minäne otin, vain minun ne ovat.
Perheessämme oli tammikuussa kaksi hyvin läheisen omaisen kuolemaa peräkkäin. Tämän sosiaalipornomainonnan katseleminen ei todellakaan ole ollut miellyttävää.
Luterilaiseen vaatimattomuuteen kuuluu myös arvostelukyvyttömyys. Näin yhteiseksi hyväksi voidaan katsoa asioita, joita vähemmän ohjelmoitu, turmeltumattomampi ja arvostelukykyisempi mieli ei suoralta kädeltä hyväksyisi. Estetiikan taju tekee elämästä kauniimpaa tosiasioita unohtamatta, mutta siihen ei Ihminen kasva ilman tietoista halua ja pyrkimystä. Silti tosiasia on se, että elämä on yhtä aikaa ihanan kauheaa.
Yhteisvastuukeräyskuvien yksi tarkoitus on varmaan viestittää ristiriitaa ja sitä, että saattohoito ei ole kunnossa eikä riittävällä tasolla.
Olen ollut Terhokodissa mukana elämässä läheiseni viimeisiä päiviä ja saattamassa kuolemaan. En tiedä, olisiko Terhokodissa kokemani potilaan elämän ja kuoleman kunnioitus ja kuoleman pyhyys ollut parempi yhteisvastuukeräyksen mainoksen viesti.
Voi olla, että se ei olisi herätellyt avaamaan kukkaroa samalla tavalla kuin nyt valittu näkökulma.
Jos ”mainostetaan” saattohoitoa julkisen sairaanhoidon osana, luultavasti vähemmän järkyttävätkin kuvat olisivat vedonneet ihmisiin. Oli miten raadollista hyvänsä, kuvat lohdullisemmasta saattamisesta olisivat voineet avata kukkaron nyörejä yhtä hyvin kuin nykyinen keruukuvasto. Ihmiset toivovat hyvää ja jopa tavallaan kaunistakin saattoa itselleen ja läheisilleen. Tietysti siihen kuuluu myös lääketieteellinen kivun lievitys niin paljon kuin on mahdollista.
Kyllä aiheeksi olisi sopinut näkymätön tai yksinäinen vanhuus, koska demokraattisesti päätettävänä viime syksynä oli hoitajamitoituksen lukumääräinen kirjaaminen lakiin ja sitähän ei sitten tullut. Jos tämmöinen kamppanja on kirkon vastaus viime talven keskusteluun, niin sen voi sanoa, että pieleen meni. Vanhusten hoitotilanteesta kirkon olisi ollut mahdollista järjestää koko maan kattava keskustelutilaisuus.
Vanhustenhoidon puutteista on keskusteltu vuosia. Ei ole tulokset kovin kummoisia.
Saattohoito koskee kaiken ikäisiä, ei vain vanhuksia.
Vapaaehtoisena saattohoidossa toimiessani olen saanut nähdä miten väärän kuvan media kuolemasata meille on luonut. Eihän kuolemassa toisiasissa tapahdu yhtään mitää erityistä. Erityistä on ainoastaa tapahtumisen loppuminen. Kuolema tulee usein niin yllättäen, ettei vieressä oleva aina sitä edes tajua. Elokuvissa asia on vain esitettävä toisin. Aika vaikeahan on kuvata kuolema, koska siinä ei useinkaan tapahdu yhtään mitään. Kuolemassa itsessään ei ole useinkaan mitään dramatiikkaa. Saattohoidossa raskaat hoitotoimenpiteet lopetetaan ja monen kunto jopa paranee. Usein niin paljon, että voi joksikin ajaksi palata kotiin. Vaikka kuolema on saatohoidossakin läsnä, niin hyvin harva sitä puheeksi ottaa. Hyvä kuolema on mahdollisimman hyvää elämää loppuun asti. Saattohoito ja eutanasia ovat näin toistensa poissulkevat vaihtoehdot. Olekin päättänyt haluavani kuolla luonnollisen kuoleman ilman mitään sitä pitkittäviä hoitotoimenpiteitä.
Suomella menee huonosti, paljon huonommin mitä julkisissa puheissa annetaan ymmärtää. Presidentti Niinistön ja muiden kokoomuspoliitikkojen ontot hokemat positiivisuudesta ja tsemppaamisesta ovat räikeässä ristiriidassa ihmisten arjen todellisuuden kanssa ja suoranaista kansalaisten halveksuntaa. Itsepetos ei meitä enää pelasta. Olemme kusessa. Tunnelin päässä on jo kuulemma kuitenkin valoa. Niinkö? Haluaisin nähdä sen kaukoputken, millä tuo valo on muka havaittu.
ELÄKKEET VAPAUTETTAVA ULOSMITTAUKSESTA
Vihdoinkin erittäin tärkeä puheenvuoro! Kateus aikaansai 1970-luvulla Lex Raaden” kun silloisen Sampo-yhtiön pääjohtaja eläkkeellä oli ulosotossa ja hänen ylisuuri eläkkeensä oli suojassa ulosmttaukselta, jolloin kaikkien eläkkeet, mukaan lukien sairaseläkkeet, säädettiin ulosottokelpoisiksi.
NYT on aika palata kohtuullisuuteen ja inhimillisyyteen. Kiitos Hanna Mäntylä.
Kerrassaan hyvä liikkeellelähtö Hanna Mäntylä. Eläkeläisten elinolosuhteet tulevat ajan myötä, niin uskon, hyvinkin polttavaksi keskustelukohteeksi eliniän nousemisen johdosta. Ja nytkin on jo todella keskustelemisen paikka ja aika.
Uutisessa ei tuotu esiin mitään lukuja, joiden perusteella voisi päätellä asian vakavuutta. No…kirjalliseen kysymykseen täytyy tietenkin olla jotakin faktapohjaakin.
Jos 60 vuoden ikää katsotaan eläkkeellejäämisiäksi, niin olosuhteethan muuttuvat tulojen, mutta myös menojen pienennyttyä. Tilanne on jokaisen eläkkeelle jäävän tiedossa etukäteen.
Mutta, jos 60 vuotias on edelleen työssä, ei kai minkään pitäisi radikaalisti muuttua niin, että velkaa pitäisi ottaa yli oman kantokyvyn.
Minä varmaan olen hyväosainen eläkeläinen ja tulen toimeen eläkkeelläni. On varmasti kohtuullisen paljon muunkinlaisia eläkeleläisiä, jotka kamppailevat arkipäivän tulojen ja menojen tasapainottamisessa. Eteen voi tulla yllätyksiä, kuten sairastuminen, joka muuttaa tilannetta. Pelkästään sairaalamaksut ja lääkkeet (aina 600 euroon saakka) saattavat johtaa mahdottomaan tilanteeseen.
Jotenkin on kuitenkin vaikea hahmottaa, mikä saa ottamaan velkaa tai vippiä niin, ettei pysty velvoitteista suoriutumaan. Ymmärrän nuoret ylivelkaantuneet paremmin, koska he ovat eläneet koko ikänsä hyvin voivassa yhteiskunnassa. Mutta yli 60 vuotiailla on jokaisella kokemusta niukemmista oloista ja vähemmällä toimeentulemisesta.
Suomessa on toimiva sosiaalipuoli, josta saa tiukoissa tilanteissa avun. Luulisi sosiaalitoimiston olevan pienempi häpeä kuin maksuhäiriömerkintä, joka sitten tuo kaikenlaista hankaluutta elämään ja taloudenhoitoon.
KOMMENTTIEN MÄÄRÄ OSOITTAA VÄLINPITÄMÄTTÖMYYTTÄ
Kun tämä kirjoitus on saanut vain neljä kommenttia on se huolestuttava ilmiö: uskovatkaan lukijat eivät ole kiinnostuneita köyhien toimeentulon parantamisesta. Mutta auta armias jos joku kirjoittaisi homojen maksuhäiriöistä, kyllä kommenttja tulisi!
Yli 60 vuotiaiden maksuhäiröiden lisääntyminen johtuu 1990-luvun alun pankkikriisistä, jonka seurauksena yli 1 miljoonan suomalaisen talous tuhottiin Mauno Koiviston vahvan markan politiikalla! Siellä meni suuri osa yrittäjistä ja kahden asunnon loukussa olevista. Näiden ihmisten eli perheiden rahat ja omaisuudet vietiin pankkien ja heidän lähipiiriensä suojiin ja jätettiin yrittäjät ja kansalaiset vielä velkoihinsa. Yksityiskohtaisia tositapauksia löytyy kirjasta Erkki O Auranen: Henkivaltojen Taistelu Suomessa, ss 129-225.
Nämä ihmiset eivät konkurssien ja varattomuuksien jälkeen ansainneet eläkkeitä, jolloin nyt eläkeikään on tulossa entistä enemmän ihmisiä, joilla on eläke reilusti alle 1.000 euroa kuussa! Itse saan 1.225 euroa kuukaudessa tililleni. Asuntomme vuokra Helsingissä on 1.600 euro kuussa. Onneksi vaimo on töissä! Sossusta emme saa mitään.
Meillä on edelleen Suomessa yli 200.000 varatonta edellisen laman jäljiltä, kun silloin pelastettiin vain pankit, kun Mauno Koivisto oli pankkimiehiä, ja ”kaveriahan ei jätetä” on vanha demarien iskulause!
Lisäksi meillä on 150.000 muuta kansalaista ulosotossa.
NYT on korkea aika vanhennuttaa kaikki ulosotossa yli 3 vuotta olleet kansalaisten velat ja niin pestä se likapyykki, joka synnytettiin 1990-luvulla.
Erkki O. Auranen, olen kanssasi täysin samaa mieltä. Mauno Koivisto oli toinen samanlainen pankkimiestä leikkivä poliitikko, jolla ei ollut päivääkään taloustieteen koulutusta. S. Niinistö sama juttu. Puheet ja linjaukset täysin irti todellisuudesta, ja jälki sen mukaista.
Erkki: Totta!
En tullut aikaisemmassa kommentissani ajatelleeksi edellistä lamaa, jonka jälkiä maksamme vielä.
Onneksi sentään velkasaneeraus on auttanut aika monia pois ihan mahdottomasta tilanteesta.
Kari:
Heittelet aika helposti kärjekkäitä kommentteja henkilöiden nimiä mainiten. Ei näytä hyvältä!
Tuire moi, ennen kuin rupeat minua lisää nuhtelemaan, selitähän nyt, miksi leipäjonot Suomessa vaan pitenevät, vaikka väität, että Suomessa on ”toimiva sosiaalipuoli”. Vai sekö on käsityksesi 2000-luvun hyvinvointipalveluista?