On selvää, että kirkon yhteisvastuukeräyksen aihe ja markkinointi on tekstini kimmokkeena. En kiistä aiheen tärkeyttä, päivastoin! En myöskään kiistä julkisuusmainonnan puhuttelevuutta. Se on suorastaan järkyttävää.

Silti henkilökohtaisesti mietin, onko tarpeen edetä asiassa näillä visuaalisilla keinoilla, joita nyt on käytetty. Itse olen ahdistunut julisteissa olevista kuolleiden kuvista omainen vierellään. Ei auta, että saattohoidon "perusikoniksi" on asetettu Michelangelon ihanan kaunis veistos "Pietà". Sen variaatiot eivät kuvaa edes saattohoitoa vaan tilaa, jossa ollaan kuoleman jälkeen, ruumiin kanssa. Siinä ei voida enää ketään saattaa. Auttaa voidaan vain saattajaa. Se on muuta kuin kukaan haluaa paljastaa toisille: oman kipunsa kuva. Hyvin henkilökohtainen asia. Vaikea jakaa saati julkistaa mainoksessa.

Tunnustan, että minulla on kipeä kosketuspinta saattohoitoon. Ne hetket, joissa läheiseni ovat kuolleet pitemmän yhdessäolomme jälkeen, ovat olleet jotenkin "pyhiä", kuvaamattoman arvokkaita. Ensimmäinen saattamani ihminen oli minulle hyvin läheinen sisar, jonka menehtymistä leukemiaan nuorena naisena seurasin vierestä loppuun asti. Me jaoimme kuolinpäivän tärkeimmän hetken, jolloin hän tiedosti lähtemisensä tilan ja jakoi ajatuksensa kanssani. Se oli sanoinkuvaamatonta armoa. Lahja, jonka varassa jaksoin elää eteenpäin "kaksossiskoni" kuoleman jälkeen.Saatoin lisäksi jakaa hänen sanomaansa vanhemmilleni ja toisille siskoilleni. Kun kuolema koitti samana yönä, koko perhe oli koolla sisareni viimeisen hengityksen todistajina. Isä rukoili ääneen Herran siunauksen samaan aikaan kuin sisareni lopetti hengittämisen.

Hetken pyhyyttä ei kalmokuvilla voi tavoittaa. Mitään kuvien raadollisuuden kaltaista en ole kokenut myöskään saattaessani appivanhempani ja vanhempani, lopulta aviomiehenikin ajasta ikuisuuteen. Koen, että olen saanut armolahjan, kun olen saanut olla saattajana tilanteissa, jotka ovat vain tulleet eteen.

Niissä on ollut intiimiä tragikoomista huumoriakin, jota ei olisi voinut kuvaajille paljastaa. Kuka ymmärtäisi sen kauhistuneen naurun, johon purskahdin, kun anoppini viimeisen hengenvetonsa jälkeen - niinkuin luulin - alkoikin uudelleen hengittää. Tosin parin minuutin jälkeen kaikki oli ohi. Ja kuinka epätoivoisesti yritin mallata hänen suuuhunsa pois ottamani tekohampaat ennekuin mieheni ja tyttäreni ehtivät paikalle. Ja kuinka mallaamisestani huolimatta tyttäreni kysyi oitis: "Miksi mummi irvistää kuin susi?"

Tällaiset hetket saattamisessa ovat kummallisen arkisia samalla kuin pyhiä. Niin on omaisen peseminen, vaipanvaihto, kaikki likaiset rutiinit, jotka kuuluvat elämään ennen kuolemaa ja heti sen jälkeen. En ole kokenut, se myönnettäköön, yhtään väkivaltaisen kuoleman saattoa. En liikenneuhrin, koomapotilaan saattamisen surua. Olen kohdannut vain luonnollisiksi luonnehdittuja kuolemia. Olen Jumalalle kiitollinen, että olen saanut olla niissä osallisena. Niiden myötä oma valmiuteni kuolemiseen on koko ajan vahvistunut.

Kuvasin isäni, kun hän oli kuollut hoitokotinsa sängyssä. Liikutuin hänen äsken vielä kipristelleistä varpaistaan ja laihoista, pitkäsormisista käsistään levossa lakanan päällä. Kuvasin ne. Kuvasin myös isäni kasvot ruumiina suu auki, kyömynenä taivaaseen sojottavana. Hän oli isäni ennen maahan laskemista tomuna ja tuhkana. Ainutkertaisen rakas! Mutta.... en todellakaan ymmärrä, että tällä tilanteella olisi syytä olla julkisuudessa edes hyvän asian mainoksena.

Surulla, joka saattohoitoon liittyy, on intimiteettinsä. Eivät sisareni ja tyttärenikään ole halunneet jakaa isäni kalmokuvia. Minäne otin, vain minun ne ovat.