Eräs suurimmista kriiseistäni luterilaisena pappina oli se, kun olin toiminut vuosia pappina, mutta en silti ollut ymmärtänyt sitä, että tärkein kutsuni on elää ennen kaikkea Kristuksen opetuslapsena.
Olin oppinut puhumaan pelastuksesta. Evankeliumi voidaan usein kuitenkin helposti kaventaa kysymykseksi siitä, kuinka ihminen pelastuu. Silloin huomio kiinnittyy ratkaisuun, uskoon tai kasteeseen, mutta paljon vähemmän siihen, millaista elämää elän Jumalan lapsena.
Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnan hyvä uutinen sisälsi kutsun: tehkää parannus, uskokaa ja seuratkaa minua. Pelastus ei ollut seuraamisen vaihtoehto. Se on portti seuraamiseen, elämään Jumalan valtakunnassa, jossa on kutsu elää Kristuksen seuraajana.
Jeesus puhui tiukkoja sanoja ahtaasta portista ja kapeasta tiestä. Hän sanoi, että vain harvat löytävät tien. Hän sanoi, että hänen seuraajansa joutuu kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä päivittäin ja seuraamaan häntä. On myös avara portti ja lavea tie, joka vie kadotukseen, ja monet menevät siitä sisään. Jeesukselle rakkaus häntä kohtaan merkitsi hänen käskyjensä pitämistä ja Jumalan tahdon tekemistä.
Nämä eivät ole Uuden testamentin sivuteemoja. Ne kuuluvat Jeesuksen opetuksen ytimeen.
Silti minä onnistuin ohittamaan ne hyvin pitkään.
Jeesuksen sanojen perusteella Kristuksen seuraaminen ei ole jonkinlainen kristillisen elämän vapaaehtoinen jatkokurssi. Ennemminkin Kristuksen seuraaminen määrittää elävän uskon.
Miten seuraamisesta tuli sivuasia?
Varhaisen kristinuskon maailmassa kristityksi tuleminen merkitsi liittymistä Kristusta seuraavien yhteisöön. Vähitellen kirkon rakenteet vahvistuivat, papiston merkitys kasvoi ja sakramentaalinen elämä järjestäytyi. Näissä itsessään ei välttämättä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, jos ne alkavat käytännössä korvata kysymyksen opetuslapseudesta.
Onko käynyt niin, että olemme alkaneet olettaa, että kun sana saarnataan, sakramentit toimitetaan ja ihminen käy messussa, kristillisen kasvun kannalta kaikki olennainen tapahtuu ikään kuin itsestään.
Mutta tapahtuuko?
Messu voi ravita kristittyä, mutta messu välttämättä ei tee ihmisestä opetuslasta, jos hän ei lähde seuraamaan Kristusta.
Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa, että hänen opetuksensa alkaa muovata konkreettisesti suhdettani rahaan, valtaan, seksuaalisuuteen, vihollisiin, anteeksiantamiseen, lähimmäisiin, omaisuuteen, rukoukseen, ajankäyttöön ja koko elämäni suuntaan. Opetuslapsi ei ainoastaan kuule Jeesuksen sanoja. Hän harjoittelee elämään niiden mukaan.
Juuri tässä näen yhden kirkkomme ongelmista. Olemme vaienneet siitä, että Kristuksen seuraaminen ja päivittäinen parannus ovat kristinuskon ytimessä.
Kun kirkon elämästä tulee messukeskeistä ilman puhetta opetuslapseudesta ja kilvoituksesta, ilman eläviä esimerkkejä, kristitty alkaa luulla, että kirkossa käyminen on kristillisen elämän keskeinen mittari. Kuuliaisuus Kristukselle jää paljon vaikeammin määriteltäväksi asiaksi.
Samalla papin korostunut asema voi häivyttää Kristuksen antaman kutsun seurata häntä. Uudessa testamentissa kuva on paljon aktiivisempi: jokainen kristitty on Kristuksen seuraaja.
Tässä kohtaa konservatiivinen ja liberaali kirkollisuus voivat yllättäen muistuttaa toisiaan.
Ne voivat olla hyvin eri mieltä siitä, mitä kirkon pitäisi opettaa, mutta silti ne jakavat saman kirkkokeskeisen toimintamallin. Molemmissa messu ja kirkollinen elämä voivat saada suuremman käytännöllisen painoarvon kuin kysymys: mitä on Kristuksen seuraaminen.
Siksi ongelma ei ehkä lopulta ole ensisijaisesti liberaali tai konservatiivinen kristinusko. Ongelma on se, että papin organisoima toiminta on ehkä huomaamatta korvannut seuraamisen.
Samalla on unohtunut myös se, että messun, saarnan, ehtoollisen ja paimenen pitäisi palvella sitä, että ihmiset kasvavat Kristuksen kaltaisuuteen ja oppivat elämään hänen seuraajinaan.
Dietrich Bonhoeffer kutsui kristinuskoa ilman seuraamista halvaksi armoksi. Armosta tulee halpaa silloin, kun haluamme Kristuksen anteeksiannon mutta irrotamme sen Kristuksen seuraamisesta. Bonhoeffer totesi, että ilman opetuslapseutta kristinusko kadottaa Kristuksen.
Uskon tähän. Meidän vaaranamme on se, että palvomme ristiinnaulittua Jeesusta, mutta emme halua olla kuuliaisia ylösnousseelle Kristukselle.
Ehkä juuri siksi kirkon historiassa on syntynyt toistuvasti erilaisia hengellisiä liikkeitä. Ne ovat usein korjausliikkeinä nostaneet uudelleen esiin jotakin, mikä kirkon normaalissa elämässä on jäänyt taka-alalle: Raamatun lukemisen, Kristuksen sisäisen tuntemisen, henkilökohtaisen uskon tai Kristuksen seuraamisen.
Ajattelen, että nyt voisi olla jälleen tällaisen liikkeen aika.
Hengelliset liikkeet ovat syntyneet, kun ihmiset ovat olleet ensisijassa huolestuneita omasta hengellisestä elämästään. Tavoitteena ei ole ollut kirkon tai toisten ihmisten muuttaminen.
Olisiko taas aika kokoontua seuroihin.
Jumalan ajatus ja tahto taas on se, että saamme syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa kautta, jonka hän lähetti maailmaan olemaan sovituksena meidän, jopa koko maailman synneistä, ja että me Pojan kautta tuntisimme hänet leppyneeksi, lempeäksi Isäksemme.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 512, SLEY, vuoden 1957 painos.
Antero Laukkasen loppuvaiheissa ihmettelin hänen valoisaa olemustaan. Sitä miten rakkaus Jeesukseen oli loppuun asti hänen sydämessään vahvana. Näki että hän otti Jeesuksen tosissaan.
Arvelen että se aika jonka hän käytti rukoukseen täytti hänen elämänsä niin täysin, että Jeesuksen rakkaus häneen tuli osaksi Anteron olemusta. Mehän muutumme pitkässä avioliitossa puolisoidemme kaltaisiksi. Huomasin omaa kuvaa katsellessa sen , että sitäkin oli jo ihan kiva katsella. Jotakin muutosta minussakin on täytynyt tapahtua ja olen alkanut muuttua. Joten miksipä ei sitten Jeesuksen rakkaus voisi tarttua niihin, jotka käyttävät paljon aikaa rukoukseen.
Olen havainnut että sitä luppoaikaa on aika paljon, jonka aivan hyvin voisin käyttää rukoukseen. Jopa lakkaamattomaan. Siinä sen olen päässyt karvaasti havaitsemaan, että vaikka Jeesus haluaa aina olla kanssani ja jakaa taivaallisia aarteita minulle, niin mitä en aina ole vastaanottavalla mielellä. Onneksi se ei Hänen rakkauttaan yhtään vähennä.
Ei tule mieleen seurakuntapappia, joka olisi merkittävällä tavalla ollut ohjaamassa omaa hengellistä elämääni. Useita vuosikymmeniä sitten omassa nuoruudessani tilanne oli toinen. Oma Kasvuni on ollut aikuisuudessa miltei täysin oman Raamatun tutkimisen, rukouksen ja hengellisen toiminnan vaikutusta. Sisäinen tarve kasvaa on elämän merkki.
Pappien työn näen ensisijaisti seurakunnan toiminnan hoitamisena. Hyvin harva on pappi kautta on Jeesusta lähtenyt seuraamaan. Seuraamissa olennaista on oma seurakunta ja sen papit, mutta heidän tehtävänsä on järjestää toimintaa.
Se mikä Jeesuksen seuraamisessa on oikeasti olennaista on uskovat veljet ja sisaret. Heissä on avaimet kasvuun ja Jeesuksen seuraamiseen. Toisten rinnalla rohkaisten ja eteenpäin auttaen itse myös rakentuu.
Pekka P. Mitä on ”hengellisen elämän ohjaaminen”?
Ensiksikin meitä seurakuntapappeja on hyvin monen laisia. Kaikille meistä ei ole edes tullut mieleen, että seurakuntalaisia pitäisi kutsua ”omakohtaiseen uskoon” tai ”Kristuksen seuraamiseen” siinä mielessä kuin Hannu V tarkoittaa. Joillekin tuollainen kysymyksenasettelu on täysin tuntematon. Herätysliikkeet ovat olleet sitä varten.
Toiseksi sekularisaatio eli maallistuminen on sellainen hyökyaalto, että monen papin on mahdotonta puhua mistään hengellisestä elämästä kohtaamilleen ihmisille. Jos vihkipari haluaa kirkkohäät ja samalla toivoo, että pappi jättäisi sen Jumalasta puhumisen vähemmälle, miten sellainen tilanne ratkaistaan? Onneksi minun ei ole tarvinnut kohdata tuota – mutta jonkun eteen se tulee.
Kolmanneksi, onko papin tehtävä tosiaankin järjestää toimintaa? Olen aina ajatellut, että meidän päätehtävämme on Jumalan sanan saarnaaminen ja sakramenttien toimittaminen. Niidenhän välityksellä Jumala itse toimii. Mutta jos pappi on itse omaksunut sellaisen uskonkäsityksen, että vaikkapa Jumalan valtakunnan tuleminen tarkoittaa paremman maailman aikaansaamista, hän ei ilman omakohtaista hengellistä herätystä muutu hengelliseksi ohjaajaksi. Tai oikeastaan voi, jos hän innostuu hiljaisuuden joogasta ja ajattelee joogaohjaajana olevansa hengellinen ohjaaja. Yleinen ajatus taitaa muuten olla, että ihmiset ovat nykyään niin uupuneita ja ahdistuneita, että puhe Jeesuksen seuraamisesta koetaan heitä vain lisää kuormittavaksi.
Lisäys Pekalle. Itselläni on aika lailla samat kokemukset. Uskonelämän alkutaipaleella löytyi vanhempia uskovia, jotka osasivat ohjata. Viikottainen messussa käyminen piti sanan ja sakramenttien yhteydessä. Omalle hengelliselle elämälle eväät löytyivät paljolti vanhoista postilloista ja Johann Arndtin Totisesta kristillisyydestä. Myöhemmin tärkeäksi tuli tutustuminen kirkkomme Tunnustuskirjoihin. Päivittäinen Raamatun ja Lutherin lukeminen ovat kantaneet arjessa. Valitettavasti vain harvoin pääsee ihan vain sanan kuuloon tai messuun.
Papin näkökulmasta Kristuksen seuraaminen eroaa sikäli maallikon elämästä, että kyse on myös työstä. Siinä yrittää toki parhaansa mukaan kohdata seurakuntalaiset ilossa ja surussa sekä välittää uskon aarteita nuorisolle.
Miksi Marko kysyt hengellisestä ohjaamisesta ? Nyt kuitenkin kerrot, että olet itse saanut ohjausta.
Oma näkemykseni on se, ettei papin kalenteri anna kovinkaan suuria mahdollisuuksia ohjaukseen.
Pekka P. Nyt puhumme toistemme ohi. Kysyin: ”mitä on hengellisen elämän ohjaaminen?”
Hengellisen elämän ohjaus voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Monet papit ajattelevat koko asiasta aivan eri tavalla kuin me molemmat ajattelemme.
Hengellisen elämän ohjaaminen edellyttää minusta kahta asiaa. Ensiksikin sitä, että jollakulla on hengellistä elämää eli hän on uskossa tai herätyksen tilassa. Toiseksi sitä, että papilla (tai maallikolla), joka ohjausta antaa, on itsellään joku käsitys siitä, mitä hengellinen
elämä on ja miten sitä voi ohjata. Ainakin Tampereen hiippakunta on julkaissut tästä aihepiiristä pienen opaskirjan papeilleen.
Papin kalenterista löytyy yleensä tilaa sille, mitä haluaa. Yritin omasta puolestani sanoa, että me papit ajattelemme näistä asioista nykyään niin eri tavalla keskenämme, että mitään yhteistä käsitystä hengellisestä elämästä ja sen ohjaamisesta on mahdotonta muodostaa. Oma kokemukseni on, että hengellinen ohjaus on nykyään pienten vinkkien antamista, jos keskustelu liittyy jotenkin aihepiiriin.
Tietysti pitää olla jokin suunta, johon ohjataan. Se tietysti edellyttää uskonelämää. Tietyissä elämän vaiheissa uskova kaipaa ja myös tarvitsee ohjaajaa. Ehdoton edellytys on yhteinen käsitys tavoitteesta ja syvä luottamus ohjaajan ja ohjattavan välillä. Ohjaajaksi ei voi ryhtyä. Siihen kutsutaan. Siinä merkityksessä ohjaaminen merkitsee rinnalla kulkemista ja ajan antamista ohjaamiseen.
Useammat tutut miehet ovat kertoneet eräästä miehestä, joka kysyi heiltä nuorena haluaisivatko he hengellistä ohjausta. Sitten hän kysyi sitä:” paljonko aikaa sinulla siihen olisi”. Tämän ajan puitteissa hän ohjasi heitä kaikkiin hengellisen elämän asioihin sisälle. Näistä nuorista kasvoi tuon ohjauksen saatuaan ja aikuisuuteen kasvettuaan hengellisiä vaikuttajia. Semmoista toimintaa sanoisin hengelliseksi ohjaamiseksi.
Löysin tuon mainitsemani kirjan hyllystäni: ”Matkalla. Hengellisestä ohjauksesta ja matkakumppanuudesta. Tampereen hiippakunnan vuosikirja LV 2003/2004.” Kysypä lähimmästä kirjastosta tai antikvariaatista.
Siitä käy ilmi, että papitkin antavat hengellistä ohjausta ja sitä on monenlaista.
Sami,
Toin tänne loppuun kommenttisi 18:14
Eri mieltä olemisesi sopii minulle, mutta sen voi esittää asiallisestikin. Myös vastauksesi kysymykseeni kirkostasi on ilmeinen, mutta .., niin…. häpeätkö sitä? Vapautan sinut siitä, koska ortodoksisuutesi ei ole mikään häpeä alatyyliseen kielenkäyttöön verrattuna. Myös kun minulle kirjoitat, niin muista, ettet tee sitä omassa blogissasi vaan jonkun muun blogissa, niinkuin tässä. Eli huomioi teema!
—————
”Reijo taas kirjoittaa kastaja liikkeen höpöjuttuja. Hän yrittää lainata kuitenkin ortodoksista Raamattua ja selittää sitä tosin päinseiniä. Tälläinen on mystinen kastaja liike, jolla ei ole mitään historiallista evidenssiä😇”
”Reijo pitää Jeesuksen ehtoollassanoja (”Tämä on minun ruumiini”) vertauskuvallisina ja väittää aineiden muuttuvan vasta tulessa tuhoutuessaan. Taas joku kastaliikkeen kikka kolmonen. Mistä näitä myrkkysieniä tulee? 😇”
Reijo, valitettavasti olet laajojen ja turmiollisten harhojen vallassa. Näitä harhoja mainostat täällä. Omassa blogissasi vielä enemmän. Jankutat samoja teemoja, et tunne kirjoituksia ja vielä sekoitat asioita,, historian tuntemuksesi on surkeaa ja vääristävää. 😇
Ei minulla ole niitä, joita voisin ohjata. Aviopareja voisin kyllä ohjata heidän onneensa. Niitäkään kontakteja ei nyt ole.
”Luterilainen pappi, nyt eläkkeellä, miettien tulevaa
Eräs suurimmista kriiseistäni luterilaisena pappina oli se, kun olin toiminut vuosia pappina, ”
Hannu,
Ensimmàinen on esittelystàsi ja toinen on tämän alotuksesi alussa.
Oletko ollut muuallakin pappi kuin luterilaisuudessa, koska Hangossa koulutettiin luterilaisuuteenkin kelpaavia pappeja.
Seurakunnassani on ”Hangon pappi”, ja muutama evlut papiksi vihitty.
Voit vastata yv:näkin. Olen vain kiinnostunut, koska on samannimisiä ja samoissa ammateissa.
Vaikka olen monista asioista eri mieltä Hannu Vuorisen kanssa, luulen ymmärtäväni hänen pointtinsa siitä, että meidät on kutsuttu Kristuksen seuraamiseen ja että juuri tämä asia on kirkossamme ns. retuperällä. Jaan ilman muuta tämän huolen noin niin kuin yleisellä tasolla.
Koska seurakunnassamme on paljon kasteita, on myös tarpeen varioida kastepuheissa esille otettavia teemoja. Hannun blogi palautti mieleeni aikanaan suomennetun Olav Hartmanin kirjan nimi: ”Kasteen lahja ja velvoitus”. Periaatteessa siis kansankirkosakin voi pitää esillä tätä kaksoisnäkökulmaa. Useat kastekaavassa ehdotetut raamatuntekstit kuten Room 6:1 – suorastaan kutsuvat
tähän. Ongelma vain taitaa olla se, miten nostaa tämä aihe esille lyhyesti, napakasti ja ymmärrettävästi. Varsinkin sekularisoituneessa ympäristössä. Meillä päin selvää Raamatulla argumentointia arvostetaan.
Marko,
Lyhyesti ja napakasti, voisi olla:
Mark. 16:16 Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.
Uskoontulo on tosissaanottamiasta ja sen jälkeen suuunta on taivas.
Luin tuon Room.6 luvun ja kuinka siinä puhutaan kasteesta, siis kun ottaa KOKO LUVUN niin voiko siitä löytää ketä kastetaan, siis kun siinä on:
17 Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut,
18 ja että te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!
19 Minä puhun ihmisten tavalla teidän lihanne heikkouden tähden. Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen.
Iloitsen aidosti siitä että kaksi sanaa jäi pois Teologisen pääsykokeessa. Monelta turhalta harmilta olen säästynyt.
Kristuksen seuraamista olen voinut aidosti toteuttaa ja tehdä elämäni aikana paljon sellaista, jota pappina en olisi mitenkään voinut. Kaste-keskusteluunkaan ei tarvitse osallistua.
Pekka mitä jos joudut lopulta vastaamaan kysymykseen että oliko kasteesi ihmisistä vai Jumalasta?
Kun Jeesus kysyi Johanneksen kasteesta kirjanoppineilta niin he eivät vastanneet eli ei ”kastekeskustelua” tullut!!
Pekka P. Itse sain sisäisen (ja myös ulkoisen) kutsun teologian opintoihin juuri kovan kastekriisin kautta ja kasteteologiaa selvitellessäni. Tieto lisää tuskaa, mutta myös vapauttaa ja antaa uusia eväitä. Ei kaikkia ole tarkoitettu pastoreiksi, mutta seurakunta ei toimi ilman heitä. Nämä blogit eivät useinkaan edusta sitä rauhallista ja asiallista argumentointia mistä teologiassa on kysymys.
Blogin otsikko:””Pitäisikö Jeesus ottaa tosissaan?”” on kyllä puhutteleva, mutta vastaus on selvä!
Mikä on Jumalan tahto evankeliumissa, se on:
Mark. 9:7
Ja tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani; kuulkaa häntä”.
Siis kaikki mitä Jeesus puhuu on otettava, Jeesus itse tuo vertauksessa esille tyhmän ja viisaan rakentajan eron, siinä on tosin että ensin pitää kyllä todella KUULLA JEESUKSEN ÄÄNI eli ymmärtää mitä Hän puhuu!
Kuka sitten todella kuulee Jeesuksen äänen, voiko jokainen ihminen luonnostaan kuulla vai ei!
Jeesus sanoo itse:
Matt. 13:15
Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’
Siis juutalaisilla oli paatunut sydän ja heidän olisi pitänyt kääntyä että Jeesus heidät parantaisi!!
Mitä tarkoittaa että Jeesus parantaa?