Eräs suurimmista kriiseistäni luterilaisena pappina oli se, kun olin toiminut vuosia pappina, mutta en silti ollut ymmärtänyt sitä, että tärkein kutsuni on elää ennen kaikkea Kristuksen opetuslapsena.
Olin oppinut puhumaan pelastuksesta. Evankeliumi voidaan usein kuitenkin helposti kaventaa kysymykseksi siitä, kuinka ihminen pelastuu. Silloin huomio kiinnittyy ratkaisuun, uskoon tai kasteeseen, mutta paljon vähemmän siihen, millaista elämää elän Jumalan lapsena.
Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnan hyvä uutinen sisälsi kutsun: tehkää parannus, uskokaa ja seuratkaa minua. Pelastus ei ollut seuraamisen vaihtoehto. Se on portti seuraamiseen, elämään Jumalan valtakunnassa, jossa on kutsu elää Kristuksen seuraajana.
Jeesus puhui tiukkoja sanoja ahtaasta portista ja kapeasta tiestä. Hän sanoi, että vain harvat löytävät tien. Hän sanoi, että hänen seuraajansa joutuu kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä päivittäin ja seuraamaan häntä. On myös avara portti ja lavea tie, joka vie kadotukseen, ja monet menevät siitä sisään. Jeesukselle rakkaus häntä kohtaan merkitsi hänen käskyjensä pitämistä ja Jumalan tahdon tekemistä.
Nämä eivät ole Uuden testamentin sivuteemoja. Ne kuuluvat Jeesuksen opetuksen ytimeen.
Silti minä onnistuin ohittamaan ne hyvin pitkään.
Jeesuksen sanojen perusteella Kristuksen seuraaminen ei ole jonkinlainen kristillisen elämän vapaaehtoinen jatkokurssi. Ennemminkin Kristuksen seuraaminen määrittää elävän uskon.
Miten seuraamisesta tuli sivuasia?
Varhaisen kristinuskon maailmassa kristityksi tuleminen merkitsi liittymistä Kristusta seuraavien yhteisöön. Vähitellen kirkon rakenteet vahvistuivat, papiston merkitys kasvoi ja sakramentaalinen elämä järjestäytyi. Näissä itsessään ei välttämättä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, jos ne alkavat käytännössä korvata kysymyksen opetuslapseudesta.
Onko käynyt niin, että olemme alkaneet olettaa, että kun sana saarnataan, sakramentit toimitetaan ja ihminen käy messussa, kristillisen kasvun kannalta kaikki olennainen tapahtuu ikään kuin itsestään.
Mutta tapahtuuko?
Messu voi ravita kristittyä, mutta messu välttämättä ei tee ihmisestä opetuslasta, jos hän ei lähde seuraamaan Kristusta.
Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa, että hänen opetuksensa alkaa muovata konkreettisesti suhdettani rahaan, valtaan, seksuaalisuuteen, vihollisiin, anteeksiantamiseen, lähimmäisiin, omaisuuteen, rukoukseen, ajankäyttöön ja koko elämäni suuntaan. Opetuslapsi ei ainoastaan kuule Jeesuksen sanoja. Hän harjoittelee elämään niiden mukaan.
Juuri tässä näen yhden kirkkomme ongelmista. Olemme vaienneet siitä, että Kristuksen seuraaminen ja päivittäinen parannus ovat kristinuskon ytimessä.
Kun kirkon elämästä tulee messukeskeistä ilman puhetta opetuslapseudesta ja kilvoituksesta, ilman eläviä esimerkkejä, kristitty alkaa luulla, että kirkossa käyminen on kristillisen elämän keskeinen mittari. Kuuliaisuus Kristukselle jää paljon vaikeammin määriteltäväksi asiaksi.
Samalla papin korostunut asema voi häivyttää Kristuksen antaman kutsun seurata häntä. Uudessa testamentissa kuva on paljon aktiivisempi: jokainen kristitty on Kristuksen seuraaja.
Tässä kohtaa konservatiivinen ja liberaali kirkollisuus voivat yllättäen muistuttaa toisiaan.
Ne voivat olla hyvin eri mieltä siitä, mitä kirkon pitäisi opettaa, mutta silti ne jakavat saman kirkkokeskeisen toimintamallin. Molemmissa messu ja kirkollinen elämä voivat saada suuremman käytännöllisen painoarvon kuin kysymys: mitä on Kristuksen seuraaminen.
Siksi ongelma ei ehkä lopulta ole ensisijaisesti liberaali tai konservatiivinen kristinusko. Ongelma on se, että papin organisoima toiminta on ehkä huomaamatta korvannut seuraamisen.
Samalla on unohtunut myös se, että messun, saarnan, ehtoollisen ja paimenen pitäisi palvella sitä, että ihmiset kasvavat Kristuksen kaltaisuuteen ja oppivat elämään hänen seuraajinaan.
Dietrich Bonhoeffer kutsui kristinuskoa ilman seuraamista halvaksi armoksi. Armosta tulee halpaa silloin, kun haluamme Kristuksen anteeksiannon mutta irrotamme sen Kristuksen seuraamisesta. Bonhoeffer totesi, että ilman opetuslapseutta kristinusko kadottaa Kristuksen.
Uskon tähän. Meidän vaaranamme on se, että palvomme ristiinnaulittua Jeesusta, mutta emme halua olla kuuliaisia ylösnousseelle Kristukselle.
Ehkä juuri siksi kirkon historiassa on syntynyt toistuvasti erilaisia hengellisiä liikkeitä. Ne ovat usein korjausliikkeinä nostaneet uudelleen esiin jotakin, mikä kirkon normaalissa elämässä on jäänyt taka-alalle: Raamatun lukemisen, Kristuksen sisäisen tuntemisen, henkilökohtaisen uskon tai Kristuksen seuraamisen.
Ajattelen, että nyt voisi olla jälleen tällaisen liikkeen aika.
Hengelliset liikkeet ovat syntyneet, kun ihmiset ovat olleet ensisijassa huolestuneita omasta hengellisestä elämästään. Tavoitteena ei ole ollut kirkon tai toisten ihmisten muuttaminen.
Olisiko taas aika kokoontua seuroihin.
Jotenkin vierastan tuota opetuslapseuttamis- sanaa , ymmärrän toki kristillistä kirjallisuutta menneiltä vuosikymmeniltä uskonelämän hoitamiseen liittyen mutta jotenkin niissä kaikuu tänä päivänä irrallisuus että elämä joillakin kursseilla saatas kuntoon , kun arki ratkaisee meidän elämän suuntaa ja siellä nähdään mitkä meidän prioriteetit on . Srk on paikka joka on tarkoitettu elämäksi ihan vapaudessa ja jatkuvassa suhteessa ja silloin siellä on myös paimen ja Kristuksen ruumis jotka kuuluvat yhteen kokonaisuuteen joita meitä kaikkia kutsutaan ja sieltä myös nousee se halu oman uskonelämän hoitamiseen . Ei ole mitään valiojoukkoja kristillisyydessä ja valmistumiskursseja mielestäni vaan opetuslapsia joita Jumala johdattaa ja käyttää . Palveleminen alkaa läheltä niistä ihmisistä jotka ovat siinä lähellä .
Aiheeseen liittyen hyvä opetus !
https://www.lhpk.fi/saarnat/
https://www.lhpk.fi/saarnat/pysyminen-ainoassa-tarpeellisessa/
Nyt onnistui vasta
Marko S. Olen samaa mieltä, että opetuslapseus on elämää arjen keskellä siinä kutsumuksessa, jossa itse kukin meistä on. Tai vaikka ei mitään varsinaista kutsumusta olisikaan. Suurinta kuitenkin on, että olemme kasteen ja lahjauskon kautta päässeet armon osallisuuteen. Mikäli olemme uskon hylänneet, niin pelkästä armosta meidät palautetaan takaisin uskoon.
Niin tai näin, niin ”uskon hapatus” elämässä näyttää johtavan siihen, että meidän pitää oppia omistamaan yksin Kristus auttajaksemme. Se ei näytä voivan tapahtua muuten kuin ristinteologisessa koulussa sanan varsinaisessa merkityksessä. Herran opettaessa ja kasvattaessa opetuslapsiaan elämään yksin armosta Häneen vaikeinakin hetkinä, joita elämässä tulee eteen väistämättä. Ja myös erittäin vaikeita hetkiä. Ja niissäkin näyttää pätevän se, että ”minun armossani on sinulle kyllin,” Paavalia lainatakseni.
Hyvin kirjoitettu blogi.
Minustakin blogi oli ihan hyvä.
Silloin tällin tulee vastaan korostuksia, joissa on vain ”uskoontulo ja kääntymys” tai sitten vuorisaarnanomainen etiikkahenkisyys (jossa ei ehkä kuitenkaan kokonaisuudessaan koko vuorisaarna kuitenkaan tule huomioon otetuksi).
”Ja opetuslapsia ruvettiin ensin Antiokiassa kristityiksi kutsumaan.” (Apostolien teot 11:26)
Meillä ihmisillä (ja kristityillä) lienee joskus kohtuutonkin taipumus pyrkiä määrittelemään ja ”mittailemaan” erilaisten kristittynä olemisen kriteerien täyttymistä – toisten ja toisinaan myös itsemmekin osalta. Ne menvät helposti pieleen. Tai ehkä siinä mielessä eivät täysin, koska riittävyyttä emme syntisinä voi tietenkään saavuttaa vaan juuri armoa ja armahdusta tarvitsemme.
Armon ja armahduksen varassa kilvoittelu ymmärtääkseni on oleellinen kristityn tehtävä. Ei siis ”hampaat irvessä ja verenmaku suussa”. Veren vaikutus näkyköön enemmänkin sydämessä, josta se sitten pulputkoon vaivihkaa myös esillekin.
Myös omasta mielestäni blogi on keskeisen asian äärellä. Pari esimerkkiä Kristuksen seuraamisesta 1800-luvulta.
Toinen niistä koskee Lina Sandellia ja hänen laivamatkaansa isänsä kanssa. Jonas Sandell luki illalla psalmin 77. Sen loppuosa ”Sinun tiesi kävi läpi syvien vesien” ihmetytti Linaa. Lause ei hänen mielestään sopinut iltahetken tyyneen rauhaan. Hänen isänsä vastasi siihen: ”Aamulla voi olla toisin kuin miten sen illalla kokee.”
Seuraavana aamuna Jonas Sandell nousi laivan kannelle ihailemaan auringonpaistetta ja kutsui Linan myös luokseen. Kun Lina lähestyi, isä ei malttanutkaan olla lähtemättä vastaan. Juuri kun hän oli kannelle johtavien portaiden ylimmällä askelmalla, tuli suuri aalto, joka kallisti laivaa äkisti. Jonas Sandell menetti tasapainonsa ja horjahti mereen. Lina näki muutaman sekunnin ajan isänsä aalloissa, ennen kuin tämä hävisi, eikä häntä löydetty. On ymmärrettävää, että Lina koki tämän erittäin raskaasti.
Ainakin itse olen sitä mieltä, että tässä näkyy Jumalan salattu toimintatapa (Job). Jonas Sandell ikään kuin ennusti kuolemansa. Hänen täytyi kiivetä laivan portaiden ylimmälle askelmalle Jumalan salatusta tahdosta – ei sattumalta – ja suistui mereen. Menemättä pidemmälle on tietysti huomionarvoista, että Lina Sandellin elämän monet raskaat kokemukset synnyttivät valoisia virsiä ja lauluja, kuten esimerkiksi: ”Risti vain, / risti vain / kerskaus on mulla. / Kiitos että armon sain, / taivaaseen saan tulla.”
”Toinen esimerkki Paavo Ruotsalaisesta on hieman erilainen kertomus ”petäjävapriikin” koulusta. Ruoka oli loppu ja säkki tyhjä. Epätoivoisena Paavo mietti, mistä saisi jyviä perheelleen. Hän lähti säkki kainalossa rantaan ja souti vähän matkaa. Epätoivo valtasi mielen: souti hän minne souti, häntä ei otettaisi vastaan, sillä naapurit vihasivat häntä.
Mikä oli Paavon ratkaisu? Hän painui veneen pohjalle virran vietäväksi. Viimein vene ajautui rikkaan talon rantaan. Paavo astui pihaan säkki kainalossa ja kertoi sisällä asiansa isännälle: ”Perheellä on kova nälkä!” Vastaus kuului: ”Ei minulta saa paremmatkaan velaksi!” Paavo heitti hyvästit isännälle ja koko maailmalle ja lähti masentuneena kohti rantaa.
Matkalla hän kulki vilja-aitan ohi ja paneutui porraskivelle maata: ”Tähän minun täytyy avuttomana kuolla rikkaan aitan kynnykselle. Minua eivät auta enää Jumala eivätkä ihmiset.” Talon isäntä oli kuitenkin nähnyt Paavon makaavan vilja-aitan kynnyksellä ja todennut: ”Kyllä se tuohon kuolee.” Isäntä otti avaimen, antoi Paavolle jyviä, vei vieraansa sisälle ja vieläpä ruokki hänet. Lähtiessään Paavo kiitti nöyrästi isäntää ja Jumalaa.
Virta vei – ei sattumalta – hänet juuri sinne, missä Paavoa ensin nöyryytettiin ja sitten autettiin – ja ehkä rikkaan talon isäntäkin sai opetuksen.
Miten tämä on sitten sovellettavissa meidän elämäämme? Jumalan toimintatapa vaikuttaa olevan perin salattu, jotka Kristusta seuraavat. Usko asetetaan koetteelle tavalla tai toisella, ja ahdingon aikoja joudumme kokemaan kuin Sandell ja Ruotsalainen. Hän minua kyllä nöyryytti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut lienee myös monen kokemus ja lopulta jumalattomana täytyy uskaltaa viimeiselle portille. Riittääkö armo sittenkin?
Kun otat Kristuksen autuutesi perustaksi, siitä seuraa että käsität hänet esikuvaksi.
Fredrik Wislöff
Meidänkin on ennen kaikkea pitäydyttävä sanaan; emme saa päästää sitä sydämestämme, vaan meidän on yhäti (jatkuvasti) harjoitettava sitä, siitä saatava opetusta, lujuutta ja rohkaisua ja siinä kasvettava, ja sepä onkin tarpeellista.
Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 36, SLEY, 1942. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Blogissa pohdintaa onko liberaali vai konservatiivi kristinusko , jolla usein tahdotaan määritellä ja mielestäni se on ihmisten määrittelemä , jota kristinusko ei ole , meissä kaikissa asuu syntisyys ja meitä voi määritellä kristillisen sanan mukaan ja huomaamme tosin määritellä itseämme että meillä on välillä huono kristillinen moraali ja joskus korkeampi ja tekomme ja sanamme ovat välillä kristillisesti oikeita ja joskus vääriä , välillä olemme kulkemassa oman tahdon tietä ja välillä tiellä ja tämä ei tarkoita aina muuta kuin sydämen tilaa ilman tietoista ja näkyvää synnillistä elämää . Jumala on sanansa kaikki sulkenut synnin alle ja ilmoittanut totuuden ja suhde siihen joko nöyrytään ja ojentaudutaan sen mukaan tai haluamme itse määritellä totuuden . .
Ihmisten ei tulisi määritellä toisia jompaa kumpaan kastiin . Mutta ongelma syntyy jos kirkko ja papit eivät opeta Jumalan sanaa kuten se on kirjoitettu ja sitten pallo on ns seurakuntalaisilla ja tahtovat määritellä jokainen oman totuutensa . Jumalan sanojen, puheen edessä meidän suut tukitaan ihmisjärjen päätelmiltä kun se sana uppoaa JS kuuleminen avaa uskon Kristukseen . Se on ihmeellistä kuinka paljon me tarvitaan toistoa ihan perusasioissa kaikki kun ihmisjärki pyrkii tuottamaan meissä omia päätelmiä , vaikka usko ja sen hoitaminen on lopulta yksinkertainen asia . Jos lapsi saa pienestä kasvaa Jumalan yksinkertaisen opetuksen parissa niin usein ne askeleet on vakaampia . Uskonelämä todeksi eläminen vaatii seurakuntayhteyden ja Jumalan sanan läsnäolon elämässämme jatkuvasti ja kun me hukkaamme tämän todellisuuden niin alamme pärjäämään omillamme ja kohta usko alkaa tuntumaan lainomaisesta ja kahlehtimiseltä ikäänkuin Jumala tahtoisi viedä meiltä vapauden kun hän nimenomaan tahtoo sen meille antaa . Jumalan rakkaus sisältää aina sisäistä rauhaa ja iloa ja vapautta ja syy ei hänessä vaan meissä .Ja lähtökohta on täytetyssä työssä josta elämä virtaa ja korvat sen vastaanottamalla saadaan se omistettavaksi elämäksi ja autuudeksi .
Meidän tulee sydämellisesti iloita tästä suuresta lahjasta, nimittäin autuudestamme (pelastuksestamme ja onnellisuudestamme), niin kuin kaikki Jumalan pyhät, varsinkin Jesaja, Paavali ja Maria ennen iloitsivat. Profeetta Jesaja kirjoittaa, 61:10: ”Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee Jumalassani; sillä hän puetti minut autuuden vaatteilla.”
Paavali sanoo 2 Kor. 6:10. ”Me olemme murheellisia mutta aina iloisia.” Ja Maria sanoo: Luuk. 1:46-47: ”Sieluni suuresti ylistää Herraa, ja henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.”
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarreaitta, s. 214, SLEY, 1925. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.