Eräs suurimmista kriiseistäni luterilaisena pappina oli se, kun olin toiminut vuosia pappina, mutta en silti ollut ymmärtänyt sitä, että tärkein kutsuni on elää ennen kaikkea Kristuksen opetuslapsena.
Olin oppinut puhumaan pelastuksesta. Evankeliumi voidaan usein kuitenkin helposti kaventaa kysymykseksi siitä, kuinka ihminen pelastuu. Silloin huomio kiinnittyy ratkaisuun, uskoon tai kasteeseen, mutta paljon vähemmän siihen, millaista elämää elän Jumalan lapsena.
Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnan hyvä uutinen sisälsi kutsun: tehkää parannus, uskokaa ja seuratkaa minua. Pelastus ei ollut seuraamisen vaihtoehto. Se on portti seuraamiseen, elämään Jumalan valtakunnassa, jossa on kutsu elää Kristuksen seuraajana.
Jeesus puhui tiukkoja sanoja ahtaasta portista ja kapeasta tiestä. Hän sanoi, että vain harvat löytävät tien. Hän sanoi, että hänen seuraajansa joutuu kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä päivittäin ja seuraamaan häntä. On myös avara portti ja lavea tie, joka vie kadotukseen, ja monet menevät siitä sisään. Jeesukselle rakkaus häntä kohtaan merkitsi hänen käskyjensä pitämistä ja Jumalan tahdon tekemistä.
Nämä eivät ole Uuden testamentin sivuteemoja. Ne kuuluvat Jeesuksen opetuksen ytimeen.
Silti minä onnistuin ohittamaan ne hyvin pitkään.
Jeesuksen sanojen perusteella Kristuksen seuraaminen ei ole jonkinlainen kristillisen elämän vapaaehtoinen jatkokurssi. Ennemminkin Kristuksen seuraaminen määrittää elävän uskon.
Miten seuraamisesta tuli sivuasia?
Varhaisen kristinuskon maailmassa kristityksi tuleminen merkitsi liittymistä Kristusta seuraavien yhteisöön. Vähitellen kirkon rakenteet vahvistuivat, papiston merkitys kasvoi ja sakramentaalinen elämä järjestäytyi. Näissä itsessään ei välttämättä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, jos ne alkavat käytännössä korvata kysymyksen opetuslapseudesta.
Onko käynyt niin, että olemme alkaneet olettaa, että kun sana saarnataan, sakramentit toimitetaan ja ihminen käy messussa, kristillisen kasvun kannalta kaikki olennainen tapahtuu ikään kuin itsestään.
Mutta tapahtuuko?
Messu voi ravita kristittyä, mutta messu välttämättä ei tee ihmisestä opetuslasta, jos hän ei lähde seuraamaan Kristusta.
Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa, että hänen opetuksensa alkaa muovata konkreettisesti suhdettani rahaan, valtaan, seksuaalisuuteen, vihollisiin, anteeksiantamiseen, lähimmäisiin, omaisuuteen, rukoukseen, ajankäyttöön ja koko elämäni suuntaan. Opetuslapsi ei ainoastaan kuule Jeesuksen sanoja. Hän harjoittelee elämään niiden mukaan.
Juuri tässä näen yhden kirkkomme ongelmista. Olemme vaienneet siitä, että Kristuksen seuraaminen ja päivittäinen parannus ovat kristinuskon ytimessä.
Kun kirkon elämästä tulee messukeskeistä ilman puhetta opetuslapseudesta ja kilvoituksesta, ilman eläviä esimerkkejä, kristitty alkaa luulla, että kirkossa käyminen on kristillisen elämän keskeinen mittari. Kuuliaisuus Kristukselle jää paljon vaikeammin määriteltäväksi asiaksi.
Samalla papin korostunut asema voi häivyttää Kristuksen antaman kutsun seurata häntä. Uudessa testamentissa kuva on paljon aktiivisempi: jokainen kristitty on Kristuksen seuraaja.
Tässä kohtaa konservatiivinen ja liberaali kirkollisuus voivat yllättäen muistuttaa toisiaan.
Ne voivat olla hyvin eri mieltä siitä, mitä kirkon pitäisi opettaa, mutta silti ne jakavat saman kirkkokeskeisen toimintamallin. Molemmissa messu ja kirkollinen elämä voivat saada suuremman käytännöllisen painoarvon kuin kysymys: mitä on Kristuksen seuraaminen.
Siksi ongelma ei ehkä lopulta ole ensisijaisesti liberaali tai konservatiivinen kristinusko. Ongelma on se, että papin organisoima toiminta on ehkä huomaamatta korvannut seuraamisen.
Samalla on unohtunut myös se, että messun, saarnan, ehtoollisen ja paimenen pitäisi palvella sitä, että ihmiset kasvavat Kristuksen kaltaisuuteen ja oppivat elämään hänen seuraajinaan.
Dietrich Bonhoeffer kutsui kristinuskoa ilman seuraamista halvaksi armoksi. Armosta tulee halpaa silloin, kun haluamme Kristuksen anteeksiannon mutta irrotamme sen Kristuksen seuraamisesta. Bonhoeffer totesi, että ilman opetuslapseutta kristinusko kadottaa Kristuksen.
Uskon tähän. Meidän vaaranamme on se, että palvomme ristiinnaulittua Jeesusta, mutta emme halua olla kuuliaisia ylösnousseelle Kristukselle.
Ehkä juuri siksi kirkon historiassa on syntynyt toistuvasti erilaisia hengellisiä liikkeitä. Ne ovat usein korjausliikkeinä nostaneet uudelleen esiin jotakin, mikä kirkon normaalissa elämässä on jäänyt taka-alalle: Raamatun lukemisen, Kristuksen sisäisen tuntemisen, henkilökohtaisen uskon tai Kristuksen seuraamisen.
Ajattelen, että nyt voisi olla jälleen tällaisen liikkeen aika.
Hengelliset liikkeet ovat syntyneet, kun ihmiset ovat olleet ensisijassa huolestuneita omasta hengellisestä elämästään. Tavoitteena ei ole ollut kirkon tai toisten ihmisten muuttaminen.
Olisiko taas aika kokoontua seuroihin.
Hannu, Ortodoksisessa ajattelussa opetuslapseus, kirkko ja sakramentit eivät ole toistensa vastakohtia tai toisiaan korvaavia rakenne-elementtejä, vaan ne muodostavat yhden erottamattoman kokonaisuuden. Ortodoksisessa teologiassa ei tunnisteta jännitettä messukeskeisyyden (liturgisen elämän) ja Kristuksen seuraamisen välillä. Liturgia ja ehtoollinen eivät ole vain ”toimituksia”, vaan kristityn koko elämän lähde ja huipentuma.
Lisäksi ortodoksinen teologia korostaa, että sakramentti ilman henkilökohtaista kilvoitusta (askeesia) ja parannuksentekoa (metanoia) ei kanna hedelmää. Ehtoolliseen valmistautuminen vaatii aina itsetutkiskelua, paastoa ja anteeksiantoa.
Pelastus ja kristillinen kasvu toteutuvat Jumalan armon ja ihmisen oman tahdon/tekojen yhteistyönä. Armo ei toimi automaattisesti ilman ihmisen aktiivista kuuliaisuutta ja heittäytymistä. Ortodoksisuudessa kristityn kutsua kuvataan käsitteellä teosis (theosis), eli ihmisen kasvua kohti Jumalan kaltaisuutta ja osallisuutta Jumalan luomattomista energioista. Tämä vastaa sinun peräänkuuluttamaa ”Kristuksen kaltaisuuteen kasvamiselle” joka ei ole vain moraalista opetuslapseutta, vaan valon ja pyhyyden läpäisemää elämää, joka muuttaa suhteen rahaan, ajankäyttöön, lähimmäisiin ja vihollisiin ja jne. .
Asiaa puhut. Vähemmistökirkkojen piispatkin sanoo aika selkeästi mistä on kyse. Enemmistökirkolla on vaikeaa. Ei ole rohkeutta sanoa, mitä Kriostus odottaa.
HYVÄT TEOT ELI UUSI KUULIAISUUS
Kun Jumala on antanut näin synnit anteeksi, kuten edellä on selitetty, eikö hän salli sen jälkeen, että armosta vanhurskautetut pysyvät synneissään ilman mitään uudistusta (renovatio)?
Ei. Vaikka synti on ja pysyy pyhissä ihmisissä tässä elämässä (Room. 7:17-18; Ps. 32:6), Jumala vuodattaa runsaasti Pyhän Henkensä ihmisiin, jotka hän on tehnyt uskon kautta vanhurskaiksi, muuttamaan ja uudistamaan heitä (Room. 12:2; Ef. 4:23-24; Kol. 3:10). Tästä syystä Henkeä sanotaan sekä uudestisyntymisen että uudistuksen Hengeksi (Tiit. 3:5). Jumalan Poika ei ole näet lunastanut meitä niin, että saisimme turmeltuneisuuden erivapauden (privilegium turpitudinis), ikään kuin luvan elää vapaasti ja rangaistuksetta häpeällisissä teoissamme (Room. 3:8; 6:1-2; 1. Tess. 4:7). Hän on päinvastoin lunastanut meidät, jotta hän puhdistaisi itselleen oman kansan, joka ahkeroitsee hyvien tekojen tekemisessä niin, että palvelisimme häntä pyhyydessä ja vanhurskaudessa, kieltäisimme kaiken jumalattomuuden ja vaeltaisimme uudessa elämässä ja hyvissä teoissa, jotka hän on itse valmistanut (Tiit. 2:11-14; Luuk. 1:74-75; Room. 6:4; Ef. 2:10; 2. Kor. 5:15).
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 123-124, Concordia ry, 2023.
” Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi” ( Jaakob 2)
Mitä on vanhurskauttava usko, josta Raamattu puhuu?
Uskon määritelmä on hyvin tunnettu, mutta oppimattomille se voidaan selittää mitä yksinkertaisimmin. Uskon kohde on yleisesti ottaen Jumalan sana. Meidän tulee tarttua uskoen jokaiseen Jumalan antamaan ilmoitussanaan. Vanhurskauttavalla uskolla on kuitenkin varsinainen ja aivan erityinen kohteensa (objectum), jota se etsii Raamatusta ja johon se tarrautuu, nimittäin Kristus. Usko luottaa, että Kristus lahjoitetaan meille Välimieheksi ja että meillä Kristuksen tähden on lupaus armosta (Room. 3:24-25; 4:13, 16; Gal. 3:22).
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 94, Concordia ry, 2023.
Onko lain saarnasta pelästyneet ja katuvat sydämet jätettävä ilman lohdutusta Jumalan vihan ja tuomion alle?
Ei missään tapauksessa. Herra näet kuolettaa ja tekee eläväksi, vie alas tuonelaan ja tuo jälleen takaisin (1. Sam. 2:6). Uuden liiton ominaispiirre on, että särjetyt sydämet sidotaan ja murheelliset saavat lohdutuksen (Jes. 61:1-2), sillä ”…teidän päinvastoin ennemmin tulee antaa anteeksi ja lohduttaa, ettei hän ehkä menehtyisi liian suureen murheeseen” (2. Kor. 2:7).
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 85, Concordia ry, 2023.
Mika R.,
Kirjoitat ”Uskon kohde on yleisesti ottaen Jumalan sana. ”. No ei se ihan noin ole.
Emme usko Raamatun kirjoituksiin vaan uskon kohde on elävä Jumalan Sana eli Kristus.
Johanneksen evankeliumi:
2:22 Kun hän sitten oli noussut kuolleista, muistivat hänen opetuslapsensa, että hän oli tämän sanonut; ja he uskoivat Raamatun ja sen sanan, jonka Jeesus oli sanonut.
Tietysti varsinainen ja erityinen uskon kohde on Jeesus Kristus, niin kuin sitaatissa sanotaan.
”He uskoivat kirjoituksiin ja siihen, mitä Jeesus oli puhunut.” (KR 1992, Joh. 2:22).
Markuksen evankeliumi:
1:15 ja sanoi: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja USKOKAA EVANKELIUMI”.
Sanojen korostus allekirjoittaneen.
Jari H. ja Mika,
Kun puhumme Raamatusta ja pelastavasta uskosta, niin sen Raamattu määrittelee Jumalan Pojan uskoksi, jonka Hän, Jumala lahjoittaa jokaiselle luokseen tulevalle.
Hebrealaiskirjeen 11. luku tiivistää kaiken mitä ihminen tarvii aikaan ja ikuisuuteen. Usko on lahja Jumalalta, jonka Hän antaa jokaiselle, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, vaikka se olisi vain hapuilua, vt. Apt. 17:27.
Hebr. 11:
1 Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.
2 Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen.
3 Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.
4 Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu.
5 Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, ”eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois”. Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle.
6 Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Kaikki ikuinen on näkymätöntä, minkä näkee uskossa. Siis jumalan kuvat, ikonit ja vastaavat eivät näytä sitä minkä Usko näyttää.
Reijo Mänttäri kirjoittaa seuraava harhaoppia, mutä hän viljelee ahkerasti kastajaliikkeen oppina;
” Kaikki ikuinen on näkymätöntä, minkä näkee uskossa. Siis jumalan kuvat, ikonit ja vastaavat eivät näytä sitä minkä Usko näyttää.” ( Reijo Mänttäri).
Raamatun mukaan usko ei ole vain jotain aineetonta, vaan se kohdistuu Jumalaan, joka tuli todellisesti ihmiseksi — näkyväksi, kosketeltavaksi ja historialliseksi henkilöksi.
Raamattu sanoo; ” Kristus on Jumalan kuva: Raamattu käyttää Kristuksesta täsmälleen sanaa eikon (kuva): ”Hän on näkymättömän Jumalan kuva (eikon)” (Kol. 1:15).
Näkyväksi tulemisestansa : Jeesus sanoi: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh. 14:9), ja apostoli Johannes kirjoittaa: ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me teille julistamme” (1. Joh. 1:3).😇😇😇
Ortodoksisuudessa ainetta ei pidetä paha-arvoisena tai uskolle vastakkaisena. Koska Kristus otti aineellisen ruumiin, myös aine (kuten ikonimaali, vesi kasteessa tai leipä ja viini ehtoollisessa) voi toimia Jumalan armoa välittävänä välineenä.😇
Sami,
Olet siis ortodoksi-kirkon jäsen? Tämänkin kommenttisi perusteella se olisi korkea aika myöntää??
Perustelet harhaoppi-syytöksesi lauseilla Raamatusta. Näin teki Saatanakin Jeesukselle ja joka juttu oli ”totta”.
Se, että selvitit kuva-sanan kreikaksi kertoo katolisesta ”johdonmukaisuudesta”, pätkä-sellaisesta. Sanat kertovat Itse Asian ja tuo Asia on se mikä ja kuka Jeesus oli ja on. Jeesus on Jumala, jonka osan itseään Jumala teki ”vähäksi aikaa enkeleitä halvemmaksi/alemmaksi”, Hebr. 2:7.
Kirjoitat: ”Raamatun mukaan usko ei ole vain jotain aineetonta, vaan se kohdistuu Jumalaan, joka tuli todellisesti ihmiseksi — näkyväksi, kosketeltavaksi ja historialliseksi henkilöksi.”
Kaikki taivaallinen ajassa on näkymätön, mutta johon uskovan on kehoitetu kiinnittämään katseensa sekä USKOSSA.
Tämä todellinen yhteys tulee esille Hebr.12:18-24, jossa kerrotaan NÄKY, jossa kerrotaan uskossa tapahtuva todellisuus.
Uskoa ja näkyä ei voi ”pyllittää” ikoneilla tai patsailla. Kokemus on Hengessä, ei näkemisessä. Tämä on Raamatun kaikenkaikkinen painotus. Kummatkin katolisuudet perustautuvat toisen käskyn syrjään sysäämiseen, mutta koska hebrealaisuudessa oli kuvienpalvonta ongelma, muttei (mukamas) ole enää, vaan mm. Katolisen Raamatun marginaaliselityksessä käännetään asia ylösalaisin, koska kuvilla/patsailla on edullinen vaikutus ulkoiseen palvontaan.
Kummankin katolisuuden Raamatuissa on toinen käsky nyt sinun ja marginaaliin merkittyllä lisäyksessä, että kielto on turha, koska kuvat ovat osa oikeaa uskon välineellisyyttä.
Juuri taannoin olen toistellut, että vain ihmisellä on kyky käsittää vertaukset. Siksi Jeesuskin sanoi ”tämä on minun ruumiini, …. vereni”. Aineet ”muuttuvat” vasta kun ne alkuaineitten kanssa tulessa palavat/tuhoutuvat.
Reijo taas kirjoittaa kastaja liikkeen höpöjuttuja. Hän yrittää lainata kuitenkin ortodoksista Raamattua ja selittää sitä tosin päinseiniä. Tälläinen on mystinen kastaja liike, jolla ei ole mitään historiallista evidenssiä😇
Kristuksen syntymän myötä näkymätön Jumala tuli näkyväksi, kosketeltavaksi ja historialliseksi (1. Joh. 1:1). Pyhä Johannes Damaskolainen tiivistää ortodoksisen kannan: ”En kumarra ainetta, vaan kumarran Aineen Luojaa, joka tuli aineeksi minun tähteni.”
Ikoni ei ole Jumalan olemuksen kuva, vaan lihaksi tulleen Persoonan kuva. Ikonien kieltäminen on gnostilais-platoninen harhaoppi, materiaalia vähättelevä, jossa kielletään Kristuksen todellinen ihmisyys.
Reijo pitää Jeesuksen ehtoollassanoja (”Tämä on minun ruumiini”) vertauskuvallisina ja väittää aineiden muuttuvan vasta tulessa tuhoutuessaan. Taas joku kastaliikkeen kikka kolmonen. Mistä näitä myrkkysieniä tulee? 😇
Pointtihan on se, että jokainen kastettu ja uskova kristitty on jo opetuslapsi! Kristitty, joka lukee ilta- ja/tai aamurukouksen ja käy sunnuntaina messussa on opetuslapsi, jonka työ- ja perhe-elämä on opetuslapsena elämistä ja Kristuksen seuraamista. Mikä tässä muka on niin vaikeaa?
”Mikä tässä muka on niin vaikeaa?” – vai kuka opettaa mitä? (Viitekehykset vaikeita?)
Kuka erottaa, mikä on ”ulkokohtaista” vai ”elävää uskoa”? Luetteloita, mittareita ja standardeja voidaan laatia. Verrataanko omaa uskoa muihin vai muiden omaan? ”Mitä se sinuun koskee” kysyy Galilean järven myrskyn tyynnyttäjä? ”Seuraa sinä minua! – kuuluu jatko.
”Elämä on ihmisen parasta aikaa!” – Elävä elämä! Blogissa on ideaa, jonka äärellä pohdin omaa osallisuuttani ja ”elävyyttäni”. Iloisena evankelisena vai lainalaisuuden vaarassa. ”Mikä tässä muka on niin vaikeaa?”
Marko. Tiedät sen omasta kokemuksestasi mikä on vaikeaa. Ristin kantaminen, jos kerran tahdomme Kristusta seurata. Veitsi leikkaa syvältä ja se tekee hyvin kipeää, mitä se sitten meillä itsekullakin on – ja kun se on. Edesmennyt piispa Matti Sihvonen kertoo eräässä kirjassaan poikansa itsemurhasta. Miekka on myös sinun sielusi läpi käyvä. Mutta hän ja hänen vaimonsa saivat myös ihmeellisen lohdutuksen taivaasta ajallaan. Niin saamme mekin, kun meidät viedään ristin alle Kristusta seuraten.
Pelkästään Isä-Meidän rukous sellaisenaan tuo esiin Kristuksen seuraajat. Se joka on todellinen Jumalan lapsi voi sydämestään rukoilla tämän rukouksen. Jokaisessa seitsemässä rukouksessa jumalanlapsi pyytää omassa sydämessään tapahtuvaa uudistumista. Rukous sisältää Jeesuksen mielenlaadun. Jeesuksen seuraajilla on juuri tuo sama kaipaus ja halu omistaa tämä kaikki sydämessään.
Hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. Ps. 91:11
Älä pidä mitään tehtävää liian vähäisenä, mitään paikkaa liian pienenä, mitään työtä liian alhaisena, jos se on sinun osaksesi annettu. Jumala pitää sitä niin tärkeänä, että hän lähettää enkelinsä varjelemaan sinua siinä.
Mark Guy Pearse, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.
Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.”Matt.11:28-30
Jeesuksen seuraaminen on Jumalan Armosta elämistä, kuten Jeesus, Itse Elämä, meitä opettaa. Ahdas portti on juuri siinä, että ihminen ymmärtää olevansa kuollut syntiin, eikä voi näin ollen saavuttaa minkäänlaista vanhurskautta itse, ei millään teoilla. Usko taas, jonka Jumala synnyttää omissa lapsissaan, vaikuttaa rakkautena maailmassa ja lähimmäisissä, eikä silloin ole enää kysymys ihmisen omasta suorittamisesta, vaan Jumalan Armon vaikutuksesta, joka kasvattaa ihmistä monintavoin.
”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” Tiit.2:11-14
Jeesuksen seuraaminen ei siis ole tekemistä, vaan olemista ja elämistä Kristuksessa. Joka päivä ja hetki hetkeltä! Hänessä olemme ja elämme.
Pitäisikö Jeesus ottaa tosissaan? Onko tähän olemassa mutta kuin yksi vastaus, mikäli uskomme. Onko muuta vaihtoehtoa, mikäli taivas on matkamme määrä?
Te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta murheenne on muuttuva iloksi. Ei ole kuitenkaan luvattu, että tässä maailmassa murheet loppuvat. Iän mukana käynee useimmiten päinvastoin. Mikäli olemme saaneet armon uskoa Jeesukseen, meidän päällemme sälytetään risti, kuten Simon Kyreneläiselle kysymättä. Tahdommeko mekin mennä pois, kysyy Jeesus?
Risti on kauhistus ja hulluutta syntiinlangenneelle luonnollemme. Siihen myös Paavali viittaa (Fil.3:18): ”Sillä monet, joista usein olen sen teille sanonut ja nyt aivan itkien sanon, vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina.”
Eikö meidän lohdutuksemme ole siinä, että taivaan tie on johdattanut kulkijansa aina suureen vaivaan. Se mitä Hannu V. toteaa, henkilökohtaisesta uskosta ja Kristuksen sisällisestä tuntemisesta sisältää kaikki. Usko on kaikkein tärkein asia, Usko Jeesukseen Kristukseen.
Kari P ja Kosti V.
Kommenttini kärki oli kohdistettu siihen, että ajatellaan Jeesuksen seuraamisen ja opetuslapseuden olevan jotakin erikoisempaa kuin omakohtaisen Jeesus-uskon hapattamaa arkielämää. Eli puolustan periluterilaista kutsumusajattelua, en enempää enkä vähempää.
Totta kai Jeesus pitäisi ottaa tosissaan. Luterilaisen, oikeastaan keskiaikaisen, käsitteistön mukaisesti Hän on meille sekä lahja että esikuva. Koska kukaan meistä ei Hänen esikuvaansa täytä tarvitsemme Häntä lahjana ja sen vastaanottamisesta syntyy halu seurata Häntä. Vanhan lestadiolaisen kiteytyksen mukaan vaikkapa ”opissa, elämässä ja kärsimyksessä”.
Se, joka lukee vaikkapa Johann Arndtin Neljää kirjaa totisesta kristillisyydestä, löytää sieltä ”opetuslapseuttamisohjelman” jossa ei keskitytä ”vain” pelastukseen vaan myös Jumalan kuvan uudistamiseen meissä. Ikävä kyllä olemme tässäkin tainneet hukata isiltä saadun hengellisen perinnön aika totaalisesti yhden – kahden miespolven aikana
”Eli puolustan periluterilaista kutsumusajattelua, en enempää enkä vähempää.”
Niin, nykyään on paljon vaatimuksia. Ennen ”opetuslapseuttamisohjelma” löytyi tavallisen elämän keskeltä. Mieleeni tulee Selma Lagerlöfin romaani -Jerusalem, josta on tehty televisiosarja, esitetty aikoinaanYLE:llä. Olen pyytänyt, että YLE esittäisi sen uusintana. Liekö toteutuu?
Jumalaa ei seurata pakenemalla tavallista elämää, vaan elämällä Jumalan edessä juuri siinä elämässä, johon ihminen on asetettu.
Toinen kirja tämän teeman äärellä voisi olla Giertzin Kalliopohja, jossa on esillä Kristuksen seuraamisen kysymykset monen sukupolven aikana. Joudutaan kohtaamaan oma syntisyys arkisen työn keskellä, elämän kiemurat ja kärsimyksen ongelma. Kun yritän seurata Kristusta, huomaan, etten pysty siihen omin voimin — ja joudun takaisin Kristuksen luo.
Marko S, Edellinen kommenttini oli sekava. En osoita tässä keskustelussa ketään sormella. On olemassa paljon erilaisia käsityksiä Kristuksen oikeasta seuraamisesta. Luukkaan evankeliumi: 9:23 Ja hän sanoi kaikille: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Tämä Raamatun kohta asiayhteydestä irti otettuna on myös sitä kuuluisaa Kaanaan kieltä, jota on tulkittu ties kuinka monella tavalla. Mitä se risti on minulle joka päivä? Onko se sitä, että tänään minä otan vastaan tämän päivän ja seuraan Kristusta siinä?
Kari P.
Tuo Lagerlöfin kirjasta tehty elokuva on loistava.
Meillä on seurakunnassa monia monilaipsisia perheitä. Tuntuu aika keinotekoiselta ruveta ajattelemaan, että nämä viikottain messussa ja/tai seuroissa kävijät tarvitsisivat yhtäkkiä jotakin erityistä ”opetuslapseuttamista”. Toki ymmärrän sen, että vaikkapa nuoret aikuiset sinkut ja aivan toisissa elämän olosuhteissa elävät kristityt tarvitsevat ohjausta kristilliseen elämäntapaan: mihin ehkä satsata ja mitä välttää? Kyllä se, joka ihan yksinkertaisesti pyrkii pitämään mielessä 10 käskyä sekä ojentamaan elämäänsä niiden mukaan ja rukoilemaan Isämeidän
ajatuksen kanssa saa minusta aivan riittävästi haasteita. Koska huomaa, että synti tarttuu ja tekee hitaaksi vaikka miten olisi.
Hyvää pohdiskelua blogissa ja voin yhtyä Samin kommenttiin että messu on osa kristillistä elämää . Luterilaisesta näkökulmasta Jumalan sana antaa meille prioriteetin uskonelämään , siihen mistä elämä syntyy ja elää ja siinä meidän tärkeimmät ruumiinjäsenet ovat korvat . Raamatussa on yli 900 kertaa opetusta kuulemista kun kaikki verbit muodot otetaan mukaan ja alkukielestä sitä tarkoittavat sanat tai sanan muodot . Kellä korva se kuulkoon . Kun ihminen elää jatkuvasti Jumalan sanan vaikutuksen alaisena päivittäin niin elämän prioriteetti on oikea ja samalla elämänhallinta . Ihminen sisäisesti kaipaa vapautta ja sisäistä rauhaa ja kristillisessä kontekstissa se on elämistä Jumalan sanasta sitä kuullen , lukien , rukoillen ja käydä seurakunnassa joissa on samanlaisia jotka ovat usein hukanneet elämän prioriteetit ja elämän hallinnan ja yrittäneet sitä muulla korvata . Jumalan sana on joka tekee tehtävän kuunnella Keistuksen äänen . Tietysti tämä ei toimi että priorisoimme elämämme omien halujen mukaan ja käymme kirkossa ikäänkuin päivittämässä tilanteen . Hannun havainto on ihan oikea että kaikki alkaa ja myös kaikilla omasta elämästä ja sen ratkaisee miten olemme Jumalan sanan kanssa tekemisissä . Ymmärrän myös Markon kommentin että kun elää siitä niin ei ole ongelmia . Ongelmia kuitenkin on kun kirkot on tyhjiä ja helppo olisi pappeja tai aikaa syyttää ja tietysti tärkeää on että papit saarnaa ja opettaa Kristuksesta ja Srk tahtoo elää yhteydessä .
Tämähän on teoriassa yksinkertainen asia mutta me herkästi ansioudumme ja alamme rakentaa jotain muuta kritillisyyttä eikä sitä päivittäistä kristillistä elämää joka antaa meille ilon ja rauhan . Kuuleminen on tärkein asia ja se meidän tekojammekin tärkeämpää vaikka ne olisivat kuinka hyviä . Ehkä raamatun prioriteeteistä Jeesus parhaiten opettaa kun Maria oli Jumalansa jalkojen juuressa , yksi on tärkein ja se on elämä ja siitä elämä syntyy . Voimme keksiä mitä tahansa keinoja ja tapoja mutta on vain yksi joka antaa elämän on Jumalan sana joka avaa meille Jeesuksen Kristuksen .
Seurakunnan tehtävä on myös kohdata ihmisiä eikä vain käydä siellä vierailulla ja se ei ole vain itseään varten vaan olla osallisena ruumiissa , jossa on samanlaisia syntisiä jotka tarvitsevat Jumalan sanaa päivittäin .
Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta .
Eli
Usko Jumalaan syntyy, kun ihminen kuulee sanomaa Jeesuksesta.Evankeliumin eli ilosanoman kuunteleminen herättää uskon sydämessä.Sanoma Kristuksesta antaa uskolle sen sisällön ja voiman.
Tämä on liian yksinkertaista viisaille ihmiselle joita usein olemme oman järkemme kanssa ja tahdomme tuoda uskoon kaikkea omaa ”hyvää” tekoja myöten mutta Kristuksessa on elämä joka synnyttää tekoja ja ohjaa elämämme suuntaa pois ajallisista asioista niin ettei niistä tule korvaajaa tärkeimmän paikalle .