Eräs suurimmista kriiseistäni luterilaisena pappina oli se, kun olin toiminut vuosia pappina, mutta en silti ollut ymmärtänyt sitä, että tärkein kutsuni on elää ennen kaikkea Kristuksen opetuslapsena.

Olin oppinut puhumaan pelastuksesta. Evankeliumi voidaan usein kuitenkin helposti kaventaa kysymykseksi siitä, kuinka ihminen pelastuu. Silloin huomio kiinnittyy ratkaisuun, uskoon tai kasteeseen, mutta paljon vähemmän siihen, millaista elämää elän Jumalan lapsena. 

Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnan hyvä uutinen sisälsi kutsun: tehkää parannus, uskokaa ja seuratkaa minua. Pelastus ei ollut seuraamisen vaihtoehto. Se on portti seuraamiseen, elämään Jumalan valtakunnassa, jossa on kutsu elää Kristuksen seuraajana.

Jeesus puhui tiukkoja sanoja ahtaasta portista ja kapeasta tiestä. Hän sanoi, että vain harvat löytävät tien. Hän sanoi, että hänen seuraajansa joutuu kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä päivittäin ja seuraamaan häntä. On myös avara portti ja lavea tie, joka vie kadotukseen, ja monet menevät siitä sisään. Jeesukselle rakkaus häntä kohtaan merkitsi hänen käskyjensä pitämistä ja Jumalan tahdon tekemistä. 

Nämä eivät ole Uuden testamentin sivuteemoja. Ne kuuluvat Jeesuksen opetuksen ytimeen.

Silti minä onnistuin ohittamaan ne hyvin pitkään.

Jeesuksen sanojen perusteella Kristuksen seuraaminen ei ole jonkinlainen kristillisen elämän vapaaehtoinen jatkokurssi. Ennemminkin Kristuksen seuraaminen määrittää elävän uskon.

Miten seuraamisesta tuli sivuasia?

Varhaisen kristinuskon maailmassa kristityksi tuleminen merkitsi liittymistä Kristusta seuraavien yhteisöön. Vähitellen kirkon rakenteet vahvistuivat, papiston merkitys kasvoi ja sakramentaalinen elämä järjestäytyi. Näissä itsessään ei välttämättä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, jos ne alkavat käytännössä korvata kysymyksen opetuslapseudesta. 

Onko käynyt niin, että olemme alkaneet olettaa, että kun sana saarnataan, sakramentit toimitetaan ja ihminen käy messussa, kristillisen kasvun kannalta kaikki olennainen tapahtuu ikään kuin itsestään.

Mutta tapahtuuko?

Messu voi ravita kristittyä, mutta messu välttämättä ei tee ihmisestä opetuslasta, jos hän ei lähde seuraamaan Kristusta.

Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa, että hänen opetuksensa alkaa muovata konkreettisesti suhdettani rahaan, valtaan, seksuaalisuuteen, vihollisiin, anteeksiantamiseen, lähimmäisiin, omaisuuteen, rukoukseen, ajankäyttöön ja koko elämäni suuntaan. Opetuslapsi ei ainoastaan kuule Jeesuksen sanoja. Hän harjoittelee elämään niiden mukaan.

Juuri tässä näen yhden kirkkomme ongelmista. Olemme vaienneet siitä, että Kristuksen seuraaminen ja päivittäinen parannus ovat kristinuskon ytimessä.

Kun kirkon elämästä tulee messukeskeistä ilman puhetta opetuslapseudesta ja kilvoituksesta, ilman eläviä esimerkkejä,  kristitty alkaa luulla, että kirkossa käyminen on kristillisen elämän keskeinen mittari. Kuuliaisuus Kristukselle jää paljon vaikeammin määriteltäväksi asiaksi.

Samalla papin korostunut asema voi häivyttää Kristuksen antaman kutsun seurata häntä. Uudessa testamentissa kuva on paljon aktiivisempi: jokainen kristitty on Kristuksen seuraaja. 

Tässä kohtaa konservatiivinen ja liberaali kirkollisuus voivat yllättäen muistuttaa toisiaan.

Ne voivat olla hyvin eri mieltä siitä, mitä kirkon pitäisi opettaa, mutta silti ne jakavat saman kirkkokeskeisen toimintamallin. Molemmissa messu ja kirkollinen elämä voivat saada suuremman käytännöllisen painoarvon kuin kysymys: mitä on Kristuksen seuraaminen.

Siksi ongelma ei ehkä lopulta ole ensisijaisesti liberaali tai konservatiivinen kristinusko. Ongelma on se, että papin organisoima toiminta on ehkä huomaamatta korvannut seuraamisen.

Samalla on unohtunut myös se, että messun, saarnan, ehtoollisen ja paimenen  pitäisi palvella sitä, että ihmiset kasvavat Kristuksen kaltaisuuteen ja oppivat elämään hänen seuraajinaan.

Dietrich Bonhoeffer kutsui kristinuskoa ilman seuraamista halvaksi armoksi. Armosta tulee halpaa silloin, kun haluamme Kristuksen anteeksiannon mutta irrotamme sen Kristuksen seuraamisesta. Bonhoeffer totesi, että ilman opetuslapseutta kristinusko kadottaa Kristuksen.

Uskon tähän. Meidän vaaranamme on se, että palvomme ristiinnaulittua Jeesusta, mutta emme halua olla kuuliaisia ylösnousseelle Kristukselle. 

Ehkä juuri siksi kirkon historiassa on syntynyt toistuvasti erilaisia hengellisiä liikkeitä. Ne ovat usein korjausliikkeinä nostaneet uudelleen esiin jotakin, mikä kirkon normaalissa elämässä on jäänyt taka-alalle: Raamatun lukemisen, Kristuksen sisäisen tuntemisen, henkilökohtaisen uskon tai Kristuksen seuraamisen.

Ajattelen, että nyt voisi olla jälleen tällaisen liikkeen aika.

Hengelliset liikkeet ovat syntyneet, kun ihmiset ovat olleet  ensisijassa huolestuneita omasta hengellisestä elämästään. Tavoitteena ei ole ollut kirkon tai toisten ihmisten muuttaminen.  

Olisiko taas aika kokoontua seuroihin.