Kotimaan blogeissa on viime aikoina ollut kirjoituksia kansallisuusaatteesta. Jyrki Härkönen paalutti sen alkuperän peräti jo aikoinaan antikristuksena pidettyyn Napoleoniin.
Kansallisuusaate (nationalismi) on jaetaan poliittisena filosofiana kansallisaatteeseen (ns. etnonationalismi) ja kansallisvaltioaatteeseen (ns. liberaalinationalismi, civic nationalism).
Ensimmäinen, niistä vanhempi ottaa lähtökohdakseen ihmiskunnan jakautumisen omintakeisiin kansoihin ja painottaa niiden ominaislaatua, kulttuuria, kieltä ja oikeustajua. Tästä esimerkkinä on Saksassa ja Suomessa kulttuurin ja kielen varaan rakentunut kansallisaate. Se ei ole ollut ensisijaisesti kiinnostunut poliittisista järjestelmistä, koska kansat ovat sen näkökulmasta niitä pysyvämpiä yksiköitä.
Jälkimmäinen taas tarkastelee kansallista itsehallintoa poliittisen legitimiteetin perustana. Sen mukaan valtioiden rajojen tulisi vastata kansojen rajoja. Sen juuret juontuvat Ranskan vallankumoukseen, joka pyrki hävittämään Euroopan vanhat ruhtinaskunnat ja korvaamaan ne yhden kansan sisälleen yhdistävillä kansallisvaltiolla. Pohjoismainen reformaation tutkimus on ollut kiinnostunut tästä vanhemmasta humanistisesta nationalismista. Kun modernin politiikan tutkija kertoo nationalismin syntyneen 1800-luvulla, höristää reformaation tutkija korviaan ja naurahtaa.
1. Saksan kansan Pyhä Roomalainen valtakunta ja sitä rasittaneet asiat
Reformaatioaikainen Saksa ei ollut mikään yhtenäinen kansallisvaltio, vaan tilkkutäkkiä muistuttanut kokoelma suuria ja pieniä ruhtinaskuntia, kirkollisia yksiköitä sekä itsehallinnollisia valtakunnankaupunkeja, joilla oli oikeus lähettää edustajia valtiopäiville. Kirjavaa kokonaisuutta hallitsi muodollisesti keisari, jonka valitsijat, vaaliruhtinaat (joita oli vain muutamia, yksi heistä Lutherin suojelija Saksin vaaliruhtinas) olivat vaikutusvaltaisimpia ruhtinaita. Kokonaisuutta kutsuttiin saksaksi nimellä Heiliges Römisches Reich Deutscher Nation, kirjaimellisesti Saksan kansan Pyhä Roomalainen valtakunta, tutummin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Nimen osa Nation viittasi lähinnä ruhtinaiden etnisyyteen.
Reformaatioaikana valtakunta oli kuitenkin murroksessa ja kansallisuusaate, ns. humanistinen nationalismi, kehittymässä. Modernin valtionkehityksen synnyinponnistukset ja sotilasprofession erikoistuminen keskittivät valtaa kasvaville vaaliruhtinaallisille, roomalaista oikeutta hyödyntäneiden ammattijuristien hallinnoille. Asemansa menetystä pelkäävä alempi maa-aateli, ritarit ja paikalliset pikkuruhtinaat turvautuivat paikalliseen maa- ja tapaoikeuteen ja loivat kirjoituksillaan eräänlaista kansallisromanttista historiakuvaa (esim. Ulrich von Hutten).
Saksalaisen kansallistunnon tiivistymistä ruokkivat myös ns. Saksan kansan rasitteet (Gravamina der deutschen Nation), jotka oli vahvistettu 1400-luvulla paavin ja keisarin välisellä konkordaatilla ja sen jälkeisillä valtiopäivillä, mutta jotka monet saksalaiset kokivat nöyryyttäviksi. Kirkollinen vaikutusvalta ja verot valuivat niiden seurauksena Italiaan. Piispan valintaa ei voitu vahvistaa ilman paavia, ja 1-2 ensimmäisen vuoden virkapalkka oli maksettava etukäteen Roomaan. Reformaatioon perehtyneet tietävät, kuinka tämä johti Mainzin arkkipiispan suojeluksessa toimineeseen anekauppaan ja kirkollisten auktoriteettien haluun vaientaa sitä kritikoinut Luther. Katolinen kirkkohistorioitsija Joseph Lortz tiivistää rasitteiden vaikutuksen: Ilman rasitteita ei Saksa olisi vastannut Lutherin huutoon.
2. Lutherin kansallisuusaate ja perussaksalaisuus
Yksi Lutherin kolmesta varhaisesta ns. reformatorisesta pääteoksesta onkin kirjoitettu rasitteita vastaan kirkon uudistamiseksi. Se on suunnattu suoraan, nimensä mukaisesti, Saksan kansan kristilliselle aatelille. Kyse ei ole mistä tahansa kristittyjen parhaimmistosta, vaan nimenomaisesti rasitteita vastustaneista aatelisritareista ja –ruhtinaista. Luther vetoaa siinä kansallistuntoon. Myöhemmässä teoksessaan Martti Lutherin varoitus rakkaille saksalaisilleen Luther kirjoittaa saksalaisten ruhtinaiden halventaneen jokaisen saksalaisen tekemällä myönnytyksiä paaville Augsburgin valtiopäivillä.
Luther vetoaa saksalaiseen kansallistietoisuuteen, tapoihin, lakeihin ja kulttuuripiiriin, eikä hänen ohjelmansa ottaa kansankieli kirkolliseksi kieleksi ole sattumaa. Kirjoituksissaan Luther vetoaa omaan saksalaisuuteensa ja pyrkii puhuttelemaan muita saksalaisia. Hänen kirkollishallinnolliset näkemyksensä edustavat eräänlaista anti-imperialismia, paikallisen päätösvallan korostamista ja verovarojen käyttöä sen yhteisön hyväksi, jolta se on kerätty, minkä kansallista kirkollisuutta kannattanut Lutherista elämäkerran kirjoittanut piispa Olavi Kares teoksessaan toistuvasti toteaa.
Lutherin käsitykset hyvästä maallisesta hallinnosta korostavat samalla tavoin hallinnon velvollisuutta toimia alamaistensa parhaaksi, paikallista varojen käyttöä ja paikallisen kulttuuripiirin huomioimista. Juuri niissä ja niiden periaatteiden omaksumisessa piilevät pohjoismaisen hyvinvointivaltion aatteelliset perustukset. Ison Katekismuksen 4. käskyn selityksessä hän esittää vastavuoroisen kuuliaisuus – huolenpito –mallin, jossa alamaisen velvollisuus on olla kuuliainen maalliselle esivallalle, esivallan velvollisuus edistää maan ja kansalaisten hyvää ja suojella heitä. Marian ylistyslaulu –teoksen lopun Saksin vaaliruhtinaan pojalle Johann Fredrikille tarkoitetussa ruhtinaanohjeessa Luther tiivistää ruhtinaan kutsumusvelvollisuuden:
Sillä jos herra ja valtias ei rakasta kansaansa ja pidä yksinomaisena huolenaan sitä, miten hänen kansansa hänen kauttaan saisi paremmat olot sen sijaan, että hän huolehtii vain omasta hyvinvoinnistaan, silloin hän on jo mennyttä ja hänen valta-asemansa johtaa vain hänen sielunsa turmioon […] (Marian ylistyslaulu, s. 122)
Samanlaisia ruhtinaanohjeita sisältää teos Maallisesta esivallasta. Siinä Luther hahmottelee jopa osin myöhempiä pohjoismaisia hyvinvointivaltioita muistuttanutta keskinäiseen luottamukseen perustuvaa yhteiskuntaa, mutta ei pidä sitä tässä maailmassa mahdollisena. Teoksessa Saksan kansan kristilliselle aatelille Luther hahmottelee paikallisen sosiaalipolitiikan periaatteen, joka toimi perusteena Pohjoismaissa 1900-luvun loppuvuosiin vallinneelle kerjäämis- ja irtolaiskiellolle:
kunkin kaupungin olisi pidettävä huolta omista köyhistään eikä suvaittava vieraita kerjäläisiä, olivatpa ne nimeltään sitten mitä hyvänsä, toivioretkeläisiä taikka kerjäläismunkkeja. Voisihan jokainen kaupunki elättää omansa; ja jos kaupunki olisi liian pieni, niin tulisi kehottaa ympärillä olevien kylienkin väestöä antamaan apua, […] (Saksan kansan kristilliselle aatelille, s. 368)
Taustalla olivat myös kriittisyys kerjäläisveljestöjä kohtaan sekä sellaista ajattelua kohtaan, jossa köyhän auttamista pidettiin ansiollisena tekona. Sosiaalipolitiikan siirtäminen yhteiskunnalle ehkäisi yhtäältä järjestelmän hyväksikäyttöä, toisaalta avun tarvitsijoiden jäämistä yksittäisten henkilöiden mielialojen varaan.
Samassa teoksessa Luther esittää myös paikallisen lainsäädännön suosimista koskevan periaatteensa, jossa hän yhtyy alemman aatelin vaatimuksiin:
maaoikeus ja -tavat on pidettävä yleistä keisarillista oikeutta parempina ja keisarillista käytettävä vain hätätilassa. Ja jospa Jumala soisikin, että, niin kuin itsekullakin maalla on oma luonteensa ja omat tapansa, sitä myöskin hallittaisiin omien lyhyiden lakiensa avulla, niin kuin niitä on hallittu, ennen kuin nuo oikeudet on keksitty, ja vieläkin useita maita hallitaan! Monimutkaiset ja kaukaa haetut oikeudet ovat vain rasitukseksi ihmisille ja enemmän esteeksi kuin eduksi asialle. Mutta minä toivon, että muut jo ovat miettineet ja tutkineet tätä asiaa paremmin kuin minä kykenen (Saksan kansan kristilliselle aatelille, s. 379)
Lutherin kritiikki, joka kohdistui rahojen ja päätösvallan viemiseen pois Saksasta, sekä kansankieltä, kansan oikeustajua ja lainsäädäntöä arvostava ajattelu, tekevät hänestä eräänlaisen perussaksalaisen tai proto-perussuomalaisen. Luther oli myös kenties historian ensimmäinen populisti. Hänen sanomansa tiivistettiin lyhyisiin, helposti painettaviin kansankielisiin lentolehtisiin, joita levitettiin kirjapainotaidon ansioista nopeasti ympäri Saksaa. 1500-luvun edustajana Lutherilla ei ollut poliittista teoriaa vallan delegoitumisesta kansalta, vaikkakin hän Isossa katekismuksessaan korostaa, että hallitsija tarvitsee yleisessä mielessä alamaisilta suostumuksen hallinnolleen. Luther katsoikin, että paavi ei ollut legitiimi viranhaltija, vaan hänen hallintonsa oli tunkeutunut väkisin alun perin ihmisten perustamaan Rooman tasavaltaan.
3. Kansallisuusaatteen hedelmät
Joka tapauksessa Lutherin ajatukset, joista tässä en edes käsittele koulutukseen ja lukutaitoon liittyviä innovaatioita, muodostivat perustan sille kansallistunteen-, -tietoisuuden, ja –valtion rakentumiselle, joka pohjoismaissa myöhemmin nähtiin. Luterilaisuus loi pohjoismaisen hyvinvointivaltion, kuten teoksessa Kaappiluterilainen kansa sekä muissa laajemmissa tutkimuksissa argumentoidaan. Kansallisuusaate tai kansallisvaltio ei ole Antikristuksen eikä Napoleonin luomus, vaikka nykypäivänä monista vaikuttaa olevan trendikästä ajatella niin. Hyvin yleisenä trendinä voinee sanoa, että Euroopan reformaatiot synnyttivät Pohjois-Euroopassa ja myöhemmin Pohjois-Amerikassa monikansallisten imperiumien tilalle valtiomuotoja, jotka ovat korostaneet paikallista päätösvaltaa ja verovarojen käyttöä sen yhteisön hyväksi, jolta ne on kerätty. Nämä yhteiskunnat ovat osoittautuneet kansainvälisellä tasolla yksiksi kaikkein menestyneimmistä, turvallisimmista ja parhaiten hyvinvointia tuottavista.
—
Blogikirjoitus perustuu mm. Nordic Luther Networkin ja Theologischer Arbeitskreis für Reformationsgeschichtliche Forschungin kokouksessa pidettyyn esitelmään Nationalism and Delegation of Political Power in Luther’s Writings
Ilmari, olen kahdesta väittämästä jyrkästi eri mieltä. ”Luterilaisuus loi pohjoismaisen hyvinvointivaltion”. Ei sen loi Olof Palmen utopiat, jonka perintönä Suomen sosiaalimenot kasvavat koko ajan yli EU-keskitason. ”Verovarojen käyttö yhteisön hyväksi” on saavutettujen etuuksien keskiluokan teesi, jolla markkinatalouteen kuuluvat elintasoerot polarisoidaan pois itsestä.
Kannattaa lukea tuo Kaappiluterilainen kansa, erityisesti siinä oleva Robert H. Nelsonin artikkeli ”Luterilaisesta valtionkirkosta sosiaalidemokraattiseen kirkkovaltioon”, tai miksei suoraan Nelsonin kirja Lutheranism and the Nordic Spirit of Social Democracy.
Lutherin ajatus oli, että köyhäinhuoltoa ei voi jättää ihmisen hyväntahtoisuuden varaan, vaan on säädettävä laki, köyhäin huollosta. Tämän ajatuksen Luther oivalsi teologiasta nousevan ihmiskäsityksen pohjalta. Pohjoismainen hyvinvointi valtio on noussut myös paljolti tämän ajatuksen pohjalta. Kannattaa lukea Lutheria.