Viimeaikaissa Kotimaan blogeissa on käsitelty mm. Napoleonia (Jyrki Härkönen 14.10.) ja Lähi-idän tilannetta (mm. Kari-Matti Laaksonen 19.10.), mikä on saanut minut miettimään kansallisuusaatetta ja sen vaikutuksia.
Suomen historiasta muistamme Snellmanin ja kumppanit kohentamassa suomen kielen asemaa, luomassa suomalaista kulttuuria, suomalaisuutta, kansaa, joka voisi irtaantua Venäjästä. Niin sitten tapahtuikin.
”Kuule, kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu. Laulu Suomen on!”
Kansa sai itsenäisyytensä. Kansa luotiin, ja se määriteltiin enemmistön kielen ja tietyllä alueella asumisen kautta. Suomen kohdalla kansallisuusaatteen nousu taisi osua ajallisesti oikeaan kohtaan, ja se oli meille onneksi.
Itsenäistymistä seurannut sisällissota ei liittynyt kielikysymyksiin eikä uskontoon. Sillä oli omat syynsä.
Kansallisuusaate saadaan kuulostamaan kauniilta, mutta se tuntuu myös olevan monen sodan syy. Monilla alueilla elää esimerkiksi etnisen alkuperän, kielen tai uskonnon perusteella eri kansoiksi luokiteltavia ryhmiä, jotka voisivat ruveta sotiman keskenään – jos eivät vielä ole siihen ryhtyneet.
Mihin kansallisuusaate perustuu, kun kansa voidaan määritellä niin monella tavalla? Onko kansallisuusaatteesta, kauniista kaiusta huolimatta, ollut enemmän haittaa kuin hyötyä?
Onko kansallisuusaate lähtökohtaisesti huono, koska se jakaa ihmiset meihin ja muihin? Onko taustalla ajatus siitä, että me olemme parempia kuin muut, vaikka sitä ei ääneen sanottaisikaan? Hurskaaksi lopuksi: onko kristillistä ajatella näin?
Tällä kirjoituksella en ota kantaa Lähi-idän konfliktin kummankaan osapuolen puolesta. Siellä taitaa tilanne olla se, että kahden kansan olemassaolo on tunnustettava, ja ratkaisua on haettava siltä pohjalta.
PP: ” Siellä taitaa tilanne olla se, että kahden kansan olemassaolo on tunnustettava, ja ratkaisua on haettava siltä pohjalta.” Siltä ohjalta nyt haetaan ratkaisua, mutta on syytä tiedostaa, että ns. palestiinalaiset ovat etnisesti ja muutenkin aivan samoja arabeja kuin ympäröivissä arabimaissa.. Sama kieli, sama uskonto, sama perimä. Alueen todellinen vähemmistö ovat juutalaiset. Ainoa valtio, joka alueella on joskus ollut on vuosituhantinen Israel ja Jerusalem ei ole koskaan ollut minkään muun maan pääkaupunki kuin Israelin. Arabien narratiivi kiistää faktat.
Timo N. Kolme kommenttia.
1. Muistelen, että myös juutalaisten ja arabien geeniperimää tutkittaessa huomattiin, että varsinaisia eroja niiden välillä ei ole. Eero Junkkaala käsitteli aihetta jossain blogissaan Haaretzin artikkelin pohjalla. Siitä on jo jokunen vuosi. Kummatkin ovat siis biologiselta kannalta yhtä ja samaa kansaa, vaikka edustavat eri uskontoja ja nauttivat erilaisia oikeuksia.
2. Historiantutkimuksessa keskustellaan siitä, mistä alkaen voidaan puhua juuri juutalaisesta kansasta. Asiaan liittyy myös se, miten Vanhan ja Uuden testamentin yms antama kuva Israelin/juutalaisten menneisyydestä on ymmärrettävä.
Näkemys, että Jerusalem olisi ollut juutalaisen kansan pääkaupunki 3000 vuotta on niin ikään yleistys, jonka täsmällisestä paikkansa pitävyydestä voidaan keskustella ja argumentoida puolesta ja vastaan. Historiaa tarkasteltaessa vaihtoehtoina EIVÄT ole vain israelilainen (oikeastaan sionistinen eli juutalaisen kansallisuusaatteen ja kristittyjen Israelin ystävien edustama) versio ja palestiinalaisten arabien versio, jotka kummatkin pyrkivät painottamaan faktoja ”kotiinpäin”. Sen sijaan on kyllä totta, että näistä kahdesta arabiversio on huomattavasti heikommalla pohjalla. Kannattaa huomata sekin, että ”pääkaupungin” käsite ei ole yksiselitteinen. Moderni konflikti alkoi joka tapauksessa vasta juutalaisten maahanmuuton myötä 1880-luvulta alkaen. Ja mitä ”arabeihin” tulee, he ovat jakautuneet monin eri tavoin. Yhdistäviä tekijöitä taitavat olla pääasiassa uskonto ja kieli sekä erilaiset kulttuurin keskeiset piirteet. Se, että palestiinalaisilla arabeilla ei ole omaa valtiota, ei ole mikään argumentti sen puolesta, etteivätkö he voisi sitä joskus muodostaa. Itse kyllä suhtaudun sen mahdollisuuteen ja elinvoimaisuuteen hyvin skeptisesti.
3. Lähi-Idässä on monia erilaisia uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä. Kokoluokat vaihtelevat ratkaisevasti vieläpä sen mukaan, puhutaanko esimerkiksi tiettyjen valtioiden joukosta, uskonnoista tai tarkasti rajatusta etnisestä alueesta. Jos puhutaan Israelin nykyään hallitsemasta tai hallinnoimasta alueesta uskonnoltaan ja syntyperältään juutalaiset taitavat olla selvä enemmistö. Varsinaisia vähemmistöjä ovat arabikristityt (!), messiaaniset juutalaiset (!) ja druusit.
Pirjon pohdinta on erittäin hyvää. Sellaiset käsitteet kuin kansa, kansakunta ja (kansallis)valtio ovat hyviä pohtia.
Kansat ja kielet… Rooman valtakunta hajosi aikoinaan sisältäpäin ja siitä alkoivat kansainvaellukset. Rajakiistoja ja sotia on käyty aina ihmiskunnan historiassa ja syitä löytyy ihmisyydestä, valtaa ja toisten hallintaa.
Ohessa mielenkiintoinen kartta video, siitä kuinka kansat Eurooppaan levittäytyivät ajansaatossa. Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa ja aluehallintaa.
https://youtu.be/UY9P0QSxlnI?si=FfTdLJ-cv8d6sX1c
Mielenkiintoinen ja havainnollinen video.
Pirjo P,
Ei kansallisuus aate sisällä väkivaltaa. Imperialismi, jossa suuri kansa alistaa toisia on väkivallan syy. Venäjä on imperialistinen valtio, jonka tarkoitus on tuhota muut kansat kuin venäläiset.
Islam taas on imperialistinen uskonto, jonka tavoite on alistaa väkivalloin muut uskonnot, tämän aloitti jo Muhammad sotaretkillään.
Pienten kansojen kuten suomalaiset, virolaiset tai latvialaiset tavoite ei ole alistaa muita vaan edistää omaa kulttuuriaan. Kristinusko taas ei pyri alistamaan vaan voittamaan rakkaudella.
Jari, kiinnitit huomiota tärkeään asiaan. Kansallisuusaate ei välttämättä ole väkivaltaista. Se voi olla esimerkiksi juuri oman kulttuuri edistämistä. Kansallisuusaatteeseen eli nationalismiin liittyy kuitenkin ajatus siitä, että jokaisella kansalla pitäisi olla oma valtio. Kansallisuusaatteella on myös perusteltu sotia ja väkivaltaa.
Lukuvinkki: Benedict Anderson: Kuvitellut yhteisöt. Perusteos nationalismista.
Jari Haukalle vain se huomio, että suomalainen kansallisuusaate reilut 100 vuotta sitten oli monimuotoista. Se oli keskeisiltä mutta ei kaikilta osiltaan imperialistista, militanttia ja muinaishistoriaa luovasti käsittelevää. Asia käy klassisesti ilmi vaikkapa aikakauden suosituista marssilauluista, joissa unelmoitiin suuresta Suomesta:
”Pois orjuuden kahleista nousta, veren tervehen ääni se on: Päin ryssiä vain, se on tahtomme ain’ ikeen alle kun taivuta ei”. ”Pikku ryssät Pietarissa näkee pahaa unta. Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta”. ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta. Sen aatetta ei väkivoimat saa pois Pohjolan taivahan alta”. ”Vienanlahdelta Laatokkaan me piirrämme miekalla rajan”.
Heimosodissa ja presidentti Ståhlbergin kyydityksessä (!) ansioitunut sotahistorioitsija Eero Kuussaari laati paksun tutkimuksenkin suomalais-ugrilaisten kansojen suuresta menneisyydestä: Suomen suvun tiet.
Olen kyllä samalla samaa mieltä kulttuurin merkityksestä. Kaiken nationalismin ei tarvitse eikä pidä olla militanttia, vaikka isänmaata ja äidinkieltä pitää joskus aseinkin puolustaa.
Teemu Keskisarja totesi joskus taannoin; ”Suomalaisten ihmisarvo ja tasa-arvo ovat kansallisuusaatteen ansiota.” Suomalainen kansallinen herätyshän nivoutui yhteen myös kansan henkisen valtavirtauksen herätysliikkeissä ilmenevän kristillisyyden kanssa. Ehkä sitä voidaan kutsua osin eläväksi luterilaiseksi ”pettuleipäpietismiksi.” Viimeistään 1890-luvun taitteessa huipentuivat koko 1800-luvun vaikuttaneet pyrkimykset löytää yhteinen kansallinen identiteetti.
En tiedä miten yhtenäinen Suomen kansallisuusaate sitten käytännössä on ollut. Mutta oletan, että kansallisuusaate jossa myös kristillisyys oli kantavana voimana auttoi Suomen läpi vaikeiden vuosien. Sensijaan Euroopan-laajuista kansallistunnetta ei taida löytyä, kun tämä nykyinen ns. ”kulttuurieurooppalaisuus” vaikuttaa kutakuinkin aatteettomalta ajalta, jossa kristinusko näyttää painuvan marginaaliin. Kansakunta menettää elinhermonsa ja myös identiteettinsä, jos kristinusko katoaa kansan elämästä. Sen täyttävät sitten muut voimat.
Kosti, luonnehdintasi kansallisuusaatteesta ja kristinuskon merkityksestä kansakunnan selkärankana sopii moderniin maailmaan aika hyvin. Mutta muistaakseni pisin kukoistava valtiomuodostus, jonka koossa pitävä voima oli keskeisesti uskonto, oli faraoiden Egypti. Se sama, jonka jumalat HERRA sanoi tuomitsevansa.
Enin Egyptiä koossa pitävä voima oli Niinin virta ja sen vesi.
Marko, en tiedä miten faraoiden Egyptiä, joka oli valtiomuodoltaan absoluuttinen monarkia ja farao täydellinen yksinvaltias ja pääjumala hebrealaisen tekstin mukaan רָעָה Ra, raʿa ”paha,” voi oikein verrata suomalaiseen kansallisuusaatteeseen. Sitä elähdytti paitsi siis kristinusko tosin myös joidenkin ”totuudenetsijöiden” esoteerisuus. Tuloksena näyttää kuitenkin olleen, mitä kaikkea siihen nyt liittyykään, jonkinlainen ”symbioosi”, kansanvaltainen mielenlaatu, ydinosa identiteettiä Eino Leinon sanoin ”suomalainen renessanssi.” Taustalla tietenkin keisarien Venäjä ja sortokaudet. Tuskin sekään nyt aivan väärin oli, että fennomaanit halusivat kohottaa suomen kielen sivistys- ja valtakielen asemaan.
Entä tuo Benedict Andersonin kirja: Kuvitellut yhteisöt. En ole sitä lukenut, mutta tuo nimi – Kuvitellut yhteisöt – sopii mielestäni parhaiten lähinnä Euroopan unioniin, sillä niiden kaikki jäsenet eivät varsinaisesti koskaan tapaa toisiaan. Niin, paitsi eliitti joka näkyy ryhmäkuvassa sekä tähtilippu ja oodi ilolle.
Kosti V. Muistelen, että joku kansallisuusaatteen aatehistoriallinen analyysi päätyi siihen, että ”usko” omaan kansakuntaan ja sen menestykseen korvasi 1800-luvulla varhaisemman kristillisen uskon laajempien merkitysten antajana. Kyse oli juurikin eurooppalaisesta ilmiöstä, joka sitten levisi siirtomaavallan mukana muuallekin. Pointtini on, että kukoistavia valtakuntia ja kansoja on luotu myös täysin ei-kristillisten uskomusten pohjalle tuhansia vuosia.
Länsimainen kansallisuusaate esiintyy ja on esiintynyt monina versioina. Se voi olla selvästi antikristillinen (kuten kansallissosialismi tai neuvostoisänmaallisuus) tai sekulaari (kuten Ranskassa). Se voi olla myös kristillinen tai kristillissävytteinen niin, että usko ja isänmaan rakastaminen nivoutuvat yhteen ja peräti saman asian ilmauksiksi. Tästä on hyviä esimerkkejä 1800-luvun Saksasta ja myös Suomesta. ”Will halten und glauben an Gott fromm und frei, will Vaterland dir bleiben, auf ewig fest und treu.” (Tahdon pysyä kestävänä uskossa Jumalaan, hurskaana ja vapaana. Tahson olla ikuisesti kiintynyt ja uskollinen sinulle, isänmaani).
Marko. Totta, yleisesti asia on tietenkin niin kuten toteat. Valtakunnat ovat menestyneet, vaikka jumalia on ollut enemmän tai vähemmän. Valtakunnat ovat aikansa kukoistaneet ja sitten romahtaneet. Kysymys on luonnollisesti Jumalan maailmanhallinnasta. Kun tulee piste, niin sitten se tulee, kuten kävi juutalaisille 70-luvulla jKr. Nyt ollaan sitten tilanteessa, jonka lopputulemaa Palestiinassa voi vain arvailla. Onko kansallisuusaate hyvä aate, kuten blogin otsikossa kysytään. Mielestäni se on Suomen osalta ollut hyvä, huolimatta kaikista eri vivahteista, mitä se on pitänyt sisällään.
Syvin pointtini tässä kuitenkin on ollut se, että se tragedia, mikä Suomea kohtasi sisällissodassa niin kuitenkin kansa eheytyi, kun tuli seuraava koettelemus. Kristinuskon merkitys tässä tulee mielestäni hyvin esille esim. siinä, kun kenraali Uno Fagernäs taistelun tiimellyksessä istuutui kivelle ja hyräili Lutherin virttä, ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan..” ja jatkoi isänmaan puolustusta. Mikäli mm. tämä virsi unohtuu, niin mikä meillä on kansakuntana edessä? Ruotsissa ei mene kovin hyvin tällä hetkellä.
Kosti V. Kristittynä olen toki samaa mieltä kanssasi siitä, että kristinuskon hylkäämisestä ei ole odotettavissa hyvää tälle maalle.
Kosti, egyptiläinen Raa’a tule verbistä ’nähdä’ jota johtuu mm suomen ’rako’ , raottaa, eli silmän rako josta nähdään. Osiriksella olikin kaikkinäkevä silmä. Jos hieman raotat silmiäsi voi havaita tämän.
Eino Leino oli muuten teosofi.
Niin, miten sen nyt ottaa, kun faarao joutui istumaan kolme päivää pimeydessä johon ”voitiin käsin koskea.” Totta. Teosofia, spiritualismi ja esoteerinen henkisyys inspiroivat myös Akseli Gallen-Kallelaa ja muita tunnettuja suomalaistaiteilijoita, kuten Nina Kokkinen väitöskirjassaan toteaa. Kansallinen ja kristillinen herätys ja toisaalla taiteilijat, kirjailijat ja toimittajat nousivat vastustamaan Venäjän sortotoimia. Asia kuitenkin oli yhteinen, kuten ilmenee mm. kirjassa – Kultakauden maanalainen vastarinta.
Kosti, ei vain monet taiteilijat joukossa A. Kivikin, vaan myös monet muut ratkaisevat suurmiehemme olivat ’harhaoppisia’, kuten Topelius, Snellman, Mannerheim, ja Risto Ryti.
Ryti kantoi lopulta kuitenkin raskaimman taakan.
”Ryti kantoi lopulta kuitenkin raskaimman taakan.”
Lopputulemana kyllä eli viime vaiheessa. Kokonaisuutena katson Mannerheimiin, joka johti täällä valtavasti henkisti kuormituneena neljä sotaa.
Ryti oli vapamuurari kuten tod.näk. Mannerheimkin, ja harrasti myös numerologia yhdessä spiritualisti-vaimonsa kanssa. Kotikirjastossani on Rytin hieno Sakari Virkkusen kirjoittama elämäkerta.
Kannattaa tutustua filosofi Bertrand Russelin ajatuksiin sotien ja kansallisvaltioiden välisistä suhteista. Kirja: ”Älyllisen hölynpölyn pääpiirteet”.
Onpa kirjalla nimi 😀
Russel oli ironinen, kirja on looginen ja hauskakin: ”Ei ole mitään rajaa typeryyksillä, joihin ihmiset saadaan uskomaan..”