Voisi myös kysyä, onko kirkko vain keskiluokan kirkko? Olemme tottuneet ajattelemaan, ettei Suomessa ole yhteiskuntaluokkia. Yhteiskuntaluokista puhumista on pidetty miltei loukkaavana, ja luokkayhteiskunta käsitteenä kuuluu vain historiaan.
Kaikki haluavat kuulua keskiluokkaan. Vaikka suomalainen ihailee yläluokkaisia ihmisiä, olisi noloa sanoa kuuluvansa yläluokkaan. Se olisi yhtä noloa kuin palkasta tai ylipäätään rahasta puhuminen. Ja työväenluokkaan kuuluminen saattaisi myös olla noloa. Noloa niillekin, jotka jatkuvasti taistelevat toimeentulostaan nollatuntisopimuksilla, pätkätöissä ja pakkoyrittäjinä. On turvallisinta, että kaikki kuuluvat yhteen ja samaan keskiluokkaan.
Mutta miten se asia oikein on?
Viime aikoina julkisuudessa on herätetty keskustelua siitä, etteivät yhteiskuntaluokat ehkä olekaan kadonneet. Ylen sivuilla esimerkiksi kolumnistit Auli Viitala ja Raisa Omaheimo ovat käsitelleet asiaa. Viimeksi mainittu viittaa myös ranskalaisen kirjailijan Edouard Louisin tuotantoon. Helsingissä vieraillessaan Louis koki tulleensa luokkayhteiskuntaan. https://yle.fi/a/74-20032335
En ole vielä tutustunut Louisiin kirjoihin, mutta luin Auli Viitalan tuoreen kirjan Elämäni kansalaisena. (Kirjapaja 2023.) Suosittelen. https://sacrum.fi/elamani-kansalaisena
Vähän vanhemmista kirjoista voisi mainita ainakin seuraavat. – – – Katariina Järvinen, Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Kirjapaja 2007. – – – Anna Kontula: Luokkalaki. Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa. Into Kustannus Oy 2016.
Mutta palataanpa kysymykseen. Onko kirkko keskiluokkainen? Keskiluokassa ja keskiluokkaisuudessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta ei ole hyvä, jos asioita tarkastellaan esimerkiksi pelkästään keskiluokkaisen, akateemisesti koulutetun virkamiesperheen näkökulmasta.
Ja mikä sitten määrittelee ihmisen yhteiskuntaluokan? Tulojen suuruus, koulutus, ammatti vai syntyperä? https://yle.fi/a/74-20015875
Teollisuuspaikkakunnilla seurakunnissa on paljon perinteisissä työväen ammateissa toimivia ihmisiä. Näkyykö se jotenkin seurakuntien toiminnassa? Pitäisikö sen näkyä? Näkyykö se työväen omana aktiivisuutena vai onko työväenluokka seurakunnan ”työn kohde” samalla tavalla kuin vaikkapa työttömät, eläkeläiset, lapset ja nuoret?
Itse olen aina kammonnut tuota työn kohteena olemista. En halua olla aikuistyön kohde. Haluan osallistua aikuisten toimintaan. Miten asian hahmottaa pitkäaikaistyötön tai duunariammatissa toimiva, jolle keskiluokkainen seurakunta järjestää jonkinlaista ”erityisryhmien toimintaa”?
Ovatko työväenluokan (tai yläluokan) odotukset ja tarpeet seurakunnan toiminnan osalta jotenkin erilaiset kuin hallitsevan keskiluokan Tietysti nyt vastaatte, että evankeliumi on kaikille sama. Niin onkin, mutta miten sitä evankeliumia eletään todeksi?
Olisiko reilua antaa olemassaolon oikeus keskiluokan lisäksi myös työväenluokalle ja yläluokalle?
Lopuksi tunnustan, että olen keskiluokkaisen virkamiesperheen keskiluokkainen tytär ja eläkkeellä valtion virasta. Lieventävänä asianhaarana voin mainita, että olen ollut pian 40 vuotta naimisissa muurarin kanssa.
Sääty-yhteiskunnassa oli erikseen hengellinen sääty, papit ja luostarilaitos. Onko ajatus tavallisista kansalaisista kirkon työn kohteina perua niin vanhasta asiasta?
Hyvä kysymys. Samalla on hyvä muistaa Vähän Katekismuksen huoneentaulu. Siinä yhteiskunta jaettiin kolmeen toisensa läpäisevään ja hierarkkisesti järjestyneeseen säätyyn: kirkolliseen, yhteiskunnalliseen ja huoneenhallitukseen.
Martti, voipa hyvin ollakin näin vanhaa perua. Joskus vieläkin tuntuu siltä, ettei riviseurakuntalaista pidetä ihan aikuisena ja täysivaltaisena olentona.
Hyvä kirjoitus!
Kunpa joskus tutkittaisiin – eikä se olisi operationaalisella tasolla edes kovin hankalaa – kirkon eri ryhmiä, herätysliikkeitä jne. luokkanäkökulmasta. Missä käy mihinkin tuloluokkaan kuuluvia ihmisiä? Mikä voisi olla keskiluokkaisempaa (tai keskinkertaisempaa) kuin suhteellisen hyväpalkkaisissa kirkon keskushallinnon projektitehtävissä tapahtuva hölinä keskiluokkaisista ”milleniaaleista”?
Noin näppituntumalla voisi sanoa, ettei se porukka, joka kuluttaa aktiivisimmin kirkonpenkkiä keskimäärin vaikuta huomattavilta urakiitäjiltä. Ehkä varovaisesti voisi sanoa niinkin, että mitä konservatiivisempaan laitaan mennään, mediaanitulot tippuvat.
Suruttomia pappeja on kansankirkko aina ollut pullollaan. Yksi hyvä mittari on autoindeksi. Jos pappi parkkeeraa kirkon portin pieleen kiiltävän valkoisella sadantonnin teslalla, ihan sama mitä saarnaa. Maailmassa ollaan. Edesmennyt piispa Olavi Rimpiläinen oli tässä(kin) suhteessa uskottavuudessa piispojen kärjessä. Olavi-piispa körötteli ympäri puolen Suomen hiippakuntaa vanhalla päälle puoli miljoonaa kilometriä ajetulla Opelilla.
Niin, voihan olla niinkin, että Teslan omistaja on saanut perinnön ja rahoittanut Teslansa sillä. Ja ajattelee antavansa myönteisen esimerkin. Kallein auto, jonka minä olen pannut merkille papiston piirissä, on ollut kai käytetty Audi, Mersu tai Volvo. Ei papiston palkoilla Tesloja ostella. Diakoniatyöntekijöistä ja lastenohjaajista puhumattakaan.
Muutoin komppaan Kari-Mattia. Itse asiassa keskiluokkaistuminen näkyy kai konkreettisimmin monissa helluntailaisissa ja lestadiolaisissa yhteyksissä. Vaatimattomista lähtökohdista on ponnisteltu työllä ylöspäin eikä ansiotuloja ole kannettu Alkon tai Finnkinon kassalle. Samalla on hyvä muistaa, että ”kulissit” eivät kerro kaikkea. Perheellä voi olla hyvä talo – joka tulee myös tarpeeseen – mutta elintaso on muuten vaatimaton.
Marko, kyllä Volvo, Audi tai Mersu, Bemarista puhumattakaan syö papin uskottavuutta, ainakin jos on kaara kiillotettu. Pahasti. Siitä, miten ”noloa on kuulua yläluokkaan”, lienee hyvänä esimerkkinä Kari Mäkisen taannoinen töräytys, jossa arkkipiispa kertoi edustavansa keskiluokkaa. Ei silti, kansankirkon kutistuessa jäsenistöltään tasaisesti 1.5%/vuosi, alkaa arkkipiispakin pikimmiten olla ”keskiluokkaa.”
Pierre Bourdieu jaotteli joskus pääoman sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen. Ja nimenomaan kulttuuriltaan, mentaliteetiltaan ja habitukseltaan kirkko on piintyneen ja toisaalta turvallisen keskiluokkainen, söpösti pullantuoksuinen. Kirkon ns. hengellisyyskin on nykyisin silleen kivasti turvallisen tilan takaavaa, keskinkertaista sunnuntai- ja milleniaalihengellisyyttä, joka varoo ennen kaikkea pahoittamasta kenenkään mieltä. Parannuskehoitus johtaisi papilla potkuihin.
Katri-Matti. Olen vahvasti eri mieltä noista autoista ja papin uskottavuudesta. Siitä yksinkertaisesta syystä, että monella maaseudun papilla kunnollinen ja luotettava menopeli on välttämättömyys ja ainoa ”luksus” (?). Aika moni on muuten hankkinut autonsa käytettynä. Tunnen muuten papin, joka ajoi aikoinaan Ladalla ja joutui siitä syystä seurakuntalaistensa jälkikasvun toistuvan ilkivallan kohteeksi.
Parannussaarnaa on monenlaista ja sitä toki tarvitaan. Itse kuulun niihin harvoihin, jotka kirkon töissä ovat ns. keskituloisia laajemmassa yhteiskunnallisessa vertailussa. Jo kirkkoherroista voi sanoa, että he ovat monissa tapauksissa alipalkattuja työmäärään ja vastuuseen nähden. Piispakunnan varallisuuteen en ota kantaa. Mutta kun Gustav Björkstrand tuli piispaksi, kävi iömi, että hänen eläketulonsa olivat isommat kuin piispan palkka. Hän jakoikin piispanpalkkansa muistaakseni kahden kristillisen järjestön avustuksiin.
Anteeksi kirjoitusvihre nimessä, Kari-Matti!
Mieluummin Kari-Matti, ….ainakin vielä toistaiseksi. Pieniähän nuo pappien palkat nykyisin. Vielä 1800-luvulla jonkun Iisalmen kirkkoherran saatavat rahaksi muutettuna olivat sitä luokkaa, että kirkkoherraa saatettiin pitää koko ruhtinaskunnan kolmanneksi parhaiten ”palkattuna” virkamiehenä. Yliopistoviroista siirryttiin mielellään vaikkapa Liminkaan kirkkoherraksi juuri ansioiden vuoksi.
Joo, tuli aikoinaan ajettua Ladalla muutamia vuosia. Muistan aika monta kertaa, kun Lada tuli vastaan kuskit nostivat kättä. Osanotto, vai hieno merkki ns. yhteisestä harrastuksesta? Kertaakaan ei auto jättänyt välille. Eikö papin virkaan lähinnä kuulukin ristin kantaminen, josta tuo Ladalla ajava pappi taisi saada oman osansa naapurin lapsilta. Vaan myikö ristinsä pois? :))
Karoliinisessa virsikirjassa on ”sananpalvelian rukous”, jossa pyydetään mm nuhteetonta ja yksinkertaista elämäntapaa ja sitä, ettei pahentuisi jumalattomiin, jotka itsensä Herran seurakuntaan tunkevat. Niin ja aamen, mutta se mitä tämä käytännössä tarkoittaa 2020-luvun Suomessa lienee tulkintakysymys. Minusta ei ole saarnaamaan synniksi ainakaan hyvällä autolla ajamista. Epäusko, ahneus ja kateus ovat tärkeämpiä käsiteltäviä. Täällä päin Suomen Siionia ollaan vahvan keskiluokkaisia ja muutama salavarakas uskovainen yrittäjä, jotka muuten yrityksissään korostavat sosiaalista vastuuta, ei kokonaiskuvaa muuta. Diakonialla on kyllä täälläkin kädet täynnä työtä auttaessaan niitä, jotka ovat tipahtaneet erilaisiin loukkuihin ja hätään.
Suomen ja kansankirkon keskiluokkaistuminen on varmasti pätevä havainto. Mutta peräänkuulutan käsitteen problematisointia. Eihän se voi olla väärin, jos alemmista yhteiskuntakerroksista on uskon myötävaikutuksella noustu ylöspäin. Sitä paitsi on myös heitä, joille usko ei ole tuonut maallista menestystä, mutta kyllä koettavissa olevaa muutosta parempaan.
Minusta lain ja evankeliumin sekä uskon ja rakkauden saarnaaminen koskettaa kaikkia. Mitäänsanomaton pullantuoksuisuus on enemmän epäuskoa ja edellä mainitusta saarnasta luopumista tai keskinkertaisuutta kuin keskiluokkaisuutta.
”Jo kirkkoherroista voi sanoa, että he ovat monissa tapauksissa alipalkattuja työmäärään ja vastuuseen nähden.”
Minä ymmärrään, että liikennelentäjällä Atlantin yllä 35o ihmistä kyydissään ja aivokirurgilla ja monella vastaavalla on melkomoinen vastuu työssään ja työstään.
Mikä konkreettisesti on kirkkoherran vastuu? Ei ainakaan ns tulosvastuu?
Tekisi mieli vastata: sitä ei epäuskoinen voikaan ymmärtää. Mutta vastaan:
Kirkkoherran työnkuva ja vastuu vertautuu vaikkapa SDP:n tai Suomen Keskustan puoluesihteeriin. He tekevät työtä aatesuunnan hyväksi, jonka kokevat mielekkääksi ja tärkeäksi. Monet pitävät kuitenkin Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton aatemaailmaa ja niiden käytäntöön soveltamista parempana tapana edistää yhteistä hyvää.
”Kirkkoherran työnkuva ja vastuu vertautuu vaikkapa SDP:n tai Suomen Keskustan puoluesihteeriin.”
Puoluesihteerit menettävät heikosta vaalimenestyksestä joskus paikkansa, mutta jos heillä on jokin muu ammatti-kuten yleensä on – ei heille todellisuudessa käy mitenkään.
Kirkkoherran ei käy kuinkaan käy kirkossa paljon tai vähän väkeä.
Kari-Matti, kiitos hyvistä lisänäkökulmista. Tässä olisi tosiaan hyvä tutkimuskohde.
Luokkajako ei tietenkään ole mihinkään hävinnyt, se vaan on muuttanut muotoaan. sekä yläluokka että perinteinen työväenluokka ovat elämäntavoiltaan lähentyneet keskiluokkaa. Samoin ennen sangen selvä elitapaero maaseudun ja kaupungin välillä on liudentunut. Ussi alaluokka muodostuu pitkäaikaistyöttömistä, päihteidenkäyttäjistä ja avohuollossa olevista mielenterveyspngelmaisista, joiden tulotaso on niin huono, että keskiluokkaisen elämäntavan noudattaminen ei ole mahdollinen. Kun joukkoon lisätään vielä pieneläkeläiset on koolla leipäjonojen ydinporukka. Kirkon diakonia kyllä tuntee näiden ihmisten ongelmia, virallinen yhteiskunta jättää heidät aika lailla heitteille. Kirkon julistus- ja opetustyö suunnataan kuitenkin etupäässä suurille massoille so. keskiluokkaista elämäntapaa noudattaville ihmisille, jotka muodostavat valtaenemmistön kansasta ja myös kirkon jäsenistöstä. Tällöin on kuitenkin tärkeää muistaa, että ”viimeiset tulevat ensimmäisiksi”. Kirkko ei saa olla mikään kiltteyskerho, vaan sen tulee olla Lutherin sanoin ”syntisten sairaala”.
Hyvää analyysia, Yrjö. Uuteen ”alaluokkaan” kuuluvat myös monet yksinhuoltajat, jotka on usein jätetty, kun mies tai miesystävä on jättänyt ja hypännyt toisen petiin.
Tämä yksityiskohta on muuten mielenkiintoinen leikkauspiste. Yhtäältä kirkkomme kantaa huolta köyhyyteen joutuneista ja aivan oikein. Toisaalta emme julista vastuun kantamisen tarpeellisuutta emmekä parannuksen tekemistä (mikä EI ole sama asia kuin moittiminen).
Vastaus kysymykseen: Kyllä on. Muistelen joitakin vuosia sitten käytyä keskustelua kirkon diakoniasta. Siinä puhuttiin muun muassa siitä, miten diakonian piirissä olevia lähimmäisiämme kutsutaan. Kritiikkiä sai puhe diakonian ”asiakkaista”.
Eikö me olla kaikki Kelan asiakkaita jossain elämänvaiheessa ? Jos katsoo kirkkossaistujien vaatetusta, kaikilla on ketjuliikkeiden vermeet päällään. Samaa massaa. Jos laittaa marimekon, se huomataan, eikä tervehditä. On poikennut valtavirrasta ja ajattelee kenties toisin kuin muut. On siis epäilyttävä.
Olen mielestäni vuosien varrella työksenikin paljon kiertänyt Suomea eri seurakuntien jumalanpalveluksissa. Yhdenkään osallistujan vaatetusta en muista. Yhtäkään vaatteisiin liittynyttä ihmisarviota en muista kuulleeni. Tuntuu, että tuollaiset ihmisarviot kertovat enemmänkin arvioijan omista ongelmista. Toisaalta, marimekot kyllä viestivät kai myös varallisuudesta…
Joissain muualla kuin Suomessa asia on kieltämättä toisin. Idän ihmiset sanoivat, että pukeutumisella osoitetaan kunnioitusta kirkon sanomaan.
Komppaan blogistia sadalla siinä, että en halua olla minkään kirkollisen työn kohde. Haluan vaan olla seurakuntalainen.
Olipa virkistävä kirjoitus, kiitos siitä Pirjo! Keskiluokkaisuutesi lisää uskottavuuttasi tässä asiassa. Liian usein luokkaeroista tai yhteiskuntauokista puhuva leimataan vasemmistolaiseksi – miten voisi pitää tämä keskustelu puoluepolitiikan ulkopuolella.. vaikkai itsekin hairahdin.
Pirjo näkee mielestäni terävästi asian liittyvän siihen miten seurakuntalaisiin suhtaudutaan, ja Martti Pentti täydentää asiaa historiallisella kuormalla. Itse olen yrittänyt saada aikaan keskustelua tästä, turhaan. Alan olla turhautunut ja uupumuksesta lähes sairaana. Voihan olla että asialle ei voida mitään tehdä, paitsi ”tutkia” ja pohtia.
Kirjoittaa pappi ja seurakuntalainen
Minäkin pelkään, ettei asialle voi mitään. 😀
Yksinkertainen kysymys: Mitä tarkoittaa ”työn kohteena oleminen”?
Sitä että seurakuntalainen on (enemmän) seurakuntatyön kohde kuin siihen osallistuja.
Kohteena oleminen tai tunne kohteena olemisesta liittyy myös käytettävään kieleen. Työntekijän näkökulmasta ehkä on ok puhua lapsityöstä, aikuistyöstä jne. Riviseurakuntalaisen korviin voi kuulostaa paremmalta puhua vaikkapa lasten toiminnasta ja aikuisten toiminnasta. Nykyisin taidetaan puhua myös osallisuudesta. Sopisiko se tähän?
Kiitoksia, Hannu ja Pirjo. En kuitenkaan edelleenkään ihan ymmärrä, mistä tässä kiikastaa.
Pohditaanpa vähän lisää. Eiväthän seurakuntalaiset ole työn kohteita vaan juurikin seurakuntalaisia. Kohteina on ainakin minun kokemusmaailmassani pidetty lähinnä ei-uskovia (evankelioimis- ja maahanmuuttaja- tai lähetystyössä). Jos seurakuntalaisia pidetään asiakkaina, seurakunta työntekijöineen näyttäytyy uskonnollisten palvelujen tuottajana, mikä on tietysti teologisesti ja sosiologisestikin syvästi ongelmallinen ajatus. Olisiko niin, että ongelma on nimenomaan papiston ja muiden ”uskonnon ammattilaisten” etäisyys seurakuntalaisista? Tällöin ei ole mielestäni kysymys vain jostakin ”väärästä” työntekijäkeskeisyydestä. On kysymys myös siitä, että seurakunnan jäsenet ovat elämänkatsomukseltaan yhä etäämpänä kristillisyydestä. Tällöin jäljelle jää nimenomaan jonkinlainen seurakunta-asiakkuus, jota tarvitaan elämän käännekohdissa: kasteissa, konfirmaatiossa, häissä ja hautajaisissa. Eräänlaisena antibonuksena voi vielä olla mielikuva muutaman vuosikymmenen tai jopa vuosisadan takaisesta ”kirkosta”. Ja kirkon itsensä kannalta ollaan syöksykierteessä ja sormi suussa, kun seurakuntalaisten odotukset vaikkapa kasteen osalta ovat täysin etääntyneet siitä, mitä kaste kristillisenä sakramenttina merkitsee. (Viime synodaalikirjan kasteartikkeli kuvaa erinomaisesti sitä kastekäytännön kriisiä, johon olemme joutuneet ainakin etelän kasvukeskuksissa).
Diakoniatyössä taas on perusteltua puhua tilanteesta riippuen sekä asiakkaista että vapaaehtoisista. Jälkimmäiset kun toteuttavat yhdessä tekemistä työntekijöiden ollessa pitkälti organisoijia ja tukijoita. Yhteisöllisyys siis toteutuu. Mutta kyllä diakonian raha-apuun turvautuja on tyypillisesti nimenomaan asiakas. Hän on voinut jopa saada kehotuksen seurakunnan apuun pyytämisestä sosiaalitoimesta, joka erilaisten säädösten vuoksi ei voi auttaa tietyssä tarpeessa.
Teologisesti on myös niin, että sananjulistus ja sakramenttien toimittaminen kuuluu nimenomaan kirkon viralle. Jos tämä koetaan seurakuntalaisten passivoimiseksi tai kohteena olemiseksi, sille ei oikein voi mitään. Itse palvelen seurakuntaa, jossa joka jumalanpalveluksessa on monia palvelutehtäviä. Mutta jos ei pastori varmista erikseen, että vuorossa olijat tulevat ja hanki estyneille toisia tilalle, koko hieno rakennelma sortuu. Väärää työntekijäkeskeisyyttäkö?
Teologisesti on myös niin, että virkaankutsumaton henkilö voi myös yhtä hyvin toimia sananjulistajana mm. tilanteessa, jossa vainaja haudataan siunaamattomana, mutta jonka puolisolta tulee kutsu puhua muistotilaisuudessa papin puuttuessa. Vaikeaa se olikin tuoda siihen tilanteeseen seurakunnan keskelle evankeliumin näkökulma.
Kosti V. Noita tilanteita tulee eteen aina välillä, kun lähiomaisten vakaumukset eroavat jyrkästi toisistaan. Ne ovat raastavia.
Onko sivistys luokkakohtainen ? Jos erityisopettaja puhuu pervoja alaikäisille opetettavilleen, niin mikä on hänen ”luokkansa”. Hänen pitäisi olla esikuvana lapsille. Miesten huulilla viihtyy v-sana koulutuksesta, asemasta tai luokasta riippumatta. Sivistyksen puute on vakavampaa kuin kuuluminen tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, Duunari voi olla sivistyneempi kuin pappi tai pääjohtaja. Se, mitä suusta tulee, kertoo paljon.