Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia, Helsingin luterilainen piispa Teemu Laajasalo ja katolisen kirkon piispa Raimo Goyarrola vastasivat (HS 17.3.) Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän aloitteeseen (HS 12.3.) yhteisestä katsomusaineesta toteamalla, että ”Yhteinen katsomusaine altistaisi päättäjät, suunnittelijat ja opettajat jatkuvaan aineen sisältöjen neuvotteluun ja taisteluun siitä, onko jokin uskonto riittävästi vai liikaa esillä.”
Samoin heidän mukaansa ”Yhteinen katsomusaine sivuuttaa sekä vähemmistöjen oikeudet että lasten kehitysvaiheen huomioimisen. … Alakoulussa täysin perinteistä irrotettu tapa tarkastella katsomuksia ei ole lapselle helposti omaksuttava. Pelkkä eri katsomusten luetteleminen voi viedä lapselta oikeuden ikätasoiseen ja elämykselliseen oppimiseen… Dialogi muiden katsomusten kanssa edellyttää oman katsomuksen tuntemista.” He toteavat, että yhteisiä sisältöjä voisi toteuttaa lukioissa ja mahdollisesti osittain yläkoulussa.
Opetusministeri Anders Adlercreutz vastasi piispojen mielipiteeseen toteamalla (HS 20.3.), että Suomessa opetetaan yli kymmentä eri katsomusainetta, mistä koituu käytännön ongelmia. Opetusta annetaan lisääntyvästi koulun ulkopuolella, kerhotiloissa ja moskeijoissa. Lisäksi monet opiskelijat anovat vapautusta koulun uskonnon opiskelusta. Lapsia jaetaan uskonnon perusteella eri ryhmiin. Opetusryhmissä ikäerot voivat olla suuria ja pätevien opettajien löytäminen voi olla vaikeaa. Myös opetuksen sisältöä on hankalaa seurata. Nykyisen opetuksen seurauksena oppilaille ei muodostu yhtenäistä käsitystä uskontojen ja katsomusten kentästä.
Dosentti Jyri Komulainen kirjoitti omalla Fb-sivullaan (21.3.) kaavaillusta katsomusaineesta: ”Yhteisen katsomusaineen tulee olla selkeästi uskontojen maailmaan johdatteleva oppiaine, sillä uskonnoilla on valtava vaikutus maapallolla, mitä ei sekulaarista suomalaisesta näkökulmasta aina ymmärretä. Sen tulee olla moniuskontoinen. Toisin sanoen oppiaine, joka toteuttaa positiivista uskonnonvapautta ja uskontodialogin henkeä … Vastaavasti on perehdyttävä humanismiin ja muihin ’uskonnottomiin’ katsomuksiin välttäen vastakkainasettelua.”
Hän puolustaa nykyisen mallin kehittämistä ja oman uskonnon opetuksen periaatetta, jolloin ”jokainen oppilas tuo luokkahuoneeseen omat katsomukselliset lähtökohtansa ja/tai oman uskontonsa – yhteinen katsomusaine olisi tällöin ikään kuin nykyisten oman uskonnon opetuksen eri ryhmien ’telakoituminen’ pysyvästi yhteen, mukaan lukien elämänkatsomustieto.”
Komulainen painottaa, ettei vähemmistöjen näkökulmaa saa unohtaa. ”Katsomusaineiden järjestäminen on väistämättä vähemmistöpolitiikkaa. Useimmat uskonnolliset vähemmistöt pitävät tärkeänä nykyistä oman uskonnon opetusta.”
_ _ _
Itse ajattelen, että uskontoihin ja muihin katsomuksiin tutustuminen on tärkeää yleissivistävässä koulussa. Sen tulisi tapahtua lapsen ikävaiheen oppiminen huomioon ottaen omasta uskonnosta/katsomuksesta alkaen, jolloin oma uskonnollinen tausta tulee tutuksi ennen muiden uskontojen ja katsomusten esittelyä.
Opetusministeriön aloitteessa perusteet yhteisen katsomusaineen puolesta lähtevät liikkeelle opetuksen järjestämisen ongelmista. Oman uskonnon opetusoikeuden mahdollistaminen kolmen oppilaan ryhmälle on järjestelyjen kannalta ollut varmaankin liian pieni.
Oliko tällä katsomusten tasa-arvoa korostavalla, mutta käytännön kannalta haasteellisella ratkaisulla tarkoituskin johtaa tilanne siihen, että päädytään yhteiseen katsomusaineeseen?
Oman uskonnon opetus voisi hyvin jatkua, kun ryhmän minimikoko rajataan esimerkiksi kuuteen tai kymmeneen oppilaaseen. Tällöin pätevien opettajien saaminen olisi helpompaa.
Lienee realismia, ettei kaikille vähemmistöille saada järjestettyä yleisessä kouluopetuksessa heidän haluamaansa oman uskonnon opetusta. Siksi uskonnon opetuksesta vapautumisanomukset, kotiopetus ja uskonnollisten yhdyskuntien antama oma opetus tulevat varmaankin lisääntymään. – Mutta ei todennäköisesti niin paljon kuin yhteisen katsomusaineen vuoksi tapahtuisi?
Yhteinen katsomusaine saattaisi osaltaan lisätä painetta uskonnollisten koulujen perustamiseen vastavaikutuksena liian sekulaarille koululle? Siksi oman uskonnon opetuksen säilyttäminen ainakin alaluokilla, (kun opetusryhmään löytyy kunnasta 6/10 oppilasta) voisi johtaa vähemmistöjen parempaan integroitumiseen yleiseen kouluun.
Oma kysymyksensä on katsomusaineen sisällön mahdollinen poliittinen säätely riippuen hallituksen kulloisestakin väristä. Jo oppiaineen nimeäminen katsomusaineeksi eikä uskonto-oppiaineeksi voi lisätä painetta erilaisten, kiistanalaistenkin katsomusten ja eettisten näkemysten sisällyttämiseen osaksi opetuskokonaisuutta.
Uutissuomalainen kysyi kaikkien luterilaisten piispojen kantaa asiaan ja heistä viisi vastasi (ESS 3.4.). Useat heistä haluavat kehittää nykyistä uskonnon opetusta yhteisen oppiaineen suuntaan ja säilyttää oman uskonnon opetus alakouluissa sekä osin yläkouluissa, jotta lapsille vahvistuu oman uskonnon mukainen identiteetti ennen muihin uskontoihin ja katsomuksiin tutustumista.
Hyviä näkökulmia tärkeään ja vaikeaan asiaan.
Yksi ongelma tässä on elämänkatsomustiedon ja uskontojen opetuksen yhdistäminen. Yksimielisyys vallinnee siitä, että tarvitaan tietoja maailmanuskonnoista ja siitä, että ainakin osa etiikan käsittelystä on kaikille uskonnoille ja et:lle yhteistä.
Sen sijaan olen kyllä huolissani siitä, että nykyisellään et ei anna opiskelijoilleen riittäviä tietoja uskonnoista. Lisäksi et:ssä korostuu uskontokritiikki (Yuval Harari, Richard Dawkins jne). Luulisin, että ainakin äänekkäin osa et:n puolustajista ajattelee, että uskontotiedon osuuden lisääminen uudessa katsomusaineessa on koko oppiaineen perusteiden vastaista. Tiedän, että nuoremmassa polvessa on niitäkin opettajia, jotka itse ovat et:tä opiskelleet ja jotka ajattelevat koko uskonto-oppiaineen olevan turhake. Heidän mielestään historianopettajat voisivat parilla oppitunnilla kertoa sen, mitä vaikkapa kristinuskosta tarvitsee tietää Euroopan keskiajan ja uuden ajan alun ymmärtämiseksi. Kun oma elämänkatsomus on tarpeeksi sekulaari, uskontojen tosiasiallista merkitystä voi olla vaikea hahmottaa.
Arvelen kyllä, että uusi yhteinen katsomusaine toteutuu tulevaisuudessa.
Jatkan vielä. Joka tapauksessa kristillisten kirkkojen pitäisi nyt tosissaan alkaa panostaa kristilliseen opetukseen. Olemme vuosisatoja tottuneet ajattelemaan, että koulun uskonnonopetus antaa suurin piirtein kaikille oppilaille kristinuskon perustiedot. Vähemmistöuskonnoilla on lisäksi omat tarpeensa. Mutta siinä vaiheessa, kun sekulaari paine kasvaa tarpeeksi suureksi, meille luonteva malli menettää merkityksensä. Prof. Kallioniemi ei ole ajanut uskonnonopetuksen uudistusta ilman perusteita.
Tähän on tultu pitemmän ajan kautta kun kristinuskon kiinnostunut vähentynyt ja se on näkynyt myös opettajissa . Mutta suunta voi hyvinkin muuttua ja siitä kertoo nyt myös nuorten tyttöjen kiinnostus uskontoja kohtaan, kun poikien kiinnostuksesta on jo pitempään kerrottu . Opettajien kommentit on että nuoret haluavat keskustella uskonnosta tänä päivänä enemmän kuin menneinä lähivuosina . Tämä näkyy myös seurakunnissa ja uusia opettajia tavatessa näkevät mahdollisuuden opettamisessa vapautta . Onhan nytkin opettajalla vapauksia jos niitä vaan käytetään . Kristilliset koulut joka tapauksessa lisääntyy ja kiinnostus on myös ei niin vakaumuksellisten vanhempien keskuudessa . Kristillinen koulu edustaa lähinnä 60-90 luvun normaalikoulua uskonnon opetuksen suhteen .Tutkimukset myös viittaavat että suunta on muuttunut nuorten kohdalla
Kiitos Marko kommenteista. Katsomusaineen ja uskonto-oppiaineen yhdistelmässä on juuri mainitsemasi erilaisten odotusten yhdistämisen hankaluus: Jotkut haluavat painottua sekulaariin filosofiaan, toiset näkevät juuri uskontojen perusteiden oppimisen merkityksen. Ehkä on vielä kolmaskin ryhmä, jolle katsomus voi merkitä eettistä elämänkatsomusta, esimerkiksi eläinperäisistä ruoka-aineista pidättäytymistä tai binäärisestä sukupuolijaosta luopumista sekä gender-ideologiaa. Miten yhdistää erilaiset odotukset samaan oppiaineeseen? Ei voida myöskään ennalta pois sulkea sitä, että Opetushallituksen tai Eduskunnan poliittiset voimasuhteet näkyvät yhteisen katsomusaineen painotuksissa.
Pekka S. Kirjoitin aiheesta itse asiassa myös kolumnin juuri ilmestyneeseen Kyrkpresseniin seurakuntamme vuorolla. Mainitsemasi riski on todellinen. Itse ajattelen, että yhteinen katsomusaine on tulollaan, perustellaan sitä tai nykyistä systeemiä miten tahansa. En ole erityisesti seurannut uusinta keskustelua, mutta hankkiessani opettajapätevyyttä parikymmentä vuotta sitten kohtasin yllättävän negatiivisia näkemyksiä koko uskonnonopetuksesta itseäni reilusti nuorempien opiskelijoiden taholta.
Kuitenkin yhteiskunnalle olisi hyödyksi, että koulussa saadaan riittävät perustiedot maailmanuskonnoista. Ei vähiten erilaisten fundamentalismien välttämiseksi. Oman uskonnon opetus alakoulussa voisi toimia uskontojen osalta, mutta et on hiukan toinen juttu. Koska sen koko idea on ”käytännöllinen ateismi” ja kaiken uskonnollisen tilalla on yleisinhimillinen etiikka. Koulun tehtävä ei ole (tai sen ei pitäisi olla) tehdä oppilaista kristittyjä, muslimeita tai ateisteja. Mutta parikin peruskoulun opettajaa on kertonut, että juuri et:n opiskelijoilta puuttuu täysin eurooppalaiselle identiteetille ja kulttuurille keskeisten raamatun kertomusten tuntemus. Mutta kun ainakin suurkaupungeissa kohdataan ”omien uskontojen” kirjo ja kirkon jäsenyystilastot laskevat tasaisesti, jotakin tulisi tehdä.
Jatkan vielä: Toteat, että ”Olemme vuosisatoja tottuneet ajattelemaan, että koulun uskonnonopetus antaa suurin piirtein kaikille oppilaille kristinuskon perustiedot.” Tämä on ollut yhtenäiskulttuurin anti ja siunaus, joka alkaa olla menneisyyttä, samoin kuin kotien uskonnollinen kasvatus. Seurakuntien päiväkerhot, pyhäkoulut ja rippikoulut paikkaavat kristinuskon tiedollisen ja elämyksellisen opetuksen aukkoja vain osittain.
Miten kirkot voisivat ”tosissaan alkaa panostaa kristilliseen opetukseen?” Kirkoilla on kosketuspintoja vain pieneen osaan lapsia ja nuoria. Toisin on esimerkiksi Englannissa ja Saksassa kristillisiä kouluja ja kirkkojen ylläpitämiä kouluja, joiden opetuksen korkea taso houkuttelee laajasti oppilaita. Tämä malli antaa oppilaille kristillisen uskon perustan, mutta johtaa myös lasten ja nuorten eriytymiseen koulujensa mukaan.
Pekka S. Olisiko realismia tunnustaa, että yhtenäiskulttuurille (evl uskonto) ja siihen liittyville poikkeuksille (=et, ortodoksinen ja katolinen uskonto sekä muut uskonnot) perustuva katsomusaineopetus ei enää ole tätä päivää?
Olisiko myös realismia tunnustaa, että tavoitamme kirkon omalla opetuksella vain ”pienen osan” lapsia ja nuoria? Paikallisia poikkeuksia tästä kyllä on. Ja sitten satsata siihen reilusti kristillisellä profiililla.
Kirkon ja seurakuntien ylläpitämien kristillisten koulujen malli voisi olla hyvinkin varteenotettava tie eteenpäin. Tosin kristilliset koulut nyky-Suomessa eivät taida olla erityisesti kirkkomme ns ylärakenteen suosiossa. Olen samaa mieltä eriytymisen vaaroista.
—
Kun aikanaan hain erinäisiä aineenopettajan virkoja ja sijaisuuksia (4 aineen pätevyyden paletilla ja reilun 10 vuoden seurakuntakokemuksen jälkeen) tie nousi aina pystyyn, kun tämä asia kävi ilmi. Vaikka CV:ssä oli muutakin ja olin saanut myönteistä palautetta juuri objektiivisesta otteesta. Vaikutti siltä, että pappia pidettiin enemmänkin aivopesun kuin opetuksen ammattilaisena. Juuri tällaiset oletukset voivat olla vaarallisia, kun uskonnonopetusta uudistetaan. Keskustelu tapahtuu liian usein vanhentuneiden mielikuvien ja tietojen pohjalta.
Yleisenteologian aineopintojen lopputyöni käsitteli uskonnonopetuksen kiinnostavuutta koulussa. Havaitsin siinä sen, että kiinnostuneisuus uskonnosta riippuu täysin siitä opetetaanko sitä kiinnostavalla tavalla. Elämyksellisyys ja omakohtainen kokemusellisuus on enesiarvoisen tärkeää, mikäli halutaan lasten kiinnostuvan uskonnosta. Ilman sitä uskonto koetaan melko tylsänä pelkkänä teoriana jolla ei löydy tarvetta lapsen elämässä. Alaluokilla ei ole varsinaista uskonnon opettajaa, vaan kukin opettaja pitää ne tunnit itse. Halusipa tai ei. Siitä nyt on jo aikaa reilusti kun tuon suoritin, mutta eiköhän systeemi ole tuossa suhteessa sama. Raamatunkertomukset tarjoavat oivallisen aineiston uskonnon opetuksen sisällöksi ja soveltamisen lasten uskonnonopetukseen. Samoin virret ja hengelliset laulut. Juuri näitä keskeisiä elementtejä pyritään nykyisin siirtämään syrjään. Siellä missä uskonnon opetus on elämyksellistä, niin siellä on myös kiinnostusta uskontoon. Kristillisessä uskossa juuri hengellinen elämä on oleellinen ja keskeinen osa sitä uskontoa. Se on siihen henkilökohtaisesti osallistumista. Se kun jätetään pois, niin jäljelle jää vain tyhjä kuori.
Koulussa ei tarvita oman uskonnon opetusta millään tasolla, vaan yhteistä opetusta uskonnoista ja opetuksen tulee perustua uskontotieteeseen. Tärkeintä on, että lapset tutustuvat asiallisesti eri uskontoihin ja saavat aineksia omaan kriittiseen ajatteluun tälläkin saralla. On jaettava yleistietoa kaikille. Uskonnolliset yhteisöt saavat hoitaa varsinaisen kasvattamisen uskoon tai sen tunnustamiseen. Koulun tehtävä on antaa yleissivistävää opeusta.
Hyvä Ihmiset,
Tämä(kin) päätös paljasti mikä on Suomen de facto valtionuskonto: pragmaattinen ateismi. Hyvin suuri osa kansasta on vilkkaasti ateisista uskoaan harjoittavia, ja tottakai myös vallanpitäjät. En näe mitään dramatiikkaa siinä, että asioiden todellinen tila lopulta kirjataan lakeihin. Ateistinen aivopesu tulee siis osaksi koulua, ihan vanhojen kommunistimaiden tyyliin.
Uskototiede saattaa olla ainoa kestävä ratkaisu. Nyt tilanne on se, että muut uskonnot saavat tunnustuksena mukaista opetusta. He oppivat tuntemaan oman uskontosa ja sitoutuvat siihen, mutta kristityt lapset oppivat mitätöimään omaa uskoaan koulussa. Moni tekee matikanläksyjä tai nukkuu uskontunnilla. Jotkut eivä viitsi edes tulla. Täytyyhän tähän joku tolkku saada.
Olen ihan samaa mieltä ja muutos ei tapahdu ylhäältäpäin vaan kansakunnan ajattelun myötä kun yhteiskunta ”hengittää” vapaasti .
Jari H ja Pekka P. On todellakin niin, että ”pragmaattinen ateismi” on yhteiskuntaamme tällä hetkellä hallitseva elämänkatsomus. Se on pitkän kehityksen ja jossakin määrin myös poliittisen ohjauksen tulosta. Sen lähtökohtana ei kuitenkaan ole sortokoneistoa hallitseva militanttiateistinen ideologia vaan olemme ihan itse valinneet päättäjämme.
Ajatus, että kristittyjen lapset opetettaisiin mitätöimään omaa uskoaan kun taas muissa uskonnoissa annettaisiin tunnustuksen mukaista opetusta ei ihan pidä paikkaansa vaan kyse on vaikutelmasta ja näköharhasta.
Silloin, kun vaikkapa islamin opetus on ollut selvästi opetussuunnitelman vastaista, siihen on puututtu.
Meidän kaikkien kannattaisi miettiä kahta kysymystä: 1) Miksi koulussa tarvitaan uskonnon tai oppilaan oman uskonnon opetusta? 2) Miten me kirkkoina ja seurakuntina järjestämme kristinuskon opetuksen omassa piirissämme, jos oman uskonnon opetus katoaa koulusta?
Mitä on ”tunnustuksellisuus”?
Uskontoa olisi opetettava sen omasta lähtökohdasta ollakseen kyseisen uskonnon opetusta.
Jos puhutaan ns. uskontotieteellisestä näkemyksestä, on ensinnä sovittava, millaisesta (tieteen)filosofisesta lähtökohdasta katsellen uskontoja opetataan.
Uskontotieteellinen katsantokanta on yleisesti naturalistis-ateistista lähtökohdiltaan, joten se ei ole neutraalia itsessään.
Eikä ole mitenkään totuus, että kaikki uskonnot olisivat yhtä ”hyviä” suhteessa totuuteen ja todellisuuteen.
Jos aidosti halutaan kriittinen näkemys uskontoihin, tulisi ensin lapsille (pienillekin) opettaa tieteensilosofiset perusteet. Kenties tiettyä haasteellisuutta siihen saattaa liittyä…
Opetuksesta sattaa tulla jopa ns. indoktrinoivaa, jos opetuksen vastaanottajat (=pienet lapset) eivät lähtökohtaisesti pysty arvioimaan kriittisesti sitä opetusta, jota heille annetaan.
”Tunnustuksellisuus” on poistunut uskonnonopetuksesta asteittain. Asiallista erilaisten uskontojen ja elämänkatsomusten tarkastelu on ollut aina.
Se, että kutakin uskontoa tarkastellaan sen omista lähtökohdista käsin on oikeastaan itsestään selvyys. Tällöin avainasemaan nousee opettajan oma asenne sekä käytetyt sanavalinnat. Toinen itsestään selvä lähtökohta on, että tarkastelu perustuu akateemiseen tutkimukseen, jota tietenkin popularisoidaan ja yksinkertaistetaan oppilaiden kypsyystason mukaan.
Käytännössä kaikki tämä tarkoittaa sellaisia sanavalintoja kuin ”kristityt uskovat Jeesuksen nousseen kuolleista” tai ”muslimit uskovat Muhammadin ratsastaneen taivaaseen”. Lisäksi on välillä tarpeen tarkentaa, että kristityillä on erilaisia käsityksiä siitä, kuinka Raamattua tulkitaan jne. Tiedän, että juuri tällaiset ilmaukset aiheuttavat närää konservatiivisimmissa kristityissä: miksi pitää opettaa, että ”Raamatun mukaan…” eikä niin, että ”näin tapahtui”. Uskontotieteellisestä näkökulmasta voidaan myös niputtaa yhteen kolme ”Abrahamilaista uskontoa” ja sitten tästä lähtökohdasta tarkastella yhtäläisyyksiä ja eroja. Tietenkin tämä tarkastelunäkökulma perustuu tiettyihin tavoitteisiin ja uskontotieteeseen.
ET:n lähtökohdista tässä on se ongelma, että uskontojen uskomukset ovat juurikin uskomuksia, vieläpä lähtökohdiltaan irrationaalisia ja siksi myös irrelevantteja. Kuinka paljon koulun opetusajasta pitäisi uhrata irrationaalisten uskomusten käsittelemiseen? Yhteinen pohja uskontojen ja et:n välillä löytyy tällöin nimenomaan etiikasta ja suvaitsevaisuuskasvatuksesta. Itse asiassa juuri evl uskonto on yksinkertaisinta integroida et:n kanssa. Vähemmistöuskonnoilla on vaikeampaa.
Lopuksi. Uskonnon ja et:n opetuksen tunti- ja kurssimäärä on ollut laskusuunnassa vuosikymmeniä jo muutenkin. Oppilaiden kosketuspinnat ”omaan uskontoon” ovat myös hyvin erilaisia, jos puhutaan vaikkapa Espoosta tai Itä-Helsingistä tai Pohjanmaan ns
raamattuvyöhykkeestä. Se näkyy monilla eri tavoilla myös rippikouluissa.
Kosketus kritinuskoon on varmaankin ainakin täällä ruuhkasuomessa varsin ohutta. Työelämässä (ei-uskonnollisessa) huomasi jo kahvipöytäkeskusteluissa, että ne ”perinteiset” Raamatun kertomuksissa olevat sisällöt olivat nuoremmille työntekijöille aivan outoja ja tuntemattomia, eikä kyse ollut mistään ”Raamattutietokilpailun” asioista. Vanhemmilla työntekijöillä taas oli edes jonkinlaista tietoa tai käsitystä esim. että Abrahanm ja Saara niissä ”seikkailivat”.
Opettajan asenteen merkitys on varmaan merkittävä, ja eri uskontoja lienee (ainakin) nykyisin käsitelty asianmukaisesti.
ET-tilanne ei ole minulle tuttua, joten en siitä osaa kommentoida. Hiukan on tullut sellaista ajatusta kuultua, että jonkinlaista uskontokriittisyyttä olisi jossain ollut.
Totta lienee sekin, että uskontojen (mukaanlukien uskonnottomuuksien) kirjo on kasvanut. Kristittyjenkään piirissä EvLut ei ole enää niin domionoiva kuin aiemmin.
Huoleni on, että uskontojen opetuksesta tulee helposti niiden pinnallista esittelyä, sillä tuntimäärät tuskin lisääntyvät, vaikka elämänkatsomusten kirjo kasvaa. Identiteetin rakentamisen lapsi jouttuu aloittamaan yhä aiemmin, kuuluuhan uskonto (tai uskonnottomuus) oleellisesti identiteettiin, silloinkin kun ei olla vahvasti uskontoa tai uskonnottomuutta tunnustavia.
Aika entinen ei kuitenkaan enää palaa, eikä toisaalta kannattaisi myöskään kuljettaa salaa, kuten vanhassa laulussa laulettiin.
Jukka M. Olennaista on tietysti myös se, mitä ”oma uskonto” lapsille ja nuorille sekä heidän vanhemmilleen merkitsee. Jos ja kun ainoa kosketuskohta jää uskonnon tunneille (ja mahdollisesti rippikouluun) kosketuspinta on todellakin ohut. Varsinkin jos opettaja on oppilaiden tavoin ohuiden kosketuskohtien varassa siitä riippumatta, mitä koulutuksessa on opittu. Kuten prof. Kallioniemi on todennut, ”oma uskonto” tarkoittaa nuorille yhä useammin jotain muuta kuin opetussuunnitelman perusteita laatiessa on ajateltu. Tällöin voi olla mahdotonta perustella lapselle/nuorelle, miksi hänen pitäisi osallistua muodollisesti oman mutta tosiasiallisesti varsin vieraan oppiaineen opetukseen. (On tapauksia, joissa lapsen huoltaja on eronnut kirkosta, koska vain tällä tavoin lapsi pääsee et-ryhmään, johon haluaa kuulua vaikkapa kaverisuhteiden vuoksi).
Toivon, että tässä katsomusaineuudistuksessa todellakin kuullaan varsinaisia asiantuntijoita ja ”kaiken maailman dosentteja” sen sijaan, että edistetään noin niin kuin ohimennen käytännöllisen ateismin ja kuntatalouden menojen karsimisen agendaa.
Tilanne on varmaankin erilainen (lähes) rippikouluikäisten ja toisaalta pienten alakoululaisten osalta.
Melkeimpä eniten minua askarruttaa nimenomaan pienten lasten osalta kysymys ”omasta” uskonnosta (tai katsomuksesta) – joka käytännössä on vanhempien uskonto tai katsomus. tässä merkityksessä erilaisuuteen tai ”moninaisuuteenkin” (tässä merkityksessä) on toki tärkeää tutustua. Kuitenkin lasten valmius perusteltuun kriittisyyteen kastaa vasta vähitellen. Oman ongelmasa voi luoda tilanne, jossa kodin ja koulun ”malli” ovat ristiriitaisia. Ja voivathan lasten vanhempien (tai huoltajien) näkemyksetkin olla ristiriitaisia. Nuorilla kaveripiirin vaikutus voi olla hyvinkin määräävä: ettei synny ”ei kuulu joukkoon” -ilmiötä: nuorelle voi ”vähemmistöön” kuuluminen olla oudoltakin tuntuvaa, jos oma identiteetti ei ole vahva.
Tilanteessa, jossa (nuori) lapsi on epävarma omasta katsomuksellisesta identiteetistään, jo varsin pienetkin ”vihjeet” siitä, mikä olisi koulu(laitokse)n esittämänä toivottavin, vaikuttaa lapseen merkittävästi. Vaarana on, että yhteiskunta ikäänkuin ”ohjeistaa”, mikä olisi se toivottava ”aatesuunta”, kuitenkin näennäisen puolueettomasti tai ”neutraalisti” ilmaistuna.
Tässä suhteessa se, että avoimesti tuodaan julki lähtökohta voi olla kriittisyyden oppimisen kannalta jopa toimivampaa kuin väitetty neutraalisuus. Katsomuksiin liittyy erottamattomasti kysymys ihmiskuvasta ja sen perusteista. Maailma näyttäytyy erilaisena erilaisista ihmiskuvista käsin.
Esimerkkejä tai vertailukohtia voitaneen ottaa viime vuosien ”moninaisuusajattelusta”, jolla on hämmennetty niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin.
Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä uskontoja tai katsomuksia ylipäänsä esitellään ja missä laajuudessa on aina hankala kysymys. Tässäkin suhteessa sisällössä niin esittelyn valinta kuin valitsemattomuuskin on opetuksellinen valinta.
Toivon viisautta niille, jotka aisasta päättävät.
Prof. Kallioniemen mukaan katsomusaineen taustatieteiden kirjo kasvaisi, kun mukaan tulisivat ainakin ”filosofia, aatehistoria, kulttuuriantropologia ja sukupuolentutkimus, kun tähän asti uskonnonopetus on sisältänyt “teologiset aineet ja uskontotieteen”. Lisäksi hän toteaa, että “yhteinen katsomusaine pohjautuisi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiin arvoihin, kuten demokratiaan ja ihmisoikeuksiin”. Kristinuskon laaja käsittely olisi edelleen perusteltua sen keskeisen vaikutuksen vuoksi suomalaiseen kulttuuriin.
Yleissivistävässä koulussa täytyy saada tietoa uskonnoista, mutta mitään uskontoa ei tule tuputtaa. Kuten Komulainen toteaa, opetuksessa olisi perehdyttävä “humanismiin ja muihin ‘uskonnottomiin’ katsomuksiin välttäen vastakkainasettelua”. Mutta entäpä sitten: katsomuskysymykset eivät liity uskontoihin juuri lainkaan.
Voidaanko hyvässä katsomusopetuksessa pohtia esimerkiksi sitä, millaiset arvot ovat vallalla, mikä elämässä on arvokasta ja mitä kannattaa tavoitella. Voidaan tarkastella tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteutumista kirkossa ja yhteiskunnassa. Miten media, kupliva sosiaalinen media ja poliittiset aatteet muokkaavat maailmankatsomustamme. Tai mistä identiteetti rakentuu. Pidän huolta ilmastosta syömällä kasvispainotteisesti ja ajan pyörällä, jne. Onko kyse enää uskonnoista tai niiden kriittisesta tarkastelusta lainkaan sanan varsinaisessa merkityksessä?
Muuten olen samaa mieltä tuosta pragmaattisen ateismin yhteiskunnassamme vallitsevana elämänkatsomuksena. Sille lienee syynsä: ihmisluonteessa.