Kun sota syttyy, maailma jakautuu nopeasti kahteen leiriin. Syntyy otsikoita, mielipiteitä ja tuomioita. Kansakunnat nimetään syyllisiksi, ihmisiä boikotoidaan, yrityksiä hylätään ja yksilöitä kohdellaan kuin he olisivat osa jotakin yhtenäistä, syyllistä massaa. Mutta pysähdytään hetkeksi. Onko tämä oikeudenmukaista?

Sota ei synny kadulla. Se ei ala tavallisten ihmisten keittiönpöydissä, työpaikoilla tai koululuokissa. Sota syntyy vallan huipulla – kabineteissa, neuvottelupöydissä ja suljettujen ovien takana. Päätökset tehdään pienen eliitin toimesta: valtionpäämiesten, hallitusten, sotilasjohdon ja usein myös taloudellisten intressien yhteisvaikutuksesta. He ovat niitä, joilla on valta aloittaa – ja usein myös lopettaa – konflikti.

Silti seuraukset kaatuvat aivan muiden harteille.

Tavallinen kansalainen ei päätä sodasta. Hän ei allekirjoita hyökkäyskäskyjä eikä suunnittele strategioita. Hän elää omaa elämäänsä, huolehtii perheestään, käy töissä ja yrittää selviytyä arjesta. Moni ei edes kannata sotaa – osa vastustaa sitä hiljaa, osa ääneen, osa pelon vuoksi vaieten. Erityisesti autoritaarisissa järjestelmissä vastustaminen voi maksaa vapauden tai hengen.

Silti juuri nämä ihmiset joutuvat kantamaan kollektiivisen syyllisyyden taakan.

Heitä syytetään, vaikka he eivät ole päättäneet mitään. Heitä boikotoidaan, vaikka he eivät ole osallistuneet mihinkään. Heitä halveksitaan, vaikka he itsekin kärsivät sodasta – usein enemmän kuin kukaan muu. He menettävät kotinsa, toimeentulonsa ja turvallisuutensa. He ovat sodan uhreja, eivät sen arkkitehteja.

Miksi näin tapahtuu?

Yksi syy on yksinkertaistamisen tarve. Maailma on monimutkainen, mutta ihmismieli etsii selkeitä vastauksia. On helpompaa sanoa “tuo kansa on syyllinen” kuin tarkastella monimutkaisia vallan rakenteita ja poliittisia päätöksiä. On helpompaa kohdistaa viha näkyvään joukkoon kuin kaukaisiin ja usein saavuttamattomiin vallanpitäjiin.

Toinen syy on turhautuminen. Kun todellisiin päätöksentekijöihin ei voida suoraan vaikuttaa, paine purkautuu sinne, missä se on mahdollista – tavallisiin ihmisiin. Se on inhimillistä, mutta ei oikeudenmukaista.

Erityisen ristiriitainen ilmiö liittyy niihin, jotka päättävät paeta. Heitä saatetaan syyttää pelkuruudesta tai vastuunkannosta kieltäytymisestä. Mutta mitä oikeastaan vaaditaan? Että yksilö uhraisi henkensä sodassa, jota hän ei ole valinnut? Että hän jäisi järjestelmään, jota hän ei voi muuttaa? Vai että hän suojelisi itseään ja läheisiään – kuten useimmat meistä tekisivät samassa tilanteessa?

Todellinen vastuu kuuluu niille, joilla on valta.

Valtionpäämiehet, hallitukset ja vallan rakenteet tekevät päätökset, jotka johtavat sotaan. He hallitsevat armeijoita, resursseja ja poliittista suuntaa. He myös muovaavat kertomuksia, joilla sota oikeutetaan kansalle. Tämä ei tarkoita, että yhteiskunnat olisivat täysin irrallaan tapahtumista, mutta vastuun painopiste ei ole tasaisesti jakautunut – eikä sen pidä olla.

Jos syyllisyyttä jaetaan summittaisesti koko kansalle, hämärtyy se, missä todellinen vastuu sijaitsee. Samalla vaarana on, että viha kohdistuu väärään paikkaan ja todelliset vallankäyttäjät jäävät vähemmälle tarkastelulle.

Siksi on tärkeää tehdä ero.

On erotettava yksilö ja valtio. On erotettava kansa ja johto. On erotettava ne, jotka kärsivät, niistä, jotka päättävät.

Sota ei ole kansojen luonnollinen tila – se on seurausta päätöksistä. Ja päätökset tekee aina joku.

Kun seuraavan kerran puhumme sodasta ja syyllisyydestä, meidän pitäisi kysyä: kohdistuuko kritiikki niihin, joilla on valta – vai niihin, joilla ei ole?

Timo Tynkkynen