Astuin Jyväskylän asemalla junavaunuun, nostin laukkuni hyllylle ja istuuduin penkille. Odotettuani hetken junan lähtöä, jälkeeni astui vanhahko mies samaan vaunuun. Hän kantoi raskasta matkalaukkua. Hetken mielijohteesta nousin ylös ja pyysin lupaa saada auttaa häntä. Hän oli silmin nähden kiitollinen avusta, ja nostin laukun ylähyllylle. Hän pyysi saada istua vierelleni. ”Mikäs siinä”, sanoin ja jatkoin, ”matka meneekin rattoisammin jutellessa.” Hetken keskusteltuamme hänelle kävi ilmi, että olen uskovainen mies. Silloin hän kysyi minulta, että ”Miten selität tämän? Olimme sodassa ja pelasin korttia poikien kanssa korsussa, väliin otettiin vettä väkevämpää, naurettiin, laulettiin ja kiroiltiin. Viereisessä korsussa oli uskovia miehiä, he rukoilivat ja lukivat Raamattua. Yllättäen venäläiset alkoivat tulittaa ja kranaatti osui uskovien korsuun ja kaikki kuolivat. Meihin ei osunut ja jäimme eloon.” Sanoin hänelle: ”Ole kiitollinen Jumalalle. Jos se kranaatti olisi osunut teidän korsuunne, niin olisitte menneet kaikki jumalattomina suoraan helvettiin. Mutta teidät säästettiin, että saisitte vielä armon kääntyä Jeesuksen puoleen ja pelastuisitte. Elätte nyt oikeastaan vara-ajalla, joka on tarkoitettu Jumalan etsimiseen. Toisesta korsusta lähdettiin paratiisiin, paikkaan, jonka Jumala on valmistanut ihmistä varten. Siellä ei enää ole sodan kauhuja: kuolemaa, kyyneleitä, tuskaa eikä kipua.” Syntyi syvä hiljaisuus. Tuo mies ymmärsi, ettei uskovien kuolema ollutkaan rangaistus heille, vaan kotiinkutsu. Ja hänen eloonjäämisellään oli syvempi tarkoitus kuin hän oli koskaan aavistanut. Jumala sanoo: ”Ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema.”

Harri Lampinen, Mikä oikeesti on totta?, s. 83-84, KKJMK OY, 2020.