Kaikki uskovat ajattelevat aina edustavansa jotain oletettua tosikristillisyyttä. Koska miksipä eivät ajattelisi. Oma usko on aina tietenkin sitä oikeaa uskoa™, kristillisyyttä.
Mutta mitäpä jos näin ei olekaan? Se kun on todennäköisyyksiä ajatellen ainoa oikea oletus. On lukematon määrä tulkintoja olla ”tosikristitty”, joten on selvää, ettei monikaan sitä ole, vaikka joku tosikristillisyys olisi olemassa.
Jos saisit tietää, ettet edusta ”tosikristillisyyttä”, mitä tekisit? Jos saisit tietää, ettei Jumala hyväksy näkemyksiäsi ja että olet raskaalla tavalla väärässä, miten suhtautuisit tietoon? Hyväksyisitkö esimerkiksi sen, ettei se uskonnollinen näkemys, jota pidät ilmiselvästi vääränä, ollutkaan väärä vaan juuri sinä olit väärässä?
Millä tasolla olet valmis nöyryyteen, jota uskovilta voisi joidenkin raamatullisten näkemysten mukaan odottaa? Kykenisitkö tunnustamaan, että olet ollut väärässä useimmissa asioissa, jotka olet ajatellut olevan itsestäänselvästi oikeita?
Ajatuskokeessa ei ole tarkoitus vääntää yksityiskohdista, vaan heittäytyä kokonaisuuteen.
Mikä on nöyryytesi todellinen taso?
Tämä on mielenkiintoinen aihe kun yleensä ihminen katsoo kelvollisuutta suhteessa omiin tekoihin ja elämäänsä , kuten maailman uskonnoissa , että pyritään saavuttamaan se kelvollisuus tietyillä normeilla ja rituaaleilla . Kristinusko ei siis varsinaisesti ole uskonto jossa pyritään saavuttamaan Jumala omin avuin ja tulla suoritusten kautta kelvollisiksi , vaan Jumala on tullut alas ja ilmoittanut itsensä ja synnyttää elämän kun ensin on antanut sen hengellisen elämän jota raamattu kuvaan kuolemasta elämään siirtymiseksi . Ja sitten elämä perustuu ja pohjautuu Kristuksen tekoihin ja siinä valossa näämme aina oman tilamme ja tarvitsemme olla siinä riippuvuus- suhteessa että emme menetä sitä elämää ja toivoa iankaikkisesta elämästä . Eli kysymys on tietyllä tavalla absurdi kun kristitty ei ajattele ensisijaisesti ”tosikristitty ”teeman kautta vaan on koko ajan tarve olla osallinen Herran lahjoista ja samalla tuntee heikkouden ja syntisyyden mutta samalla Jumalan armon ja rakkauden . Ja mitä kauempana olemme siitä ”valosta ” niin saatamme kokea itsemme paremmaksi . Paremuutta voi tarkastella omien kykyjen ja lahjojen kautta mutta Jumalan edessä joudumme sitä vertaamaan aina hänen pyhyyttä vasten
Olen aikaisemminkin kirjoittanut samantyylisiä tekstejä, joissa on jokin tehtävä tai ajatuskoe uskoville tai kreationisteille. Vain aniharva koskaan ottaa tehtävään osaa tai vastaa esitettyihin kysymyksiin. Asian vierestä kyllä tarinaa riittää.
Liekö se sitten uskonnollisesti virittynyt mieli, joka ei kykene tarkastelemaan omia näkemyksiään ns. ulkopuolelta tai suhtautumaan objektiivisesti niihin.
Itsestäni on vain mielenkiintoinen ajatus, että olisin näkemyksieni kanssa ihan metsässä. Se avaisi aivan uudenlaisen maailman ihmeteltäväksi. Toki näin on jo kerran käynyt, kun todistajuus osoittautui lähempää tarkastelua kestämättömäksi virheiden kokoelmaksi. Sekin auttaa, ettei minulla ole mitään saunan seinään naulattua näkemystä, jonka takana on seistävä hamaan loppuun saakka.
Antero S. Luin tekstisi vielä uudestaan. Huomaan, että ymmärrät sanan ”nöyryys” tarkoittavan jotakin muuta kuin mitä me kristityt sillä yleensä tarkoitamme. Meille nöyryys on enemmän sisäinen mielentila.
Itse osaan mielestäni luopua vääristä kristinuskon tulkinnoista, tosin prosessi voi viesä aikaa, ja asian avoin myöntäminen julkisesti on ihan toinen juttu.
Antero, voisitkä täsmentää, mitä tarkoitat kirjoittaessasi: ”Liekö se sitten uskonnollisesti virittynyt mieli, joka ei kykene tarkastelemaan omia näkemyksiään ns. ulkopuolelta tai suhtautumaan objektiivisesti niihin.”
Mitä tarkoitat täsmällisesti ”objektiivisuudella”?
Tunnen useitakin kritsittyjä, jotka ovat muuttaneet joitakin käsityksiään ja vaihtaneet viiteryhmänsä helluntailaisuudesta luterilaisuuteen tai luterilaisuudesta helluntailaisuuteen; tai jommasta kummasta em. ryhmästä esim. ortodoksisuuteen tai (roomalais)katolisuuteen. Toki on niitäkin, jotka ovat luopuneet kristillisen uskon käsityksistä ja tulleet ateisteiksi – vikka kenties kuitenkin ”kulttuuriuskovaisiksi”; ja on niitä, jotka taas ovat luopuneet ateistisesta, islamilaisesta, budhalaisesta, tai ”new age” -tyyppisestä, teosofisesta ym. näkemyksestä kritsilliseen tai johonkin muuhun. Mikä näsitä edustaa ns. objeltiivisuuden periaatetta ja millä perusteella?
Sen toki tiedän, että ns. uskovaisilla voi olla kovinkin tiukkoja käsityksiä kristillisen opin yksityiskohdista (vaikkapa kastekysymyksestä). Ja on totta, että erityisen ”nöyrästi” ei näistä näkemyksistä useinkaan kiistellä.
Tiedän kuitenkin myös, että ateistienkin piirissä on niitä, jotka eivät täysin usko esim. evoluutioteorian mukaisen selityksen oikeutuksesta elämän synnylle – pyrkiessään olemaan objektiisisia; usovatko he sitten luomiseen, on oma kysymyksensä.
Eivät uskovat perususkostaan pidä kiinni vain sen vuoksi, että eivät ole nöyriä. Pikemminkin tietty nöyryys saa heidät vakuuttumaan kristillisen uskon todellisuudesta ja sen voimasta; onpa taustalla usein myös kokemusta: omaa tai muiden.
On hyvä huomata, että ns. ateistisestakin näkemyksestä kiinni pitäminen (näkymättömin) ”kynsin ja hampain” voi olla (en väitä, että aina) nöyryyden vajavaisuutta. Tietynlainen uskonnollissävytteinen henki voi vaania jopa ateististakin käsitystä – mikä ei toki ole ”yksi monoliitti” -käsitys. Vaikkapa ilmastomuutos voi olla asia, jossa yhdellä jos toisella näyttää olevan tarve tai taipumus lukittautua tiettyyn näkemykseen – ja nöyryyden puutteeseen (ainakin näin ulkoisen tarkkailijan perpektiivistä arvioiden). Liekö siinäkin helposti jonkinlaista uskonnollisuuden henkeä tai eetosta?
Ajatusta ”ulkoisen tarkkailijan” objektiivisuuden toimivuudesta on ihmistieteissä kritisoitu tieteen ehdottomana peruteena. Kysymys onkin: mikä on ihminen?
”Mitä tarkoitat täsmällisesti ”objektiivisuudella”?”
No vaikka ihan sen tunnustamista, että omat näkemykset ja maailmankuva eivät välttämättä ole ainoita oikeita ja että sitä saattaa olla itse niiden suhteen pihalla kuin talitintti.
”Tiedän kuitenkin myös, että ateistienkin piirissä on niitä, jotka eivät täysin usko esim. evoluutioteorian mukaisen selityksen oikeutuksesta elämän synnylle”
Ateismi ei liity millään tavalla evoluutioteoriaan tai luonnontieteisiin. Se on jumalauskon puutetta – ei yhtään mitään muuta.
Antero hyvä,
Minun nähdäkseni sen tunnustaminen, että ”voi olla pihalla kuin talitintti” ei itsessään kerro mitään objektiivisuudesta. Voihan joku kuvitella, että omassa uskomuksessaan voisi olla ihan ”pihallakin” mutta tuokin uskomus omasta uskomuksensa todellisuutta vastaavuuden epävarmuudesta voi olla objektiivisesti oikea tai väärä. Ei skeptisyys ole mikään objektiivisuuden tae. Onko se nöyryyttä on sitten toinen asia. Se, että tunnustaa olevansa tiedossa epätäydellinen edustaa nöyryyttä, ja lienee hyvin objektiivisestikin totta. Tietty skeptisyyden aste tietenkin auttaa siinä, että voi kenties lähestyä totuutta ja oppia lisää ja kenties päästä lähemmäs objektiivista tietoa.
Toki olet siinä oikeassa, että että ateismi ei edellytä evotlutioteoriaan uskomista. Eikä uskonnollisuuskaan edellytä jumalaan uskomista. Ei evoluutioteoriakaan edellytä ateismiin uskomiusta. En ateismista väiitänyt, että se olisi välttämättä sidoksissa luonnontieteisiin tai evoluutioteoriaan. Totesion vain, että ateistienkin piirissä toiset uskovat esim. evoluutioteorian selitysvoimaan sen naturalistisessa versiossa, toiset eivät usko nauturalistisen evoluutioselitysmallin riittävyyteen sellaisena kuin sitä useimmiten esitetään. Kumpikin voi olla hyvin vahva kannassaan. Ajatukseni oli, että ateistienkin piirissä voi olla erilaisia näkemyyksiä, joista pidetään helposti kiinni ”kynsin ja hampain”, ilman erityistä ”nöyryyden eetosta”.
Itse ymmärätisin, että oikeanlaisen nöyryyden puute on yleisinhimillinen piirre, olipa kyseessä jumalaan tai naturalistiseen (tai johonkin muunlaiseen) maailmanselitykseen uskovasta. Kun tunnettuja tiedemiehiä (tai -henkilöitä) kuuntelee, ei nöyryys ole ensimmäinen piirre, joka heidän olemuksestaan erityisen selkeästi nousee tunnistettavaksi. En toki väitä, että uskovienkaan ulosanti varsinkaan väittelyissä aina erityistä nöyryyden eetosta huokuisi. Kuka uskoo mihinkin… Objektiivisuus jos mikä on kovin suhteellista – ja useinkin häilyväistä. Objektiivisuus on idealistinen – ja utopistinen – olotila.
On myös hyvä huomata, että uskonnollisuus ja ”uskovaisuus” ovat eri asioita. Muun väittäminen ei ole nöyrää eikä objektiivista.
Jukka: ”Minun nähdäkseni sen tunnustaminen, että ”voi olla pihalla kuin talitintti” ei itsessään kerro mitään objektiivisuudesta.”
Kertoo se nyt kuitenkin sen verran, ettei suhtaudu omiin oletuksiin silllä ehdottomuudella, kuin uskovat omiinsa yleensä suhtautuvat. Ja toki muutkin ehdottomuuteen itsensä hirttäneet.
”Ajatukseni oli, että ateistienkin piirissä voi olla erilaisia näkemyyksiä, joista pidetään helposti kiinni ”kynsin ja hampain”, ilman erityistä ”nöyryyden eetosta”.”
Toki, mutta eihän tässä ollut kyse ateistien nöyryydestä. En oikein ymmärrä muutenkaan tätä kaikkialla toistuvaa whataboutismia, jossa itse asia siirretään sivuun ja keskitytään ”niihin muihin”. Ei ole koskaan hedelmällistä.
”Kun tunnettuja tiedemiehiä (tai -henkilöitä) kuuntelee, ei nöyryys ole ensimmäinen piirre, joka heidän olemuksestaan erityisen selkeästi nousee tunnistettavaksi.”
Ehkäpä kannattaisi tutustua tieteeseen sitten vähän laajemmin. Sehän elää epätietoisuudesta ja sen tutkimuksesta. Vaikea kuvitella kovin noyrempää lähtökohtaa. Toki jos jokin ilmiö on todistettu riittävällä tarkkuudella, olisi vähän turhaa olla kertomatta että näin tämä asia ymmärretään ja että sille on ihan mittavasti todisteita, ja jos joku haluaa todistaa toisin, olkaa hyvä vain.
Usko sinänsä ei ole koskaan kovin hyvä argumentti sille, että jokin asia olisi totta. Kysehän on vain luulosta, ei todisteista.
Antero hyvä,
näyttää ailtä, että käsityksemme (tai rajauksemme) nöyryyskäsitteestä ja sen rajauksesta tässä yhteydessä on vähän erilainen.
Mitä tieteeseen tulee, on tietenkin niin, että tieteen julkiteoria on ”nöyryys” eli se, että tietomme tieteessäkin on vajavaista ja ns. uudistuvaa, muuttuvaa, ”kehittyvää” ja epävarmaa. Tieteenteossa ns. käyttöteoria on kuitenkin usein vähemmän nöyrä ja usein tieteetekijät esiintyvät asiantunijoina sellaisissakin asioissa, joihin tuo tiede ei oblektiivisesti tarkastellen ulotu. Siis laajentavat esittämiään näkemyksiä ”uskon” puolelle. Eivätkä uskovat tietenkään ihmisenä sen ”parempia” tässä suhteessa ole. Kovin rajallista nöyryys on.
Tieteen ja ”uskovan” vertailu on ajatuksena hiukan outo: pikemminkin olisi verrattava uskovaa ja tieteetekijää – joka tieteentekijä kuitenkin voi tietenkin olla samanaikaiseasti myös uskova, tai sitten ei uskova (esim. jumalaan). Joten uskon ja tieteen erottaminen on ilmiönä monitahoisempaa. Perustuuhan tiedekin lähtökohtaoletuksille, joita ei voi todistaa; ja jos sitä tiedettä tai lähtökohtaoletuksia esitetään totuutena, ollaan vahvasti uskon alueella.
Mitä luulo sitten on? Se ei ole synonyymi uskolle vaan pikemminkin jonkinlainen oheistermi, johon liittyy tai johon liitetään negatiivinen harhaisuusmielikuva. On tieteessäkin mahdollista ”luulla”.
Olet toki myös oikeassa: ei tässä ole erityisesti kyse ateistien nöyryydestä tai sen puutteesta erityisesti. En suinkaan ajattele heitä vähemmän nöyriksi. Nöyryys ilmenee eri asteisena eri asioissa itse kunkin kohdalla, tiedehenkilön, ”uskovan”, agnostikon tai ateistin (siis siihen, että ”ei ole jumalaa” -uskovan) kohdalla. Kiistellä teitenkin voidaan loputtomasti siitä, kenellä olisi se raskain todistuksen esittämisen taakka, ja kenen tai mikä selitys on uskottavin.
Tiede on sulkenut Jumalan tieteen ulkopuolelle, eikä niimuodoin ole pätevä siitä mitään muuta sanomaan kuin että kun Jumala ei määritelmällisesti kuulu tieteeseen, et tiede jumalan olemisesta tai olemattomuudesta mitään muuta voi väittää kuin että tieteellisesti jumalaaa ei voi näytää toteen. Eikä tietenkään jumalan olemattomuuttakaan.
En oikein hahmota, mitä tässä tarkoitat ”whataboutismilla”, enkä sitä, mitä tarkoitat ”asian” sivuun siirtämisellä. Olen vain sitä mieltä, ettei nöyryysraja ole uskovan ja teidehenkilön, ei ateistin eikä agnostikonkaan välillä. En ainakaan ole nähnyt tieteellistä nöyryyvselvitystä siihen liityvine oletuslähtökohtien julkituomisineen ja em. ihmisryhmien täsmällisinä määritelmineen.
Arvostan ihmisiä jotka etsivät totuutta ilman pyrkimyksiä yrittää tulla joksikin . Ihmiset olemme kaikki monintavoin väärässä varsinkin oman elämämme suhteen epäonnistumme ja että emme osaa elää sitä vapaudesta käsin . Raamatullinen totuus on että totuus tekee vapaaksi ihmisen ja uskon että jokainen etsii totuutta ja onnellisuutta elämään . Uskon tietysti vahvasti kristittynä että se tulee ulkoapäin annettuna lahjana ilman omia ansioita tai yrittämistä , kun tahdomme olla rehellisiä itsellemme . Kun ihmisen tärkein tarve on psykologisesti sanoitettu tulla kohdatuksi ja nähdyksi niin kristinusko sanoittaa saman asian että että ihmisen tärkein tarve on anteeksianto josta seuraa aina puhdas omatunto ja sisäinen rauha ja saa tiedostaa olla rakastettu .
Onhan toki niitä uskovia (tai ”uskovaisia”), jotka ovat tulleet agnostikoiksi tai jopa ateisteiksi, tai sitten jopa muuunskoisiksi. He ovat omaa entistä ajatusmaailmaansa (tai heille ”tyrkytettyä” ajatusmaailmaa) pohtineet ja kokeneet löytäneensä jotain parempaa.
Usein heidän kertomustaan kuulleena tai siitä lukeneena näytää kuitenkin siltä, että he eivät ole oikein sisäistäneet tai ymmärtäneet, mistä klassisessa kritinuskossa on pohjimmiltaan kyse vaan ovat tympääntyneet mm. usvovien vajavuuksiin (=käytökseen ja toimintaan tai toimimattomuuteen) ja siihen, että ovat tulleet kohdelluksi epäkunnioittavasti tai sitten ovat olleet liiaksi ns. ahdasmielistissä uskonkäsitysten ”miljöössä”, jossa on keskitytty enemmän ”lillukanvarsiin” kuin sellainen tosi evankeliumiin, jossa on esillä niin synti, vanhurskaus kuin armokin tasapainossa.
Tai voi olla, että on haluttu pitää kiinni (”ylpeästi) omista mielihaluista, jotka eivät ole sopusoinnussa kristillisen käsityksen kanssa; ja sen perusteella haluttu ”muuttaa” klassista kristinuskon mukaista uskoa (joka nyt tuntuu olevan jopa trendinä ”tietyissä piireissä”). ”Armollisuuden” nimissä.
On varmaankin totta, että juuri nuo ”lillukanvarret” ovat monesti saaneet liian suuren osuuden kritillisyydessä, ja onpa kai niinkin, että on ollut paljonkin noiden lillukanvarsiasioiden nimiin ”vannovia” uskovia (ei erityisen nöyriä). Tai kenties jopa harhaan johdettuja.
Toisaalta on niitäkin uskovia, jotka ottavat kiinnepisteekseen muuttuvia (eri ihmisten) käsityksiä, ja jäävät aina vain etsijöiksi todelliselle totuudelle; tai ajaksi kiinnyttävät johonkin ”trendikkääseen” käsitykseen tai yksityiskohtaan. Toki etsijyys tietyllä tavalla toki kuuluu kristillisyyteen: Jumalan tahdon etsiminen; mutta Jumalan tahdon etsiminen edellyttää Jumalan olemuksen tuntemista – aina kuitenkin vajavaisesti täällä maallisessa elämässämme. Ilman kiinnepistettä uskova (saati uskosta osaton) jää helposti ”kaikissa opin tuulissa riepoteltavaksi”.
Klassisessa kritinuskossa kiinnepiste on Hän, joka oli, joka on ja joka tuleva on. Ihmisten muuttuvat käsitykset ja käsitysmaaillma ovat oma muutokselle altis sfäärisnsä.
Käsite ”toti uskovainen” elää vahvasti ei-uskovaisten kriittisessä retoriikassa. Aika harvoin sitä tapaa ns. aidosti klassiseen kristinuskoon pitäytyvien piireissä. Siellä ”aidosti uskova” lienee termi, jonka sisältö ei rajoitu noihin ”lillikanvasriasioihin”. Aidossa klassisessa kristillisessä uskossa uskon painotus on uskon kohteessa, ei ihmisen omassa henkilökohtaisessa uskomisessa ”johonkin” eikä sen henkiläkohtaisen uskon määrässä tai ”hyvyydessä”.
Vapauduit Atero todistajien pauloista, niin varmaankin odotat muidenkin uskonnollisten piirien toimivan samoin periaattein.
Tietääkseni todistajien toimintaperiaatteeseen kuuluu olennaisena osana oppi jota perustellaan Raamatun kohdilla, jotka on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään tukemaan todistajien oppi-rakennelmaa.
Näin toimien houkutellaan uusia jäseniä mukaan, mutta pois pääsy on luotu niin mahdottoman vaikeaksi, että vain hyvin harva rohkenee lähteä. Lähtijät joutuvat kärsimään lähdöstään usein koko elämänsä ajan. Nostan sinulla hattua Antero rohkeudestasi.
Kristillinen usko ei perustu oppi-rakennelmaan , vaan henkilökohtaiseen suhteeseen itse Jumalan kanssa. Tämä suhde syntyy silloin, kun saa uskon siihen , että Jeesus on sovittanut kaiken sen mikä erottaa Jumalasta. Näin syntyy henkilökohtainen suhde Jumalaan ja Jeesukseen. Kristillisen perustavaa laatua olevat opit perustuvat tähän ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen ja siihen millä edellytyksillä se toimii. Nämä opit eivät ole eräässä mielessä uskon perusta, vaan perusta on henkilökohtaisessa suhteessa, jota opit pyrkivät kuvamaan. Kaikilla uskovilla Kristityillä on nuo perusopit aivan samalla perustalla. Ne jotka siltä perustalta poikkeavat eivät ole poikkeamisen jälkeen enää kristittyjä.
Kaikissa muissa asioissa voi olla valtavan suuria erimielisyyksiä ja onkin. Todistajat ovat poikenneet perustalta pois siinä, etteivät he pidä Jeesusta Jumalan kanssa saman arvoisena ja todellisena Jumalan kuvana. Vain Jeesus todellisena Jumalan poikana kykeni kuolemallaan sovittamaan koko maailman synnin. Jos haluaa oppia tuntemaan Jumalan, niin kannattaa tutkia evankeliumeista sitä millainen Jeesus oli ja on.
”Vapauduit Atero todistajien pauloista, niin varmaankin odotat muidenkin uskonnollisten piirien toimivan samoin periaattein.”
En.
”Tietääkseni todistajien toimintaperiaatteeseen kuuluu olennaisena osana oppi jota perustellaan Raamatun kohdilla, jotka on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään tukemaan todistajien oppi-rakennelmaa.”
Pääosin näin, mutta ei Raamatulla tarvitse olla mitään yhteyttä oppien ja näkemysten kanssa, pääasia on se mitä järjestö kulloinkin paaluttaa ja se on sitten uskottava täysimääräisesti.
”Lähtijät joutuvat kärsimään lähdöstään usein koko elämänsä ajan. Nostan sinulla hattua Antero rohkeudestasi.”
En onneksi menettänyt kuin minimit, joten pääsin aika vähällä. Ei sinne jäänyt kuin sukulaiset ja kaverit. 🙂
”Näin toimien houkutellaan uusia jäseniä mukaan”
Ulkopuolelta tulevat uudet jäsenet ovat nykyään erittäin harvinaisia tapauksia.
”Kristillinen usko ei perustu oppi-rakennelmaan , vaan henkilökohtaiseen suhteeseen itse Jumalan kanssa.”
Mielestäni ihan jo uskontunnustus pitää sisällään merkittävän määrän opillisia yksityiskohtia.
Uskontunnustus tietenkin on kristinuskossa merkittävä opillinen keino tuoda julki se, mistä kristinuskossa on kyse: kuvataan uskon kohdetta.
Uskontnnustus ei kuitenkaan ole se, mihin kritinuskossa pohjimmiltaan uskotaan, vaan uskontunnustus on pikemminkin kompaktisti esitetty kuvaus eräistä kristinuskon keskeisimmistä piirteistä. Itse asiassa uskontunnustuksia on käytössä kolmekin hiukan erilaista, kuitenkaan olematta keskenään ristiriitaisia. Kristinuskossa uskon kohde ei ensisijaisesti ole uskontunnustus vaan uskon kohde on Kristus: Tie, Totuus ja Elämä. Kristityillä on eräistä asioista jopa hiukan eri käsityksiä, joista voidaan keskustella tai kiistelläkin argumentoiden ja etsien parasta selitystä. Uskontunnustukset eivät ota ollenkaan kaikkiin kristillisen uskon asioihin kantaa; mutta ns. klassinen kristillinen uskon on jossain määrin kiteytetty uskontunnustuksiin.
Tieteen pohjalla on myös tieteenfisosofisia ja tietoteoreettisia näkökohtia tai oletuksia. Siinä merkityksessä tieteessäkin on tietynlaista uskonvaraista oppirakenelmaa. Tieteessäkin on erilaisi tiedekäsityksiä, joista voidaan kiistellä tai keskustella argumentoiden, joskus hyvinkin tunnepitoisesti, niitä tiedekäsityksiä ei voi objektiivisesti osoittaa oikeiksi.
Usko ei ole välttämättä ns. sokeaa uskoa tai ”luulemista”.
Uskonnolliset järjestöt eivät aina toimi täysin kritillisen uskon edellyttämällä tavalla. Onpa tieteenkin piirissä tieteen idealismista poikkeavaa. Ihmiset ovat aina ihmisiä (vajavaisia tai kristillisesti ilmaisten syntisiä) – vaikka voissa paistaisi. Matematiikan professorini aikoinaan matematiikan peruskurssin luennolla totesi: matematiikassakin on ollut oppiriitoja.
Kerroin vaimolle kysymyksesi.
Hän vastasi, että jos saisi sen tietää, niin heti haluaisi tulla tosi kristityksi ja ottaa selvää miten se tapahtuu.
Minä voin vastata lyhyesti : sellainen on tosikristitty joka tunnustaa syntinsä ja turvaa kaikessa Jumalan armoon ja tahtoo pysyä seurakuntayhteydessä – se on tosikristitty sellaisenaan kelvollinen ja otollinen Jumalalle jota hän rakastaa .
Pekka tuot seuraavan:””Kristillinen usko ei perustu oppi-rakennelmaan , vaan henkilökohtaiseen suhteeseen itse Jumalan kanssa. Tämä suhde syntyy silloin, kun saa uskon siihen , että Jeesus on sovittanut kaiken sen mikä erottaa Jumalasta. ””
Mieti nyt mitä ”sakramentti-oppi” tarkoittaa, eikö siinä ole juuri kaste ratkaisevana tekona eli vauva saa kasteessa kaiken, eikö tämä ole juuri ”oppi-rakennelma” jos mikä!! Ei tuossa kasteessa synny mitään ”henkilökohtaista suhdetta” eikä uskoa vaan kaikessa on kasteen jälkeen tapahtuvassa opetuksessa saatu ns ”usko”!!
Lisäsin siihen juuri sinua ja muita kikkailijoita varten tuon”eräässä mielessä”. Anteroa tuskin opit kiinnostaa tässä keskustelussa.
Pekka kuinka olisin ”kikkaillut” kun tuon selkeän ajatuksen esille eli vauvakasteeseen uskovat eivät ole päässeet valoon vaan he seuraavat niitä oppeja joita heille OPETETAAN.!
JOS vauvakaste antaisi kyvyn kuulla ja ymmärtää Jeesuksen sanat niin eihän silloin heitä voisi viedä kuin litran mittaa pahuuden tekoja tekemään ,eihän?
”Jos vauvakaste antaisi kyvyn kuulla ja ymmärtää Jeesuksen sanat, eihän silloin kastettuja voisi viedä kuin litran mittaa pahuuden tekoja tekemään, eihän?” Jos uudelleen kasteelle meneminen antaisi tuon kyvyn, et ehkä olisi, Ari Pasanen, näitä keskustelujamme hämmentämässä. Kaste ei ole mikään taikaisku, joka muuttaa ihmisen enkeliksi.
Marko Sjöblom toteat:””Itse osaan mielestäni luopua vääristä kristinuskon tulkinnoista, tosin prosessi voi viesä aikaa, ja asian avoin myöntäminen julkisesti on ihan toinen juttu.””
Siis kuinka ajattelet että Jumala salaa evankeliumin ”viisailta ja ymmärtäväisiltä” ja ilmoittaa lapsenkaltaisille??
Siis keneltä Jumala salaa, salaako sinulta?
Mieti nyt kuinka kun Jeesus eli maanpäällä niin sen ajan ”viisaat ja ymmärtäväiset” eivät ottaneet Hänen sanojaan vastaan vaan tutkivat omalla ”viisaudellaan ja ymmärryksellään” kirjoituksia eivätkä löytäneet Jeesusta sieltä, MIKSI eivät löytäneet??
Ari hyvä. Jeesus ei arvostellut kirjanoppineita ja fariseuksia Kirjoitusten tutkimisesta omalla viisaudella ja ymmärryksellä. Jeesus totesi, että he tutkivat Kirjoituksia, koska heillä oli mielestään niissä elämä. Kuitenkaan he eivät uskoneet Kirjoitusten todistavan juuri hänestä. Siitä Jeesus heitä arvosteli.
Usko siihen, että Kristus on Jumalan Poika, avaa sydämemme ymmärtämään Kirjoitukset oikein. Tämä lapsenkaltainen usko ja luottamus Jeesukseen näyttää usein lapselliselta, typerältä ja kaikella tavalla viisauden vastakohdalta.
Jumalan suuresta armosta olen saanut uskoa Herraan Jeesukseen ja syntini anteeksi Hänen sovintoveressään. Tämän uskon avautuminen on antanut uuden ymmärryksen Raamatusta tavalla, jota minun on vaikea selittää.
Kasteessa kylvetään lapsen sydämeen Jumala-kaipuun siemen. Se on Jumalan rakkauden kosketus, Joten lapsikaste on tärkeä lapsen tulevan elämän kannalta. Käsität Ari uskon ihmisen tekona. Joten perustat uskosi tekoihin, et Jumalan armoon Kristuksessa. Juuri lapsikasteen kieltämisesi paljastaa sen missä olet erehtynyt. Siksi koko ajan painostat muita tekemään oman pelastuksemme eteen asioita. Et ole käsittänyt sitä että Jumala hyväksyy täysin sen että Jeesus on sovittanut koko maailman synnin ja jokainen joka uskoo tämän pelastuu. Pelastumme uskon tähden emme minkään oman ansion tähden. Emme edes uskon, silloin kun käsitämme uskon omana tekona. Usko on kokonaan Jumalan lahja meille.
Pekka kun Jumala kutsuu parannukseen niin onko parannuksen teko oman teon kautta pelastumista? Entä kun ei Jumalan kutsuessa tee parannusta, mitä se on?
Entä voiko Jumalan kutsua parannukseen voiko sitä verrata siihen kun hukkuvalle heitetään pelastusrengas ja käsketään tarttumaan siihen, pelastaako hukkuva itsensä kun hän tarttuu renkaaseen ja hänet vedetään turvaan??
Tuli mieleen kauan sitten lukemani vertaus eläinemoista poikasineen. Apinapienokainen tarrautuu lujasti emoonsa, joka loikkii puusta toiseen, ettei se putoaisi. Emokissa taas kantaa niskavilloista vastentahtoisenkin pentunsa turvaan. Kanaemo kutsuu varoittaen tipujaan, jotka piipertävät sen siipien suojaan. Miten tämä liittyy Kristukseen? ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan (Luuk. 13:34)!”
Martti Pentti miksi jätit lainauksesi Luuk.13:34 kesken, tarkoituksellasiko?
34 Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet
Siis eikö tuossa ole juuri etteivät ihmiset tahtoneet eli ei Jumala ketään pakottanut tai automaattisesti laittanut ”piipertämään” Jeesuksen perään!!
Jätin aivan tarkoituksella pois moitteen Jerusalemille. Se ei nähdäkseni liity aiheeseen. Kanaemon vertaus todellakin antaa ihmisille kananpojan vallan valta, turvaako emon siipiin vai ei.
Martti Pentti tuot ”valta valita”, kuinka sovitat tuon vauvakasteeseen? Onko vauvalla todella mitään valtaa valita?
”Onko vauvalla todella mitään valtaa valita?” Vauvan valinnat tekevät hänen huoltajansa. Lapsena kastetut ovat kasvaessaan tuon vertauksen mukaisia ’kananpoikia’, joilla on valta joko kipittää emon siipien suojaan tai jäädä avoimelle paikalle uhan alaisiksi.
Pekka P. Itse asiassa pelastuksen kaipuun siemen on meissä kaikissa ihmisissä jo ennen kastetta, kuten Vanhassa testamentissa sanotaan: iankaikkisuuden hän on laittanut meidän sydämiimme. Kasteessa Jumala adoptoi meidät omiksi lapsikseen, lahjoittaa meille syntien anteeksi antamuksen ja Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja alkaa uudistaa sisintämme asunnokseen. Valitettavasti monille (useimmille?) käy niin, että tämä uusi elämä näivettyy ja jopa katoaa hengellisen hoidon ja ravinnon puutteessa.
Elämässä on tietyt lainalaisuudet niin arkielämässä kuin myös kristillisissä asioissa . Voi sanoa että ihmiselle on ilmoitettu paljon asioita ihmiskunnan olemassaolon aikana ja niitä voidaan tutkia ja havainnoida meidän aistein ja järkemme avulla , mutta on myös usko jonka kautta Jumala kokoaa ihmisen merkityksellisellisyyden ja tietoisuuden Jumalasta kokonaisuudeksi . Elämä on lyhyt ilman päämäärää se voi joskus tuntua mielettömältä . Elämän ”jano ” sammuu joskus ja silloin toivo tulevasta on suuri lohdutus . Eipä lupaus Jeesuksen seuraajille ole häävi : te olette muita ihmisiä surkuteltavampia ilman iankaikkisen elämän toivoa . Samalla se kuvaa sitä suurta ihmisen syntisten nautintojen ja oman sepän tien kieltämistä , mutta samalla se on sisäistä rauhaa ja suurta toivon lupausta iankaikkisesta elämästä .