Kaikki uskovat ajattelevat aina edustavansa jotain oletettua tosikristillisyyttä. Koska miksipä eivät ajattelisi. Oma usko on aina tietenkin sitä oikeaa uskoa™, kristillisyyttä.
Mutta mitäpä jos näin ei olekaan? Se kun on todennäköisyyksiä ajatellen ainoa oikea oletus. On lukematon määrä tulkintoja olla ”tosikristitty”, joten on selvää, ettei monikaan sitä ole, vaikka joku tosikristillisyys olisi olemassa.
Jos saisit tietää, ettet edusta ”tosikristillisyyttä”, mitä tekisit? Jos saisit tietää, ettei Jumala hyväksy näkemyksiäsi ja että olet raskaalla tavalla väärässä, miten suhtautuisit tietoon? Hyväksyisitkö esimerkiksi sen, ettei se uskonnollinen näkemys, jota pidät ilmiselvästi vääränä, ollutkaan väärä vaan juuri sinä olit väärässä?
Millä tasolla olet valmis nöyryyteen, jota uskovilta voisi joidenkin raamatullisten näkemysten mukaan odottaa? Kykenisitkö tunnustamaan, että olet ollut väärässä useimmissa asioissa, jotka olet ajatellut olevan itsestäänselvästi oikeita?
Ajatuskokeessa ei ole tarkoitus vääntää yksityiskohdista, vaan heittäytyä kokonaisuuteen.
Mikä on nöyryytesi todellinen taso?
Ei ollut copy-pasteta raamatunjakeita -tehtävä tämä, Mikalle tiedoksi.
Ne kyllä liittyivät bogisi aiheeseen.
Blogisi aiheeseen.
Niissä oli jakeita, jotka todistivat nöyryydestä.
Ei ole Raamatusta kyse tässä nyt, vaan siitä, miten reagoisit jos tulisi ilmi, ettet olekaan tosikristitty.
Enkö tuonut tätä esille tekstissä riittävän selkeästi?
Antero,
”Jos saisit tietää, ettet edusta ”tosikristillisyyttä”, mitä tekisit? Jos saisit tietää, ettei Jumala hyväksy näkemyksiäsi ..”
Olen saanut etenkin kokea, että olen Pyhästä Hengestä syntynyt omakohtaiseen suhteeseen, kun pyysin saada uskon lahjan. Eli synnyin uudesti Ylhäältä, Raamatussa olevan Jeesuksen lupauksen mukaan, minkä hän antoi mm. Nikodemukselle.
Siis en kasvanut uskoon vaan hyppäsin itse synnytyskanavaan ja tulin uskoon ja usko alkoi kasvaa minussa.
”Siis en kasvanut uskoon vaan hyppäsin itse synnytyskanavaan ja tulin uskoon ja usko alkoi kasvaa minussa.” (Reijo Mänttäri)
Uskallan epäillä veli Mänttärin todistuksesta huolimatta, että kodin vaikutus (kasvaminen uskoon) uskovan ”statuksen” saavuttamiseksi ei ole voinut olla vaikuttamatta. Tämä tulee ilmi Reijo Mänttärin esillä olevasta persoonan esittelystä:
”Reijo Mänttäri:
Jo lapsena, aito usko ja sen ilmiöt, saivat minut viihtymään helluntalaisten kokouksissa. Otollisesta tilasta, omakohtaisen uskonlahjan sain vastaanottaa jo 10-vuotiaana.”
Tämä ei sulje pois sitä, etteikö usko olisi henkilökohtaista. Vanhempien usko ei pelasta.
Reijo, olisi toki ollut mukavaa, että olisit vastannut kysymykseen jotenkin.
Antero,
Vastaukseni ei palvele sinun päämäärääsi, eli leikitellä tosiasian kieltämistä.
Seurasin nuoruudessani helsinkiläisten akateemisuuteen astuvien uskonnollisten nuorten keskustelua, jonka aiheeksi ilmoitettiin ”mitä olisi tapahtunut, jos Jeesus ei olisikaan sovittanut syntejämme.” Tämä aihe edustaa tapaa, millä Piru Raamattua lukee. Siitä Paavali kehottaa pysyä erossa monessa kohdin ja Pietari kertoo kuinka Alkuperäisiä kirjoituksia väännetään kieroon traditioiden nojalla ja inhmillisen kapinan nojalla, niinkuin sinä koet tehtäväksesi. Uskon, että vastaukset sinulla jo on ja pyrkimyksiäsi palvelisi sekavat vastaukset.
Raamatun lupaukset ovat toteutuneet kohdallani ja tällä hetkellä niissä ja niistä elää uskoontulleita ihmisiä miljoonittain ympäri maailmaa, joiden kohdalla kysymykseesi tai kehoitukseesi kuvitella ehdottamallasi kaavalla, on mahdottomuus. Uskosta luopunut tällaisia kyllä voi käsitellä ja heillä on jopa professuureja Suomen yliopistossakin.
Kiitos vastauksesta, Reijo. Nöyryys ei siis tässä yhteydessä kuulu mielestäsi hyveisiin. Tämä näkyykin usein kannanotoissasi, joissa ojennat muita mutta et ota vastaan juuri mitään.
Vaikeaahan se toki on. Nöyryys ja oman erehtyväisyyden tunnustaminen.
”Alkuperäisiä kirjoituksia väännetään kieroon traditioiden nojalla.” Sehän juuri tekee Raamatun eläväksi, että mitään alkuperäisiä kirjoituksia ei tunneta. Vanhoja käsikirjoituksia tai niiden katkelmia voidaan toki vertailla ja tutkia. Samoin voidaan tutkia eri tulkintaperinteitä. Niinpä on hiukan helpompi nähdä Raamatun ohi Jumala, jonka Raamattu meille ilmoittaa.
Se kuva mikä kristityllä on itsessään ei vastaa yleisiä luuloja , vaan kristitty kokee itsensä monesti huonommaksi ihmiseksi kuin ei kristityt . Kristityn kartta , valo ja tietoisuus joka resenoi oman elämän kanssa on 2000 vuoden traditiossa selvä ja yhtenäinen monelle kristitylle tärkeimmissä opin kohdissa ja siitäkin annetaan usein kuva että kristityt ovat vastakkain aina toistensa kanssa . Ainoa tarkistuspiste on raamattu ja pitkä traditio miten on uskottu .
Nöyryyden taso : ei kristityt varmaan kukaan väitä että ovat erinomaisen nöyriä mutta nöyrtyminen on tuttua kristitylle kun joutuu yhä uudelleen tunnustamaan epäonnistumisensa . Useinhan usko on ihmiselle se viimeinen turva elämässä kun on vaikeaa ja josta saa elämälleen rauhan ja toivon tulevaisuuteen . Henkilökohtaisissa tapaamisissa ja toisen elämää seuraamalla saa paremman käsityksen kuin nettikirjoittelusta . Jos kristitty ei koe nöyryyden puutetta tai huonoutta niin ei se ole kristitty . Ei kristityt voi kerskailla paremmuudella kun on helppo nimetä parempia ihmisiä tuolta mistä vaan tai täältä vaikka sinut 😅
Nöyryyden todellista tasoa blogissa kyselet. Ajattelen, että tunnustan olleeni väärässä, jos näin osoitetaan. Ajattelen olevani nöyrä tosiasioiden äärellä. Tosi on totta. Tässä ajassa on paljon todeksi esitettyjä erilaisia totuuksia, jotka ”ottelevat” keskenään. Mikä on totta?
Minä liityin erityisen etsikkoajan jälkeen yksinkertaisten uskovien lasten joukkoon 22-vuotiaana. Raamatun äärellä oma eksistentiaalinen ahdistus sekä lopulta totuuden etsintä laukesi. Koti löytyi evlut kirkosta, jonka uskoon minut oli liitetty jo kasteessa Kristuksen antaman kastekäskyn mukaisesti. Kasteen lupaukset eivät petä. Kaikki eivät tätä ymmärrä. Pyhä Henki voi avata uskon ymmärryksen. Evlut tunnustuksen yhteydessä uskoon tullut ymmärtää, että jo kasteessa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Jumala on lahjoittanut kaiken sen, mitä Jeesus Kristus on itse kunkin syntien sovitukseksi tehnyt.
Nyttemmin joudun nöyrtymään sen edessä, että en voi hyväksyä kaikkia Suomen evlut piispojen tulkintoja Raamatusta. Näiden asioiden äärellä en kaiketi ole ”nöyrä”, vaan piispojen mielestä jotain muuta?
Olenko ”tosikristitty”? Olen, koska minut on kastettu, kuten edellä totean. Uskon myös, että Raamatun ilmoitus on totta. Tätä uskoa ei voi kukaan minulta riistää.
Edesmennyt luterilainen pappi ja gospelmusiikko on tehnyt laulun : tosiuskovainen , joka kuvaa uskovaista millainen hän on .
https://youtu.be/CgZRsfL6VZE?is=b6tcOFJTiei3qQFd
Hyvä blogin aihe.
Jos olisi kyse jostakin ulkoapäin annetusta opista, joka minun olisi pitänyt omaksua, niin vastaaminen olisi paljon yksinkertaisempaa. Kokemushan olisi silloin todella upea vapautuminen jostakin painolastista, jota oli vuosia turhaan kantanut. Nyt kyse on koko elämästä. Siitä mitä olen puoli vuosisataa kokenut ja kokemuksiani tutkinut Jumalan sanan valossa. Jollei ne olisi kaikilta osin yhteensopivat, niin tilanne olisi toinen.
Kiitos vielä siitä blogista, joka oli kai toinen, jonka laitoit. Se käsitteli rukousta. Se laittoi minut ottamaan selvää niistä kysymyksistä, joita silloin esitit. Ne oli ihan hyviä ja niihin vastauksien löytäminen on merkinnyt minulle aivan uudenlaista näköalaa rukoukseen. Siinä on paljon suuremmasta asiasta kyse mitä koskaan kykenen kokonaan käsittämään. Luulin tietäväni aiheesta paljon, mutta nyt koen olevani alakoululainen. Ja olen yhtä innokas oppimaan lisää, kuin nuo pienet ekaluokkalaiset.
Rukous on sellainen yhdistävä tekijä kaikkien kristittyjen välillä, että sillä tasolla löytää kristityt aina toisensa.
Rukouksen todellinen merkitys on yhteydessä Jumalaan ja vain hän voi määritellä sen miten yhteys voi syntyä ja miten sitä pidetään yllä. Minkään uskontokunta ei itse voi luoda omia toimivia sääntöjä rukoukseen. Ulkonaisia tapoja voi olla vaikka minälaisia, mutta itse asia pysyy samana.
Mukavaa, jos pääsit kysymyksistä myös vastauksiin kyseisen aiheen tiimoilta. Minä tuskin niitä vastauksia allekirjoittaisin, mutta ei sen väliä. 😄
En oikein ymmärrä, mitä haet kyselemällä jostakin ”tosikristillisyydestä”. Olisi ollut ensin kiva kuulla, miten itse sen määrittelet. Entä millä tavalla mittaat omaa tai muitten nöyryyttä?
Emmekö kaikki me, jotka tunnustamme Jeesuksen meidän pelastajaksemme ole ”tosikristittyjä”?
Jumala on paljon suurempi kuin meidän inhimilliset ajatuksemme. Ei kannata ruveta spekuloimaan, kenen ihmisen näkemykset täyttävät Jumalan mitan. Tiedämme vastauksen: ei kenenkään.
Niin,
Yksi sun toinen ajattelija on omasta mielestään oikeassa – tai ainakin lähempänä oikeaa kuin ”nuo toiset”.
Pätee käsittääkseni niin ”uskovaisiin” kuin ”ateisteihinkin” (ja muille siltä väliltä; kuka nyt mihinkin uskoo tai toivoo oikeaksi).
Kristillisessä ajattelussa nöyryys lienee sitä, että tunnnustaa sen, ettei ole niin hyvä kuin olisi syytä olla; ts. on syntinen (”sanoin, teoin, laiminlyönnein”). Klassisessa kristillisyydessä ihmisen toivo on Tiessä, Totuudessa ja Elämässä eli Jeesuksessa Krituksessa ja Hanen sovitustyössään – ei suinkaan ihmisen omassa ”tosikristillisyydessään” vaan luottamuksessa Tiehen, Totuuteen ja Elämään. Siis Jumalan rakkaudelliseen sovitustyöhön meidän puolestamme. Ylpeydessään ihminen toki helposti alkaa kuvitella – usein huomaamattaankin – että hänen oma uskonsa olisi kaiken pohja. Pohja ei kuitenkaan ole omassa ”oikeassakaan” uskossa vaan uskon kohteessa, johon voi luottaa: Tie, Totuus ja Elämä. Kristinsuko on nöyrää luottamusta – ei kuitenkaan sokeaa sellaista – jossa luottamuksemme ainakin toisinaan on koetuksella.
Ajatus, että uskottaisiin kaikkien kristilliseksi väitettyjen näkemysten vastaavan Tietä ja Totuutta, ei varsinkaan ole nöyryyttä vaan pikemminkin ylpeää uskoa omaan tai yleisesti toivottavaan (”himoittavaan”?) näkemykjseen tai katsantokantaan.
Petri Kortelahti on saarnoissaan usein musituttanut: kristinuskossa ei ole kyse siitä, että ”kaikki käy” vaan että ”kaiken voi saada anteeksi”. On olemassa todellinen totuus. Harvemmin tieteessäkään ajatellaan, että kaikki totuusväittämät tai uskottelut olisivan samanarvoisia, eikä se itsessään sulje pois ajatusta ”tieteentekijän näyryydestä” – josta aiemmin puhuttiin; nykyisin ei juurikaan. Se, että tieteessä esitetään erilaisia näkemyksiä, teorioita tai hypoteeseja, ei tarkoita, että ne kaikki olisivat oikeita. Tieteentekijä voi silti olla ihan oikea tieteentekijä, varsinkin, jos uskaltaa tunnustaa myös omat virheensä tai väärät käsityksensä; ei kuitenkaan yleisen painostuksen tai maineensa vuoksi.
Seija, uskovat arvostelevat toisinaan aika innokkaasti muiden uskovien näkemyksiä, pitäen niitä vääränlaisina. Esimerkiksi täällä se on ihan normipäivä.
Aika harva koskaan tunnustaa, että ne omat näkemykset voivat myös olla vääriä ja epäkristillisiä. Tästä nöyryydestä on kysymys. Sitä ei näe juuri koskaan mutta muiden arvostelua kyllä.
Antero S. Kristillisen käsityksen mukaan Jumala itse vaikuttaa meissä oikeaa nöyryyttä. Yhden hyvän kiteytyksen mukaan puhutaan ”hengen köyhyydestä” jossa me näemme yhä selvemmin sen, kuinka kaikki on Jumalan lahjaa meille eikä meidän omaa ansiotamme. Jumalan työtä, jolla hän pitää meitä hengen köyhyydessä on uskovaisten risti: sisältä päin hätä synnistä ja omasta sydämettömyydestä ja ulkoa päin vaino, koettelemukset, sairaudet yms.
Sitten on todella niin, että tähän VOI liittyä vakuuttuneisuus siitä, että oma käsitys kristinuskosta on oikea ja muut eivät. Tämä ei välttämättä sinänsä ole nöyryyden puutetta. (Raamatullinen esimerkki on Mooses: hänestä sanotaan, että oli nöyrin ihminen maan päällä. Kuitenkin hän puolusti omaa asemaansa kapinoitsijoita vastaan tiukasti. Yhdistelmä tuntuu meistä äkisti oudolta, mutta taustalla on, että Mooses oli aikaisemmin syyllistynyt tappoon ja ollut pitkän aikaa pakolaisena erämaassa). Nöyrä kristitty myöntää sen, että voi itse erehtyä ja olla väärässä. Olen itse tavannut monia uskovaisia, joista välittyy eri tavoin nöyryys kuten myös niitä, jotka eivät nöyriltä vaikuta. Taitaa olla usein kysymys myös luonteenpiirteistä.
”Uskovat arvostelevat toisinaan aika innokkaasti muiden uskovien näkemyksiä, pitäen niitä vääränlaisina.” Luulevatko jotkut, että lähimmäisissä synnytetään nöyryyttä, jos heitä nöyryytetään? Eiköhän niin luoda vain vihaa ja häpeää.
todellakin:
se, että pitää omaa näkemystään oikeana ei vielä merkitse nöyryyden puutetta. Pikemminkin se voi merkitä nöyryyttä Jumalan edessä, silloinkin, jos omaa näkemystään joutuu korjaamaan tai muokkaamaan. Ajatus, että pidetään kaikkia näkemyksiä samanarvoisina, voi olla esimerkki joko itsetunnon puutteesta, nöyristelystä, ihmispelosta tai suosiontavoittelusta tai vain omasta epävarmuudesta. Nöyryyden puute eli ylpeys taas liittyy mm. siihen, ettei suostu tunnustamaan oman näkemyksensä mahdollista vajavaisuutta – tai jopa virheellisyyttä silloin, jos se on aidosti totta; siis sitä, ettei nöyrrä totuuden (ja siis Tien, Totuuden ja Elämän) varaan. Jääräpäisesti omasta käsityksestään (tai toiveestaan) kiinni pitäminen voi toisaalta viestiä sekin itsetunnon puutteesta, itsetunnon keinotekoisesta pönkittämisetä.
Kaikki ei ole siltä, miltä asiat päällisin puolin näyttävät – eikä siis siten kuin ns. ulkoisen ihmistartkkailijan (behavioristinen) käsitys antaisi ymmärtää.
En ole ”uskovainen” (en ”tosi”, enkä epätosi), olen toivovainen ja yleensä luulevainen. Minut on luotu ylpeäksi, enkä ala nöyristelemään uskovaisten (kenenkään) mieliksi. En siis kelpaa mihinkään porukkaan, olen ulkopuolinen, katselen aidan takaa kun muut nöyristelevät ja mennä rymistelevät ohi oikealta ja vasemmalta, toivottavasti kohti luulemaansa oikeaa päämäärää. Toivon, että lopulta me kaikki yllätymme. Sillä Jumala on salattu.
Tuli Charlotta hiukan surullinen olo kun kirjoitat että et kuulu mihinkään porukkaan ja haluan olla eri mieltä että kuulut kyllä ihmiskuntaan , olet Jumalan rakastama ja kotimaa24 blogi yhteisöön , ainakin näihin varmasti kuulut .😅
Charlotta,
Jumala ei ole salattu, eikà salaa itseään. Hän muuttaa uskovaan asumaan sisälisesti ja ”tyytyy” tilaan minkä uskoontullut Hänelle suo. Eli tässäkin työkumppanuus -toveruus toteutuu, jota et ilmeisesti ole päässyt tai halunut kokea.??
Jumalan ihmisen välillä on ihmisessä oleva vaate, harso ja Kristuksessa se on poistettu ja oistuu yksiihmien kerrallaan.
Tässä on monta symbolia ja vertausta, mutta ihminen on ain akyennyt ne käsittämään, sinäkin!
Nöyryyttä voidaan määritellä niin monin tavoin , on moraalista ja älyllistä nöyryyttä ja kristillinen nöyryys määritellään usein Tuomas Akvinolaisen määritelmän mukaan että se on synnin ja ylpeyden vastakohta . Sitten vielä kun filosofit määrittelevät nöyryyden monin eritavoin niin meillä kaikilla on joku sekoitus kenties näistä . Minä ajattelen että se ei ole nöyryyttä jos minä alan määrittelemään toisen nöyryyden tasoa ja siihen sopii länsimaisen filosofian isän Sokrateksen lause : ”sen minä tiedän että en minä mitään tiedä”, joka antanut mielestäni meille hyvän lähtökohdan dialogiin ja tieteellisen tavan lähestyä asioita ja silloin se tarkoittaa erilaisten näkökulmien esilletuomista ja samalla altistaa omat mielipiteet toisten arvioitavaksi . Nöyryys ei tarkoita nöyristelyå eikä vaikeneminen ole aina nöyryyden merkki vaan se voi olla myös ylpeyden merkki . Jollain tavalla tämä rinnastuu mielestäni rakkauteen , jonka vastakohta on välinpitämättömyys ja siihen ylpeys tulee vielä usein leimaamaan toisen , jonka viesti on yksisuuntainen eikä ota vastaan toisen viestiä . Erimieltä oleminen ei tarkoita ettei olisi nöyryyttä vaan se luonnollista , kuten se että täytyy olla ihmisten maailmassa puolueita , mutta erimielisyys on sanana huono kun se kuvaa helposti riitaisuutta , vaikka se ei sitä tarvitse .
Edelliseen vielä ettei vastaanottokyvyttömyys ns. tarkoita aina myöskään nöyryyden puutetta , voi olla monista syistä johtuvia asioita joiden takia ei pysty, kykene tai halua vastaanottaa toisenlaisia mielipiteitä . Kristillisessä mielessä tämä tarkoittaa raamatun valossa tietysti myös meidän syntisyyttämme , koska emme halua että tekomme ja ajatuksemme tulisi ”valoon” . Tähän on Jumalalla vastaus että hän ensin ilmoittaa rakkautensa meitä kohtaan pojassaan evankeliumin kautta ja sen jälkeen voimme kohdata oman pahuutemme . Ajattelen että messu on juuri Jumalan lahja tätä vasten ja kuvana kaikkeen seurakunnalliseen toimintaan . Voin siis syntisäkkinä hiipiä penkkiin ja tunnustaa syntinsä ja saada synninpäästö ja sen jälkeen uskoa todella että synnit on sovitettu ja anteeksiannettu ja sen jälkeen saadaa armoa armon päälle ja lähteä vapautettuna rauhassa palvelemaan Jumalaa ja muita ihmisiä .