Lukijakysymys nro 1: Mitä ilman arvelet kristinuskon takia elämässäsi jääneesi?
Et kultaa, et hopeaa saa,
saat vieläkin parepaa -
Jeesuksen Kristuksen nimessä:
Nouse ja kävele!
Jeesus ei luvannut seuraajilleen
helppoa elämää
vaan yltäkylläisen.
Jos Herra on paimenesi,
niin mitä sinulta vielä puuttuu?
14 kommenttia
Ihan mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Mutta kristinuskon vaikutusta on vaikea eristää elämästä pois ja ryhtyä kuvittelemaan, mitä elämä olisi ilman sitä. Suomessahan ei voi tosiasiassa edes erota kirkosta. Kristillisyyden vaikutus on läsnä kaikessa mitä hengitämme, arvostamme, näemme, koemme. Se vaikuttaa (ateisteihinkin) yhteiskuntamme rakenteissa, juhlissa, moraalissa jne.
Mikäli kirjoittaja tarkoittaa kristinuskoa persoonallisen uskonvakaumuksen kannalta nähtynä asiassa voi nähdä myönteisiä ja kielteisiä piirteitä. Minusta hartauskirjailija Hallesby sanoo aika hyvin, että kristityksi tuleminen on ihmiseksi tulemista. Sama kilvoittelu on jokaisella – uskovaisella kuin ateistillakin: tulla ihmiseksi.
Ainakin menetin paljon rahaa, kun pari vuosikymmentä maksoin kirkollisveroja. Mutta turhuuteen ne olisi kuitenkin menneet, joten aihetta katkeruuteen ei sikäli ole. Muutenkin arvelisin, etten ole kristinuskon vuoksi mistään merkittävästä jäänyt paitsi enkä myöskään ole siltä mitään mainittavaa saanut. Joskus nuorempana ajattelin, että kristinuskolta saan sanat, joilla omia agnostisia hengellisiä näkemyksiäni sanoitan. Kun sittemmin olen tarkemmin tutustunut kristinuskon sisältöön, on pakko tunnustaa sekin anti aika vähäiseksi.
Olen lahjan arvosta ollut aina sataprosenttisen varma, kuten tänäänkin, mutta omasta kelvollisuudestani sen saamiseen olen hyvin usein ollut epäilevä. Pidän siitä kuitenkin kiinni, ja mietin: Ilman sitä minulla ei olisi ollut myrskyisellä merellä mitään turvaa, ohjausta eikä suojaa. Olen saanut kaiken, mitä olen tarvinnutkin. Paljosta olen toki jäänyt myös paitsi, mutta se asia on vain lisännyt saamani lahjan arvoa mielessäni. Elämä ilman uskoa ei olisi minulle elämää, vaan kuoleman odotusta.
Kirjoittaja
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Kari-Matti sanoi näin: ”Ehkä kolkuttamatonta omatuntoa?” Itse kirjoitin saman asian näin:
”Olin Suomessa, kun Estonia upposi. Minulla oli vapaapäivä ja kauhulla seurasin tapahtumia televisiosta aamusta alkaen. Se on niitä päiviä, joista muistaa, missä on ollut. Tiedän, että en voi kylliksi samaistua niiden ihmisten tuskaan, joita se päivä kosketti ja jotka menettivät rakkaimpiaan. Jonnekin hyvin syvälle minussa se päivä kuitenkin iski.
Mietin pitkään, miksi se tapahtuma tuntui niin henkilökohtaiselta. Sitten tajusin. Samaistuin niiden ihmisten kanssa, jotka joutuivat avuttomasti seuraamaan naapurilaivoista toisten taistelua elämästään. Upeat laivat, kaikki hyvin, mutta ei välineitä toisten auttamiseen. Systeemi oli luotu omien ongelmien voittamiseksi, ei niiden, jotka jo olivat merihädässä. Ymmärsin, miksi satamissa oli kriisipäivystys myös näille katsojille.
Lähetystyössä näkee paljon ihmisten vaikeuksia, jos pitää silmänsä auki. Minulla on tässä mielessä Suomessa helpompaa, kun voin siirtää ajatukseni muualle. Thaimaassa se ei aina onnistunut. Oli niin paljon sellaista, jolle ei voinut mitään. Katsoi vain vierestä, avuttomana.”
Ilmoita asiaton kommentti