Liikettä niveliin

Arvelisin että asiasta ei tule varoitusta, vaan pelkkä huomautus riittää. Miten se muotoillaan, jää nähtäväksi.

Kun kirkolla on jostain asiasta vahvistettu oppi, kuten vaikka avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona, ei virassa olevan papin tule virastaan käsin edes salaisesti edistää opin muuttamista. Tilanne on hieman eri kuin esimerkiksi suhtautumisessa rekisteröityihin parisuhteisiin, joista on sitovasti päätetty oikeastaan vain se, ettei kirkko rinnasta niitä avioliittoon.

Kirkon avioliittokannan perustana ei ole valtiollinen avioliittolaki. Jos riippuvuutta on tähän saakka ollut, asia on pikemminkin toisinpäin.
Kirkolle vihkitoimitus on uskonnonharjoitamista eikä uskonnollisilla yhdyskunnilla toisaalta ole monopolia hääseremonioihin.

Arvelen, että ei tule huomautustakaan, vaikka Jukan kuvaamat muodolliset perustelut sille varmaan voikin tiukasti tulkitsemalla löytää. Ja ehkä tuomiokapitulista myös hyvinkin löytyy väkeä, joka haluaisi pappia huomauttaa.

En kuitenkaan usko, että näin vähäpätöiseen rikkomukseen (jos siitä on kyse) nyt puututtaisiin. Jos pappi saisi huomautuksen, asiasta uutisoitaisiin, ja sellaisten uutisten seuraukset tiedetään. Tuskinpa ottavat riskiä.

Uutisen tärkein viesti on mielestäni se, että kirkkokin joutuu muuttumaan. Ulkopuolella muutoksen vauhti on tietenkin kovempi, mutta kirkonkaan on lopulta turha pyristellä sitä vastaan. Näen Maarit Hirven esittämän näkemyksen eräänlaisena kansalaistottelemattomuutena kirkon vanhentuneita kantoja vastaan.

Kävipä tassa tapauksessa miten tahansa, tasa-arvoinen avioliittokanta saa lisää näkyvyyttä ja kannatusta.

Odotan ratkaisua mielenkiinnolla, mutta olisin kovin yllättynyt, jos tuomiokapituli päätyisi sille kannalle, että Maarit Hirven toiminnassa olisi jotain moitittavaa.

Käsitykseni mukaan Maarit Hirvi on toimittanut vihkimiset täysin kirkon tekemien päätösten mukaisesti. Ymmärtääkseni hän ei ole esimerkiksi päätösten vastaisesti siunannut samaa sukupuolta olevia pareja (Helsingissähän näin saa tehdä, ainakin konttikirkossa).

En usko, että tuomiokapitulin konservatiivisilla jäsenillä on riittävästi tahtoa lähteä rajoittamaan liberaalimpien pappien mielipiteenvapautta vaikka ajatus sinänsä voisi vaikuttaa houkuttelevalta. Pappien pakottaminen vastustamaan homoliittoja tuntuu vähän kaukaa haetulta. Ei kuullosta ihan tämän päivän uskonnollisuudelta.

Aika kummallisia ajatuksia. Tasa-arvoisen avioliittolakialoitteen tarkoitus on, ettei avioliittoon aikovia pariskuntia voisi syrjiä sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Toteutuessaan se mahdollistaa vain avioliittoja, ei avioliittoja a ja avioliittoja b. Vihkimisoikeuden saanut rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta ei voi saada oikeutta vain jonkinlaisiin aviolittoihin, vaan yksiselitteisesti avioliittoihin. Avioliitot sitten sisältävät sellaiset parimuodostelmat kuin lainsäätäjä on niihin sisällyttänyt. Kirkon virkamiehenä papilla on virkavelvollisuuksia eikä virkaoikeuksia. Kirkko ei jaa papeilleen oikeuksia sen mukaan, millaisia tehtäviä kannattaa lämpimästi ja millaisia ei sitten millään suostuisi tekemään. (Jos näin olisi, minulla olisi pitkä lista töitä, joita en suostuisi tekemään). Kaikki parit pitää vihkiä, jos kihlakumppanit eivät ole muuten esteellisiä. Vihkijän ”mielenrauhan sekoittuminen” ei ole laillinen avioliiton este.

Mielestäni Teemu Kakkuri erehtyy tässä kohtaa.

Mikäli lainsäätäjä muuttaa avioliittolakia, kirkko voi tämänkin jälkeen vihkiä vain keskenään eri sukupuolta olevia pareja. Sille ei synny automaattisesti velvollisuutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaikka maistraatti tällaisia pareja alkaisikin vihkimään (maistraatille se olisi velvollisuus).

Kirkko saa itsenäisesti asettaa ehdot sille, millaisia pareja se vihkii. Esimerkiksi tällä hetkellä kirkko vaatii vihkiparilta rippikoulun käymistä, mikä ei ole ehto avioliittoon vihkimiselle maistraatissa. Kirkollinen vihkiminen eroaa siis tältä osin lainsäätäjän säätämästä avioliittolaista.

Siihen kyllä uskon, että jos kirkko tekee päätöksen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, tämä velvollisuus koskee kaikkia pappeja. Tosin onhan yhteiskunnassa käyty keskustelua myös siitä, onko abortin tekemiseen osallistuminen velvollisuus terveydenhuollon henkilökunnalle. Ehkä tässäkin asiassa voisi olla paikallaan, että vastenmieliset tehtävät sysätään kollegoille.

Tällaisella nettisivulla voi kirjoittaa ihan mitä tahansa aiheesta ja todeta, että kirkko saa sitä tai kirkko saa tätä. Todellisuudessa kirkon toiminnan pitää perustua lainsäädäntöön, johon kirkkojärjestyskin kuuluu. Mikäli avioliittolaki muuttuu, ei kirkkojärjestykseen voi koskaan kirjata sellaista poikkeuspykälää, joka perustuisi seksuaaliseen syrjintään. Vaikka kirkkolaki ja kirkkojärjestys koskevatkin kirkon toimintaa, ne ovat osa Suomen lainsäädäntöä.

Kansalaisaloitteeseen tasa-arvoisesta avioliitosta on kirjattu seuraavaa:

”Evankelis-luterilaisella kirkolla ja muilla uskonnollisilla yhdyskunnilla on tällä hetkellä oikeus asettaa uskonnosta johtuvia lisäedellytyksiä avioliittoon vihkimiselle, ja näin olisi myös jatkossa. Uskonnollinen yhdyskunta voi esimerkiksi päättää, että he vihkivät avioliittoon vain eri sukupuolta olevia pareja. Tasa-arvoisen avioliittolain myötä evankelis-luterilainen kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat saavat edelleen itse päättää, miten suhtautuvat samaa sukupuolta olevien avioliittoon.
”

Aloitteella ei ajeta sitä, että kirkon olisi pakko tehdä jotain vaan kirkko saa itse tehdä päätöksen siitä, alkaako se vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, mikäli avioliittolakia muutetaan. Tästä on laaja yksimielisyys eduskunnassa sekä aloitteen kannattajien että vastustajien keskuudessa.

Kansalaisaloitteeseen voi kirjoittaa vaikka että Muumipeikkoa pitää palvoa aina uudenkuun jälkeisenä perjantaina. Kirkkojärjestys on osa Suomen lainsäädäntöä, eikä siihen voi kirjoittaa varausta, joka perustuu seksuaaliseen syrjintään. Kirkko julkisoikeudellisena yhteisönä ei voi asettaa jäseniään eriarvoiseen asemaan. Sellaista voi kirjoittaa lakiinkaan, halusivatpa aloitteen laatijat omassa mielessään ihan mitä hyvänsä.

Uskonnolliset yhteisöt on rajattu tasa-arvoisen avioliitolain ulkopuolelle jokaisessa länsimaassa, jossa kyseinen laki on tähän mennessä säädetty. Pitäisin varsin erikoisena, jos Suomessa yhtäkkiä olisi ongelma tämän suhteen.

Käsitykseni mukaan Euroopassa vain Ruotsin ja Tanskan kirkot ovat tehneet päätöksen samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä. Englannissa laki on jopa muotoiltu siten, että Englannin kirkko ei saa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaikka se itse haluaisi. Muille Englannissa vaikuttaville uskonnollisille yhteisöille laki antaa vapauden vihkiä tai olla vihkimättä.

Kirkkojärjestykseen ei voi kirjata pykäliä, joiden tarkoituksena on syrjiä seksuaalivähemmistöjä. Tästä olen samaa mieltä. Kirkkojärjestykseen voidaan kuitenkin kirjata avioliittoa koskevia rajauksia, joiden voidaan katsoa perustellulla tavalla tulevan kirkon opista. Mielestäni ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä instituutiona voisi perustella kirkon opin kautta. Olisin äärettömän hämmästynyt, jos perustuslakivaliokunta puuttuisi tällaiseen kirjaukseen.

Menee nyt vähän inttämiseksi. kirkko poikkeaa uskonnollisista yhteisöistä siten,. että sillä on julkisoikeudellinen asema ja sille on valtiollista lainsäädäntöä. En ymmärrä, miten avioliittolaki voisi uudistuksen jälkeen tunnustaa ja tunnistaa että on olemassa kahdenlaisia avioliittoja: avioliittoja a ja avioliittoja b. Miten kirkko voisi pidättää itselleen oikeuden vain liittojen a vihkimiseen, jos a ja b erottelua ei enää laissa tunneta.

Vielä vaikeampi on kuvitella, miten kirkko voisi siten kohdella eriarvoisesti jäseniään ja pappejaan, että toisia liittoja pitäisi vihkiä ja taas toisia ei. Jos kirkkojärjestys myöntäisi erivapauden, se samalla myöntäisi että samaparisuus voi olla myös kielteinen asia, johon virkamiestä ei saa velvoittaa. Sen myöntäessään kirkon ei pitäisi toimittaa sellaisia vihkimyksiä ollenkaan.

Mutta en intä. Saa nähdä, mitä tulee.

Käsittääkseni Teemu Kakkuri on tässä asiassa väärässä. Asian voi toki tarkistaa oikeustieteen asiantuntijoilta. Uskonnollisilla yhdyskunnilla on käsittäkseni mahdollisuus poiketa tässä asiassa valtiollisesta laista, jos se perustelee sitä uskonopillisesti. Uskonnollisena yhdyskuntana kirkolla olisi mahdollisuus poiketa myös tasa-arvolaista, esim. sillä olisi mahdollisuus edelleen torjua naispappeus eli asettaa miehet ja naiset keskenään eriarvoiseen asemaan, jos se perustelisi asiaa opillisesti. Kirkko ei toiminut lainvastaisesti silloin kun se ei hyväksynyt naispappeutta eli naisten tasavertaista hengellistä johtajuutta miesten rinnalla.

Se, mitä Maarit Hirvi sanoo mielipidekirjoituksessaan (”minä olisin valmis vihkimään, jos tämä oikeus minulle suotaisiin…ketään ei kuitenkaan mielestäni saisi pakottaa vihkimään jos se on jonkun papin omatunnon vastaista”) on todellisuutta esim. Ruotsin kirkossa. Käsittääkseni se on todellisuutta myös muissa pohjoismaisissa kirkoissa. Ruotsin ja muiden pohjoismaiden kirkkojen linja tässä asiassa voi olla joidenkin mielestä ”kummallinen”, kuten Kakkuri esim. sanoo. Ihmettelen kuitenkin suuresti jos Suomen kirkon pappi ei voi (rangaistuksen uhalla) ilmaista julkisesti kannattavansa samantyyppistä menettelyä kuin muissa pohjoismaisissa kirkoissa.

Jos Maarit Hirvi saa mielipidekirjoituksensa takia jonkun rangaistuksen tuomiokapitulilta, vaikka kaikkein lievimmänkin (huomautuksen), niin samalla lähetetään viesti kaikille Suomen kirkon papeille siitä, että tässä asiassa papit saavat ilmaista julkisuudessa vain sellaisia kantoja, joiden vuorosanat tulevat valmiina tuomiokapituleilta, kirkkohallitukselta tms. Pappien mahdollisuutta keskustella tästä asiasta rajataan merkittävästi. Tämä edustaisi hyvin huolestuttavaa autoritäärisyyttä.

Mitenkähän oli laita silloin (1960-ja 70-luvuilla) kun kirkko vastusti homouden poistamista rikoslaista ja sairausluokituksesta. Oliko papeilla oikeutta olla näistä asioista eri mieltä, julkisesti?

No, onneksi kirkon ulkopuolella on sananvapaus. Pelottaa ajatella mikä naisten, homojen, lasten ja monien muiden vähemmistöjen tilanne olisi, jos meillä ei olisi nykyistä maallista sananvapautta.

Jusu Vihervaara ja Sari Roman-Lagerspetz ovat oikeassa ja Teemu Kakkuri väärässä, että mikä tahansa uskonnollinen yhdyskunta voi tulevaisuudessakin vihkiä vain eri sukupuolia olevia pariskuntia riippumatta siitä mitä avioliittolaissa mahdollisesti tulevaisuudessa säädetään.

Kakkuri kirjoittaa muun muassa: ”Vaikka kirkkolaki ja kirkkojärjestys koskevatkin kirkon toimintaa, ne ovat osa Suomen lainsäädäntöä.” Tämä taitaa olla ainoa kohta, mikä on oikein hänen kirjoituksissaan.

Kakkurin perusteet ovat niin hanurista, ettei niitä oikein osaa edes kommentoida. .

Sari Roman-Lagerspetz on mielestäni oikeassa. On pöyristyttävää, jos tällainen mielipidekirjoitus aiheuttaa papille jotain haitallisia seuraulksia.

Mikäli joku pappi kirjoittaisi, että hän ei ole valmis vihkimään samansukupuolisia avioliittoon, vaikka laki tulevaisuudessa sanoisi mitä niin joku Tulkaa kaikki -liikkeen edustaja tekisi hänestä kantelun. Tämäkin kannattaa muistaa.

Mielestäni Teemu Kakkurin perustelut eivät ole hanurista. Jos jotain sinne osastolle pitäisi osoittaa, se voisi pikemminkin olla Juhani Ketomäen kielenkäyttö.

Kakkurin perustelu lähtee ihan loogisesti siitä ajatuksesta, että virkavastuulla toimiva virkamies ei voi asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan näiden seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tästä olen Teemu Kakkurin kanssa samaa mieltä.

”Erimielisyytemme” koskee sitä, että mielestäni kirkon pitkä traditio pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä suhteena riittää perustelluksi syyksi kirjata kirkkojärjestykseen tällainen lisäehto kirkolliselle vihkimiselle verrattuna maalliseen lainsäädäntöön tilanteessa, jossa maallinen lainsäädäntö sallisi samaa sukupuolta olevien parien avioliitot.

Jo pelkästään käytännön tasolla lakimuutoksen läpimeno edellyttää sen, että evankelis-luterilainen kirkko suljetaan sen ulkopuolelle. En näe edellytyksiä saada läpi sellaista lakimuutosta, joka pakottaisi kirkon joko vihkimään homoparit tai luopumaan vihkioikeudesta. Enkä näe tällaiselle lakimuutokselle mitään tarvettakaan.

Minä en ole oikeustieteen asiantuntija. Mutta sen verran tiedän, että vähintäänkin kirkolla säilyisi jokatapauksessa oikeus SIUNATA vain niitä avioliittoja, jotka se itse hyväksyy. Jos tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuisi ja jos kirkko ei lainmuutoksen jälkeen edelleenkään suostuisi vihkimään samasukupuolisia ihmisiä avioliittoon, niin kirkko todennäköisesti joutuisi luopumaan vihkimisoikeudestaan, mutta säilyttäisi kuitenkin avioliiton siunaamisoikeutensa. Tällöin Suomen kirkko toimisi eri tavalla kuin esim. Ruotsin kirkko joka on hyväksynyt tasa-arvoisen avioliittolain ja vihkii samasukupuolisia pareja avioliittoon. Ruotsin kirkon papit eivät kuitenkaan ole velvollisia vihkimään (omantunnon vapaus), mutta seurakunnalla on velvollisuus etsiä sellainen pappi, joka vihkii.

Avioliiton siunaaminen – maallisen vihkimisen jälkeen – on käsittääkseni kirkon kannalta (teologisesti, opillisesti) aivan samanarvoinen toimenpide kuin nykyinen avioliittoon vihkiminen. Siunaus voi seremonioidensa yms. puolesta olla myös aivan yhtä juhlava kuin nykyinen vihkiminen. On hyvä muistaa, että juuri sen takia Suomen kirkko on vastustanut samasukupuolisten parien siunaamista, että se olisi teologisesti sama toimenpide kuin vihkiminen. Vai olenko väärässä?

Minä en usko, että syrjintää ja eriarvoistamista voi enää nykymaailmassa perustella uskonnollisilla syillä. Asia voisi olla jonkin verran toinen, jos kyseessä olisi maistraatissa solmitun avioliiton siunaaminen. Mutta juridinen vihkiminen ei taida enää onnistua kaksilla säännöillä.

Ruotsin kirkon arvomaailmaan on perinteisesti kuulunut omantunnonvapauden arvostaminen siinä missä suomalaista on leimannut esivaltauskollisuus. Ruotsin kirkossa oli naispappeudenkin kohdalla ns omantunnonklausuuli, jota Suomen lainsäädäntöön ei tullut. Omantunnonklausuuli samaa sukupuolta olevien vihkimisessä olisikin aika metka tilanne. Kirkko toisaalta vihkisi avioliittoon, mutta toisaalta sen papeilla ei olisi velvollisuutta tehdä virkatoimiaan. Kirkon yhtenäisyyden tilalle tulisi papiston kaksi luokkaa: vihkivät papit ja vihkimättömät papit. Se olisi virkakäsitykseen melkoinen muutos. Pappeus ei perustuisi kirkon valtuutukseen vaan henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Mikäli omantunnonklausuuli kirjattaisiin kirkkojärjestykseen, kirkko myöntäisi oman heterogeenisuutensa. Samalla kirkko sysäisi opillisen linjavedon yksittäisten pappien vastuulle ja huoleksi.

Sari,

Mielestäni olet väärässä.

Kaikissa avioliittolain muuttamiseen tähtäävissä hankkeissa (kansanedustajien lakialoite ja kansalaisaloite) on aina lähdetty siitä, että mahdollinen lakimuutos ei aiheuta uusia velvollisuuksia kirkolle ja että kirkko tekee itse päätöksen siitä, haluaako se lakimuutoksen jälkeen alkaa vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Tässä mielessä on väärin puhua siitä, ”suostuisiko kirkko lakimuutoksen jälkeenkään vihkimään”. Lakimuutos ei tällaista velvollisuutta kirkolle aseta.

Tähän mennessä ”vihkimispakolla” ovat pelotelleet lähinnä ne tahot, jotka vastustavat avioliittolain muuttamista ja käyttävät kirkon pakottamista vihkimään homopareja oman propagandansa välineenä. Propagandan määritelmäänhän kuuluu se, että käytettyjen argumenttien ei tarvitse olla tosia kunhan niillä saadaan lietsottua pelkoa ja taistelumielialaa.

Minun on mahdoton nähdä sellainen tilanne, jossa eduskunnasta löytyisi riittävästi poliittista tahtoa pakottaa kirkko vihkimään homopareja, jotta se saisi pitää vihkioikeutensa. Kirkon vihkioikeus on valtiolle tärkeä asia, koska se vähentää maistraattien työkuormaa ja toisaalta lakimuutoksen kannattajien näkökulmasta lakimuutoksella ei ole realistisia edellytyksiä mennä läpi, jos kirkkoa ei suljeta muutoksen ulkopuolelle.

Toisekseen yhteiskunnassamme on mielestäni omaksuttu sellainen periaate, että valtiovalta ei ota kantaa kirkon opillisiin kysymyksiin vaan antaa kirkon ratkaista ne itse. Tällaisissa ratkaisuissa kirkko on tyypillisesti seurannut muuta yhteiskuntaa jonkinlaisella viipeellä.

Sari Roman-Lagerspetz on aivan oikeassa siunaamisen ja vihkimisen suhteesta. Kirkollisen vihkimisen teologinen substanssi on juuri siunaus. Rekisteröidyn parisuhteen siunaamiselle ja heidän vihkimisellään ei ole teologian kannalta mitään eroa. Yhteiskunnan ja juridiikan kannalta kylläkin. Kirkollisesti katsottuna siunaus ei ole vähempiarvoinen kuin vihkiminen, koska vihkimisen ytimessä on juuri siunaus.
(Tämä viisaus ei ole lähtöisin hanurista, vaan alan asiantuntijalta professorilta). Otetaan ne hanurit esiin vasta sitten niissä häissä.

Teemu Kakkurin viimeisimpään kommenttiin haluaisin vielä kommentoida sen, että mahdollisen lakimuutoksen jälkeen kirkolla on mielestäni mahdollisuus tehdä kolme ratkaisua:

(1) Katsoa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen ja edellyttää papeiltaan, että he vihkivät vain eri sukupuolta olevia pareja.

(2) Laajentaa avioliittokäsitystään koskemaan myös samaa sukupuolta olevat parit ja velvoittaa papit vihkimään myös homopareja (pappi ei voisi kieltäytyä vihkimästä).

(3) Katsoa, että kirkossa vallitsee kysymyksessä omantunnonvapaus ja että yksittäinen pappi voi ratkaista henkilökohtaisesti, haluaako hän vihkimä samaa sukupuolta olevia pareja. Eri sukupuolta olevien parien vihkiminen olisi kuitenkin virkavelvollisuus, josta ei voisi kieltäytyä.

Olen samaa mieltä Teemu Kakkurin kanssa, että kolmas vaihtoehto olisi ongelmallinen. Muistelen, että Ruotsissa tästä huolimatta päädyttiin ratkaisuun, jossa seurakunta on velvollinen vihkimisen järjestämään, mutta erilaisilla työvuorojärjestelyillä yksittäisen papin ei tarvitse tällaiseen tilaisuuteen osallistua.

Tämä on tosin johtanut siihen, että esimerkiksi Tukholman seurakunnat eivät mielellään ole rekrytoineet uusia pappeja, jos nämä kieltäytyvät vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja.

Täsmennetään nyt Jusulle vielä, jos tässä omakin ajattelu kirkastuisi.
Lainsäädäntömme tuntee vihkimisoikeuden. Finlexistä löytyy. Siinä puhutaan oikeudesta vihkiä avioliittoon. Siinä ei puhuta velvoitteesta vaan oikeudesta. Siinä ei nyt eikä varmaan tulevaisuudessakaan erotella avioliittoja a ja b. Siinä puhutaan vain oikeudesta vihkiä avioliittoon. Se, mikä ja millainen avioliitto on, määritellään avioliittolaissa. Sen 16§ jo nyt sanotaan, että ”kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan.” En usko, että kumpaankaan lakiin tullaan kirjaamaan uskonnollis-syrjinnällistä syytä, miksi juuri avioliittoja b ei koskisi sama lainsäädäntö kuin kakkia muitakin liittoja. Sellaista lakia vaan ei voi kirjoittaa, jonka asiasisältö olisi sellainen, että kirkolla on vihkimisoikeus, mutta homoja ei tarvitse vihkiä, jos uskonto kieltää.

Katse kääntyy silloin kirkkojärjestykseen (KJ). Siinäkään ei eritellä eikä määritellä avioliittoja, vaan puhumalla avioliitosta viitataan siihen avioliittoon, joka on määritelty avioliittolaissa. Jatkossa kirkon ja KJ:n tulisi siis rajata tai olla rajaamatta toisenlaiset avioliitot vihkimisjärjestyksestään. Jos se ei rajaa, vaan KJ säilyy muuttamattomana, tulevat homoparit automaattisesti kirkon vihittävien joukkoon, koska KJ ei puhu mitään naisesta ja miehestä.

P.s. Minä en kirjoita propagandistisesti tai pelotellakseni tai toivoakseni mitään. En suunnittele enkä laadi lakeja, mutta noudatan niitä.

Jusu V:”Tähän mennessä “vihkimispakolla” ovat pelotelleet lähinnä ne tahot, jotka vastustavat avioliittolain muuttamista ja käyttävät kirkon pakottamista vihkimään homopareja oman propagandansa välineenä. Propagandan määritelmäänhän kuuluu se, että käytettyjen argumenttien ei tarvitse olla tosia kunhan niillä saadaan lietsottua pelkoa ja taistelumielialaa.”

Voi itku tuota sinun kommentointitapaasi. Senkin kerran kun luen viestiäsi, ja ajattelen, että voin olla samaa mieltä ja että on ihan asiallisesti kirjoitettu, niin sinun täytyy heittää sekaan jotain tuollaista!

On täysin aiheellinen huoli, että kirkkoa aletaan painostaa tässä asiassa ”tasa-arvoon”, ”syrjimättömyyteen”, ”suvaitsevaisuuteen”, ”hyväntahtoisuuteen” ja ties mihin vedoten.
Näitä tapauksia on jo tullut esiin niissä maissa, joissa avioliittolaki on muuttunut.

http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/ulkomaat/3607/anglikaanikirkko_oikeuteen_homoparin_vihkimisen_evaamisesta

Kirkkoa ei tulla jättämään rauhaan tässä asiassa. Ja, jos ja kun asiat Suomessa menevät siihen, että kirkko joutuu painostuksen alle vihkimisen ja siunaamisen suhteen (jos laki menee läpi) niin aiotko käyttää paljonkin ruutia siihen, että puolustat kirkon ja uskovaisten oikeutta säilyttää konservatiivinen avioliittokäsityksensä?

Onko sinun pakko polkea jokaisessa asiallisessakin viestissäsi lakimuutoksen vastustajat ihan maanrakoon? Ja, tässäkin jälleen kerran, annoit ymmärtää, että vastustajat ovat kieroja ja ilkeitä, jotka ajavat omaa asiaansa, omista itsekkäistä ja ilkeistä syistään.

Tässä avioliittolaki- asiassa on niin kovaa rummutettu tuota ”ihmisoikeuksia” ja ”syrjinnän vastaista taistelua” ym. että jokainen lakimuutosta vastustava näyttää hirviöltä.
Samoin kirkon siunauksen saamisesta on jo ehditty käyttää sanaa ”ihmisoikeus”.

Sanoit muuten joskus aiemmassa keskustelussa, että sinua ei kiinnosta lukea ”sadanteen kertaan” sepustustani siitä miten minusta avioliiton tulisi perustua velvollisuuksille enemmän kuin oikeuksille.
Mietin sitä jälkeenpäin. Sinä siis periaatteessa tiedät, tiedostat ja jopa ymmärrät, että lain vastustuksen takana ei välttämättä olekaan vihaa, suvaitsemattomuutta, ilkeyttä, syrjinnän kannattamista tai fobiaa. Mutta et halua kuullakaan sellaisista perusteluista, joihin noita ei voi liittää?

Onko vastustajan mollaaminen sinulle niin tärkeää?

minä: ”avioliiton tulisi perustua velvollisuuksille enemmän kuin oikeuksille.”

Siis miehen ja naisen suhteeseen luonnostaan kuuluville erityisvelvoitteille ja erityisvastuulle. (Luonnollinen suvunjatkaminen, syntymän kanavoiminen parisuhteen kautta, uuden sukupolven kasvattaminen ja sitoutuminen, jotta lapset saisivat syntyä omien vanhempiensa vakiintuneeseen parisuhteeseen.)

Ruotsissa oikeus olla vihkimättä esimerkiksi eronneita tai homopareja tarkoittaa oikeutta olla vihkimättä ketään. Uskonyhtisö voi jättää hakematta vihkimisoikeutta, ja vihkimisoikeuden saaneen yhteisön pappi (tms.) voi jättää hakematta itselleen vihkimisoikeutta, jonka myöntää valtiollinen elin, kamarikollegio.

Sari W.,

Minulla on erittäin suuri kunnioitus asiallisesti kirjoittavia kommentoijia kohtaan vaikka nämä olisivat kanssani eri mieltä. Kirjoittaessani, että kirkon vihkipakolla pelottelu on suurelta osin valheellista propagandaa, minulle ei tullut mieleenkään, että joku ymmärtäisi tämän siten, että tarkoitin tällä Teemu Kakkurin kommentteja. Myönnän, että kommenttini jättää oven auki tällaisellekin tulkinnalle ja olen siitä pahoillani.

Toisin kuin Teemu, minä uskon siihen, että eduskunta lakimuutoksen tehdessään (jos on tehdäkseen) rajoittaa sen vaikutukset vain siviililiittoon, mutta jättää kirkolle oven auki tehdä asiassa oma päätöksensä. Nähdäkseni se tapahtuu juurikin sillä tavalla kuin Teemu kuvaa eli kirjaamalla lainsäädäntöön vaatimukset kirkollisille vihkimiselle aivan samalla tavalla kuin sieltä löytyy tällä hetkellä vaatimus kirkon konfirmoidusta jäsenyydestä. Mielestäni on oikeudenmukaista, että valtiovalta jättää vihkikysymyksen kirkkojen päätettäväksi.

Sari uskoo, että kirkko joutuu jatkossa painostuksen kohteeksi. Minä uskon samoin, mutta näen että painostus tulee kirkon sisältä sen omien jäsenien taholta. En ota kantaa siihen, onko se hyvä vai huono asia muuta kuin toteamalla, että minusta jokaisella kirkon jäsenellä on oikeus ilmaista mielipiteensä asiasta ja vaikuttaa asioihin kirkon sisällä. Minä en ole kirkon jäsen eikä minulla ole intressiä sotkeutua asiaan. Jos kysyisit kantaani vastaisin, että minusta kirkon tulisi vihkiä homoparit, mutta kuten sanoin, asia ei mielestäni minulle kuulu. Kirkko tehköön oman päätöksensä.

Jatkan kuitenkin edellistä kommenttiani toteamalla, että ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien tulkinta on aikaan sidottua. Esimerkiksi perustuslakivaliokunta totesi joitain vuosia vanhassa lausunnossaan, että avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi ei sodi ihmisten yhdenvertaista kohtelua vastaan, mutta että ajan myötä tulkinta voi tässä asiassa muuttua.

Yhdysvalloissa homoliittojen nostaessa päätään vuosikymmen sitten useat osavaltiot järjestivät hätäpäissään kansanäänestyksen, jossa osavaltion kansalaiset rajasivat avioliiton yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi. Viimeisen kuukauden aikana vetoomustuomioistuimet ovat katsoneet, että tällainen rajaus on Yhdysvaltojen perustuslain vastainen, koska perustuslaki velvoittaa kohtelemaan kansalaisia yhdenvertaisesti. Tätä kirjoittaessani Yhdysvalloissa on ennennäkemätön homoliittobuumi kun tuomioistuimen päätöksellä toistakymmentä osavaltiota on alkanut myöntää avioliittolisenssejä samaa sukupuolta oleville pareille.

Juuri tähän maailmanaikaan on mielestäni sopivaa, että uskonnollisille tahoille annetaan mahdollisuus olla vihkimättä homopareja, koska asia on uusi ja nyt tuntuu oikealta toimia niin. Todennäköisesti sadan vuoden päästä ihmisoikeusajattelu on kypsynyt siten, että homopareja tällä tavalla ”syrjivä” uskonlahko saattaisi olla lainvastainen. Tämä siksi, että ihmisoikeusajattelu on elänyt kautta ihmiskunnan historian. Ihmisoikeuksia on kunakin aikana tulkittu aikakauden kontekstissa.

Kirkollisen vihkimisen ehtona muuten ei ole konfirmaatio, vaan rippikoulun käyminen.

Koitan kirjoittaa edes jokseenkin lyhyesti. Teemu Kakkurin tulkinnan logiikassa on virhe. Hän itsekin kirjoittaa, ettei ole avioliittoja a ja avioliittoja b, vaan ainoastaan avioliittoja. Niihin vihitään ihmisiä, jotka täyttävät kriteerejä a, b, c, d jne. Mutta kaikki vihitään vain avioliittoon, valittavia avioliittoja b, jotka jätettäisiin vihkimättä, ei ole olemassakaan.

Avioliiton solmivien vähimmäiskriteerit a, b,c, d jne. määritellään laissa (ikä, esteettömyys yms.). Uskonnolliset yhteisöt voivat määritellä lisäkriteerejä (uskonnollisen yhteisön jäsenyys, rippikoulu, sukupuolikokoonpano). Evankelis-luterilainen kirkko saa ”syrjiä” esimerkiksi uskonnon perusteella ja jättää muslimit vihkimättä, jolleivät nämä käänny kristityiksi. Käsiteltävänä olevaan lakiin kirjataan myös oikeus ”syrjiä” sukupuolikokoonpanon perusteella (ns. Norjan malli). Tämän ”syrjimisoikeuden” voi edellyttää perustuvan oppiin tai katkeamattomaan traditioon, joten luonnollisesti on merkitystä sillä, mitä uskonnollinen yhteisö on aiemmin avioliitosta lausunut ja mitkä sen käytännöt ovat (etnisen taustan perusteella vihkimättä jättäminen katsottaisiin laittomaksi syrjinnäksi, koska sellainen käytäntö ei perustuisi oppiin tai traditioon). Yhteisö ei voi laajentaa yhteiskunnan asettamia avioliiton rajoja (esim. alaikäisiin tai puolisoiden lukumäärää koskien), mutta se voi em. edellytyksin kaventaa niitä. Sillä on nimenomaan näillä edellytyksin yhteiskunnan myöntämä oikeus vihkiä, ei velvollisuutta, joka taas on maistraateilla.

Kirkollisen vihkimisen edellytykset ovat ja tulevat olemaan kirkkojärjestyksessä, ei avioliittolaissa. Valtiollinen lainsäädäntö ei tee kirkon puolesta rajauksia. Siinä mielessä laissa vihkimisoikeudesta jo nyt oleva maininta rajoituksesta on riittävä.

Yhteiskunnan ja kirkon säädökset eivät voi kovin kauna olla toisistaan poikkeavat, mikäli kirkko on kansankirkko, johon valtaosa väestöstä kuuluu. Nykyinenkin vaatimus rippikoulun käymisestä on kummallinen. Jonkin perhekoulun tai avioliittovalmennuksen vaatiminen olisi paljon järkevämpää. Onhan autokoulujakin.

”Älä tee aviorikosta” on kuudes käsky eikä kymmenes käsky.

Kimmo,

Ensinnäkin tämä mielipidesensuuri koskee vain homoliittoja. Muiden eettisten kysymysten ympärillä vallitsee omantunnonvapaus.

Toisekseen tarkoituksena ei ole pohtia omia tekemisiään vaan puuttua muiden tekemisiin. Sormella osoittelu on mukavampaa kun unohtaa ne kolme sormea, jotka osoittavat itseään kohden.